... Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta;
niitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas
hiljaisuudessa.
Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.
Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja
seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.
Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin
jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi
matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa
edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.
»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.
»En, kiitos.»
Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen
suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa,
kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei
ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.
Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki
ympäri sopessaan, ilman päämäärää.
»Etkö tahdo mennä _sinne_!» sanoi hän.
»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.
Ja jälleen he istuivat sopissaan.
Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen
luona.
Nyt oli pian ilta.
Tine meni ulos.
Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää.
Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä,
tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat
levottomina vierailla niityillä.
Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi
_nähdä hänet_, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli
kuollut.
Kaikki oli hiljaista.
Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut,
oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.
Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat
Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten
eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta
oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.
Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä
majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.
Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa
alkoivat kellot soida.
Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa
makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin;
hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen
eteenpäin.
Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki
tätä tuskin.
»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.
Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat
nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.
Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja
katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.
Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.
Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.
Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut,
ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut
»hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.
Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin
pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli
niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät
Tineä päin ja ulvoivat.
Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa
notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.
Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa
liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona.
Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.
»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.
Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.
»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.
Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun
_siellä_ hän makasi, vuodekomerossa.
Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi
tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista
metsäherran verestä.
»_Onko hän puhunut?_» kysyi Tine.
Vaimo itki.
»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne
kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi
Jumala, tätä murhetta.»
Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän
tuijotti metsäherraa kasvoihin.
»Hän herää», sanoi hän.
Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi
hänet.
Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään
seinään.
»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia
kädestä — hän itkee — hän itkee...»
Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen
äänensä ja ynisivät hiljaa.
»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.
Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää
haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.
Tine ei liikahtanut.
Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen
nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.
Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.