Ja hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.
Yö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi
jälleen.
Äiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena
istui matami Bølling samassa paikassa.
»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.
»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.
Äiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.
»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.
»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.
Hän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle —
vuoteeksi Tineä varten.
»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami
Bøllingiä: »minä nukun ylisillä».
Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin
kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän
ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän _näki_ kaikki
ympärillään, ja tiesi, että _kaikki oli tapahtunut_.
Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin
aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.
»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi
hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».
Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään
hyväilyyn.
»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.
Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä
olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse
pitänyt niitä silmällä.
Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten
hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan
ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui
huoneeseensa.
Hän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja
likaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan,
jossa vieraat miehet olivat maanneet.
Täällä hän oli elänyt koko elämänsä.
Hän jäi istumaan vuoteensa kidalle, palavan kynttilän ääreen. Hän kuuli
kuinka äiti liikehti ja jutteli itsekseen tuolla alhaalla ja viimein
pääsi levolle.
»Oletko vuoteessa?» kysyi matami Bølling kuiskaten, ettei Bølling
heräisi.
»Olen!» vastasi Tine.
»Hyvää yötä sitten, lapsi.»
»Hyvää yötä, äiti.»
Kaikki kävi hiljaiseksi. Tine jäi istumaan vuoteelleen. Hän kuuli vain
molempien vanhusten äänekkään hengityksen talon halki.
* * * * *
Päivän ensi harmaa sarastus lankesi huoneeseen, ja kynttilä oli miltei
palanut loppuun, kun Tine nousi ja sammutti sen. Hän kulki hiljaa alas
portaita ja avasi varovaisesti oven. Hän näki kievarin ja kirkon ja
sepän asumuksen ja kääntyi viimeistä kertaa koulua päin:
Tuolla, ikkunaruudun takana, näkyi äidin paikka ja kulma hänen tuoliaan.
Hitaasti kulki hän tietä pitkin; kummun kohdalla hän kiipesi aidan yli
metsäherran puutarhaan, jossa puut ja pensaat ja ruusut, mattoihin
kiedottuina, törröttivät aavemaisina hämärässä.
Tine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan
hän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.
Ajatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään
rukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain: _nyt_ täytyi tulla
loppu.
Hän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran
takaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli
pitkän aikaa sisään.
Hän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa
kietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.
Hän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja
kukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.
Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne
äänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän
ajatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin
Berg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he
lauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli
kuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.
Kammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis
piti kuolla — kuolla.
Ei, hän ei _voinut_, hänen _täytyi_ saada elää — ei voinut — tuhat
mahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä
tuokiossa...
Mutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut,
hänen sydämensä väsynyt tuska voitti.
Kädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse
suunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.
... Nyt oli lampi tyven.
Päivä koitti.
* * * * *
Matami Bølling oli herännyt; Bølling oli nukkunut rauhallisesti ja
makasi tyynesti yhä vielä.
Tinen luota ei myöskään kuulunut mitään. Matami Bølling lepäsi itsekin
neljänneksen lisää, ennenkuin kopisti kepillä kattoa, herättääkseen
Tinen.
Mutta vastausta ei tullut.
Matami Bølling nousi vuoteestaan. Tine saattoi kyllä tarvita unta.
Ihmekös se, jos hän kerrankin nukkui kylläkseen. Äiti tahtoi keittää
kahvin ja viedä sitä Tinelle, samalla kun herättäisi tyttärensä — siten
hän saisi juoda sen vuoteessaan.
Usein ennen oli hän vienyt kahvia yliskamariin, talviaamuina, kun oli
hyvin kylmä ja Tine mielellään makasi hiukan pitempään.
Matami Bølling kulki ja puheli itsekseen, hommatessaan kaiken
valmiiksi. Mutta sitten heräsi Bølling, ja hänen oli ensin saatava
aamujuomansa.
»Oi Herra Jumala, oi Herra Jumala — miten pökerö hän on» — matami
Bølling puhui itsekseen — »kohta häntä on ruokittava — niinkuin lasta —
kas niin, Bølling, kas niin —»
Bølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään
kiinni.
Vihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin
tarjottimelle ja kulki ylisten poikki.
Hän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän
hämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat
tutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään
päätyhuoneeseen, ulos luukusta:
»Tine, Tine!»