Hän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:
»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty
hakemassa sairaitten luo.»
Hän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi
oven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet
tytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.
Hän sanoi yhä uudelleen:
»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan
valtaamana hän sanoi:
»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»
Hänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko
rakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti
äkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.
»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen
olinpaikan.
Ja kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain
avuttomana, pää tutisten.
»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.
»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole...» Ja äkkiä alkoi matami Bølling
itkeä.
»_Missä_ hän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »_Missä_ ei?»
»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi,
soinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:
»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla
— eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen
illalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää
siellä..»
»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin
ja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.
Matami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa
vilunpuistatusten keskellä.
»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin,
siellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut
saada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»
Hän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:
»Metsäherra, metsäherra, metsäherra...»
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo
syntyi hänessä koleana ahdistuksena.
Hän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä
suoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti
hänet aivan kuin äkillinen miekan isku.
»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.
Mutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin,
johon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.
Hän oli ymmärtänyt.
Niin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki
romahtanut.
Metsäherra se oli — _hän_ se oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.
Hän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.
_Hän_ oli ottanut hänen lapsensa.
Hän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi
itsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosi
_heidät_, sitten hän vaikeroi _Tineä_; sitten hän pyysi »rouvalta»
anteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:
»Oi Jumala, oi Jumala, _minun_ tähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä
teki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni... hän ei ole tietänyt mitä on
tehnyt.»
Hän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:
»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet
synnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä
rukoilen.»
Ja hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat,
ja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.
* * * * *
Tinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena —
rakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat
liinat kädessä.
Hän se löysi Tinen kengän ruohikosta.
Lars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he
saivat ruumiin rannalle.
Tinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset
pois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja
he nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.
Tinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.
He kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.
Sofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja
Maren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet
ristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.
Tinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi
yhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä
ei ollut tuntea.
Hän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.
»Missä hän on?» kysyi hän.
Tinka ei voinut vastata.
Äiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi:
»Onko hän huoneessa?»
»On», kuiskasi Tinka.
Molemmat menivät sisään. Matami Bølling kohotti lakanaa tyttärensä
kasvoilta.
»Lapsi, lapsi», kuiskasi hän aivan hiljaa. Pienet kyynelet valuivat
pitkin hänen poskiaan, ja aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa
kuollutta, sanoi hän, hivellen käsillään Tinen hiuksia:
»_Sehän on ollut hän_.»
Ja äiti oli antanut kaikki anteeksi.
Hiljaa valittaen, sanattomasti hän itki, pää painettuna tyttären
vuodetta vasten.
Sitten hän nousi, ja soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin unessa puhuen,
hän sanoi:
»Nyt hänen täytyy päästä kotiin.»
Hän levitti itse lakanan paareille, Larsvouti ja Anders torppari
kantoivat Tinen kotiin, talojen taitse, yli hiljaisten maitten.
* * * * *
Koulussa oli hyvin hiljaista. Rakennuksen halki kaikui jokainen
vasaranlyönti, kun Tinka ja Gusta salissa kiinnittivät valkeat lakanat.
Sofi hiipi keittiöön, jossa torpparinvaimo hommaili, aristellen
pienintäkin melua.
»Kai hän saa oikeat ruumisvaatteet?» kuiskasi Sofi, aivan kuin olisi
pelännyt omaa ääntään. »Olis se nyt sentään kuoleman synti, jollei hän
sais oikeit ruumisvaatteit.»
»Tuollahan ne jo pukevat häntä», kuiskasi torpparinvaimo vastaan.
»Herra Jumala, pukeeko ne», uikutti Sofi hiljaa, äänessä omituinen
mielihyvän kaiku, keskellä surua. Hän sai kengät jalastaan, samalla kun
Bøllingin pitkäveteinen lallattelu kaikui rakennuksen halki. Hän hiipi
sisään arkihuoneen kautta ja avasi äänettömästi salin oven.
Tinka ja Gusta järjestelivät, kalpeina monien lakanoiden luomassa
omituisessa hohteessa.
»Saaks ruumiin nähdä?» kuiskasi Sofi peloissaan ja arkana.
Tinka ja Gusta eivät vastanneet, käänsivät vain päätään valkeita
paareja päin.
Sofi itki hetkisen, nostaessaan lakanan hiljaisilta kasvoilta. Sitten
hän kiersi vuoteen ympärillä ja katseli pitkän ajan »pukemista».
»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.
Mutta he eivät vastanneet hänelle.
Luutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin
kulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin
peittyneenä.
Matami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun
Tine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen
näköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin
hänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.
Sofi palasi keittiöön.
»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen
kengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss
peitteiss.»
Hän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:
»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst
murheest.»
Torpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä
varalta että matami tulisi ulos.
Mutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja
silitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin
hän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa
ahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt
kokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki
lausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».
Ulkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat
ryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen
ja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri,
aivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja
kuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita
lakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien
parvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta
nyyhkytellen.
»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin
koht _huutamaan_ — — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä...»
Ne kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla,
nousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan
puhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät
hanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät
itkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa
seinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän
kasvoissaan oli koko ajan sama ilme.
Gusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.
Ulkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja
ensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.
Tinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt
keittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia
— heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.
»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän
pelkäsi joka ainoaa.
»Niin, niin, iso kannu on kai otettava... voi, otatteko sen... Ja
sunnuntaikupit... niin, teettehän sen...»
Matami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.
»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä
silmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovat
_sanoneet_?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.
Papit eivät olleet puhuneet paljon. Itsemurha lukkarilassa oli sentään
hiukan ikävä asia, ja he nauttivat kahvin, jota Tinka kanniskeli
ympäri, kaikessa hiljaisuudessa.
Vanha pastori Götsche sanoi Tinkalle eräässä nurkassa:
»Hän kai lepää tuolla sisällä? Antakaa minun nähdä hänet.»
Ja hän meni sisään Tinkan kanssa. Vanha pastori katseli noita valkeita
kasvoja.
»Oi Herra Jumala», sanoi hän. »Minä laskin hänet Ehtoolliselle. Niin,
ei varpunenkaan putoa maahan meidän taivaallisen Isämme tahtomatta.»
Hän niisti nenäänsä ja palasi toisten luo, kädet ristissä.
Ulkona torilla oli paljon naisia ja sotilaita, jotka tulivat
joukkueittain idästä päin. Sofi oli kiertomatkallaan ehtinyt kievarin
luo, jossa hän oli lopettanut selostuksensa, ja sanoi hetken
hiljaisuuden jälkeen:
»Niin, Jumala tietäköön, minkä vuoks hän tahtoi sinne mustaan veteen.»
Matami Henrichsen seisoi ovessaan joukon takana. Hän oli sen näköinen
kuin hänellä olisi ollut suuri halu lyödä Sofia.
»Niin, hän oli se viheriä puu», sanoi matami ja katseli taukoamatta
koulun valkeihin lakanoihin. Matami Henrichsen ei juuri hevillä etsinyt
turvaa raamatunsanoista.
Ulkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli
ajatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin
saapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta
sitten voisi johtaa kykynsä mukaan.
Portailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.
Rovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta
sitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.
»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien
lähinnäseisovia... »Niin — _mielenvika_ saattaa vallata heikot. Ja
myöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan... tämän
vaikean ajan», lopetti rovasti.
Papit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen
soida.
Rovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki,
niin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi
tuijottavan molempien huoneitten halki.
Hänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit
olivat ristineet kätensä.
Sitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa
ympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon
neuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä,
heiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.
»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme
tapaavat sen oikean _sävyn_», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys
siitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»
Hän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka
tuntui kuulostavan pielukseltaan.
»Sillä vielä ei meitä ole nöyryytetty», sanoi hän.
»Ja jokainen jalanala tätä maata on maksava verta.»
Ulkona torilla oli miltei tungos. Raajarikko oli saapunut ja liikkui
vaunuissaan, huutaen, tarjoten oluttaan joukosta joukkoon.
»Mutta hän makaa kauniist», sanoi Sofi, joka nyt oli ehtinyt takaisin
koulunportaiden läheisyyteen: »Vait, ne on tulin.»
Rovasti ja kaikki papit laskeutuivat alas portaita. Heidän jäljessään
tulivat ne kolme talonemäntää, jotka tähän asti eivät olleet
liikahtaneet paikoiltaan.
Kaikki menivät kirkkotarhan halki sisälle kirkkoon. Sofi palasi
kernaammin keittiöön: Tässä saattoi tarvita kupin kahvia — nyt taas.
Aurinko paistoi keittiöön, ja Sofi sai ikkunan auki.
»Ehkä sitä kuulis vähän puhettakin», sanoi hän.
»Rovastill on nyt niin ylösrakentava ajatusmeininki kaikiss
ruumispuheiss», lisäsi hän kuin sulkumerkkien välissä.
»Ja taitaa se muutenkin tehdä hyvää ett istuu hiljaa auringoss»,
lopetti hän.
Hän sai kahvia.
Matami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen
hiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.
Oli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin... Ja vihdoinkin hän meni
tyttärensä luo ja lukitsi oven.
Tinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.
Kirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin
voimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:
Ken tietää, kosk' on lähtö mulla?
Näät aika on kuin virran vuo,
niin helposti voi hetki tulla,
mi matkakutsun mulle tuo.
Oi Luoja, aino-Pojassas'
suo mulle kuolo autuas.
Vanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti
miltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.
Matami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana
nopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan
hän antaa tuon _vieraan_ laulun tulvata tyttärensä luo.
Ain' auta täällä kulkeissani
mua tietä synnin välttämään,
niin vastaan kutsun saadessani:
»Oon, Herra, valmis lähtemään.»
Oi Luoja, aino-Pojassas'
suo mulle kuolo autuas.
Nopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni
ulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.
»Lise, Lise», huusi hän ja oli niin kiihdyksissä, että hänen täytyi
istuutua vallan oven viereen: »Se on piispa, se on piispa.»
Lise juoksi sisään, makuuhuoneen halki, sisälle saliin, aivan
pyörryksissä.
»Matami, matami», sanoi hän hengästyneenä, »se on piispa».
Matami Bølling nousi hitaasti tyttärensä luota, hän ei ymmärtänyt
mitään. Sitten hän sanoi: »Piispa», ja alkoi vapista.
Jalat kantoivat hänet tuskin makuuhuoneeseen Tinkan luo: Hän ei
saattanut tavata piispaa — hän ei saattanut tavata häntä — ei...
Mutta hänenhän täytyi: Se oli _piispa_.
Ja hänen täytyi ottaa musta myssy päähänsä...
He etsivät sen esille; mutta matami Bølling ei ollut saada sitä
päähänsä käsiraukoillaan.
Se oli piispa, piispa — _kaikki_ saapuivat siis lausumaan tuomionsa.
Vihdoin hän meni sisään. Piispa seisoi etuhuoneessa. Matami Bølling ei
voinut puhua, eikä hän uskaltanut katsoa piispaa kasvoihin.
»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa
hitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se
lapsi parka teidän lapsi parkanne.»
Matami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy
levisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen...
»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.
Piispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän
näin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin
tuskaiseen hartauteen vaipuneena.
»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle:
»Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille
anteeksi.»
Matami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja
pelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman
tuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen
huulensa piispan käsille:
»Ja saavatko kellotkin soida?»
Piispa nosti päätään.
»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat
kellonsa viimeistä kertaa.»
Matami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.
Kirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.
Piispa ei liikahtanut.
»Entä uhrikaritsainen?»
kysyi Isak huolissaan,
vaikka itseänsä vainen
oli tultu uhraamaan.
Oman nuoren elämän
tähden uhriveistä hän
säikkyi häntä uhkaavaista,
kysyi uhrikaritsaista.
Täss' on uhrikaritsainen,
kuuluu Jeesuksemme ään',
säätänyt on taivahainen
isä uhripäivän tään.
Syömmessäni vapisen
vuoksi hetken hirmuisen.
Mutta koko mailman tähden
verikuoloon, syytön, lähden.
Laulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.
Kirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.
Kansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit
tulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet
piispan vaunut.
Mutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen
korkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään
kaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.
Piispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:
»Bølling-raukkamme.»
Ja alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi,
vieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:
»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi — _auta meitä
ymmärtämään Sinun todistuksesi_.»
Hän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi
vaunuihinsa.
Joukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa
lepäsi kuin kuollut.
Eräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että
piispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.
Se oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään
piispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli
tulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun
aikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.
Hän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.
Mutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.
Hänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa,
eriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa,
nostaen sen korkealle — yli tien.
Mutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä
»hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia
kieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.