Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.
Puolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.
Tungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden
kenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain
hävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi
hitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa,
istuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä
yhä voimakkaammaksi.
Raajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian
ohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.
Pari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat
askeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden
vastaukseksi.
Neljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia,
maatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.
Mutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen
aivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.
Eräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi
aivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja
kaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:
»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidän _on_ mentävä.»
Ja piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.
... Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen
vieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa,
sisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He
tulivat huoneisiin ja poistuivat.
Kahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut
palannut.
Hänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä
koululla tapahtui?
Tine ei ollut saapunut.
»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:
»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett
kyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»
»Niin kyllä», sanoi Berg.
»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi
päiväst saakka», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella
niin-sanallaan...
Neljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi
Sofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin
kärsinyt.
»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.
»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.
»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.
Hän nousi ja meni ulos.
Kului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään
sanaa.
Mutta mitään ei ollut kuulunut.
Silloin hän lähti.
Hän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.
Mutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli
»paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni
samaa seuraa ylös portaita.
Tine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.
»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan
kirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on
täällä».
»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä»,
kertasi hän kertaamistaan.
»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»
Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään
metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.
»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.
Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen
olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:
»Bølling on kuulemma niin sairas.»
»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»
Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui;
hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.
»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen
luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään
mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä,
kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.
»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.
Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä
sisään.
Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa
ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.
»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»...
»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään
vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.
»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä»,
sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.
Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä
sitä hetkinen.
»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.
Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli,
olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen,
korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt
tarttua Bøllingin käteen.
»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki
edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain
virkistyksekseen... Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»
Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen
täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa
hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen,
joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin
liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne
olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.
»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling
ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa
ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa... Mutta palanen täytyy teidän
toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»
Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.
»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää
hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat
kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista...
»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».
Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg
istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna
aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.
»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti,
nousten innoissaan seisomaan.
Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka
tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.
»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen
vuoteen toiselta puolen.
»Niin, Bølling, niin.»
»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen
ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat
kirjaset...Bølling itsehän on häntä opettanut...hänhän on itse
opettanut Tinen kirjoittamaan...ja Tinen käsiala on aina ollut oikein
sievä... niin se on ollut... Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee
noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»
Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.
»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan
ruokaa, metsäherra.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään,
minkä vuoksi hän _tahtoi_, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine
söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.
»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta
äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja
hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin
viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:
»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille
kaikille on käynyt...»
Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin
he olisivat lakanneet hengittämästä.
Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti
riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi
portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan
taakseen.
Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua
pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka
luki ääneen noita vanhoja vihkoja.
Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului
huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.
Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä
oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.
Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet —
poismarssivien askeleet.
Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.
»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »_että niiden
täytyy mennä kuolemaan_».
Tine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.
Nyt hän oli poissa.
Ja hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt
pois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että
menen sinne. Sofi ei tee mitään.»
Ja hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen
varjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.
»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.
»_Tuonne_.»
Tine ei pysähtynyt, vain juoksi.
Kauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.
Tine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas.
_Täällä_ hän tahtoi olla.
»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen
kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.
Tine istuutui _hänen_ paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.
»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi
Jeesus, nyt ne on siell...»
Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p.
huhtikuuta.
»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.
Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen
kirjeen hän _tunsi_, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa
kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli
sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset —
rouvaan kohdistuen.
Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti
metsäherran pöytää vasten:
Berg oli vain _ottanut_ hänet — noin vain ohimennen.
Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.
Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä.
Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti
kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.
Tine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi
jotain lämmintä käsillään:
Ajax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.
Ne nuolivat hänen kättään.
* * * * *
Hänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän
tahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.
Hän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri
nousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti
torin poikki, seurueenaan pari miestä.
Esikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä
menivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.
Kummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.
»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.
»Ei, _me jäämme_. Meitä _tahdotaan_ jäämään.»
Upseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä,
vallituksia päin.
Piispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän
sanoi:
»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»
Hetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin
kylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.
Sitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois
hautojen välitse.
Piispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.
Sitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.
Tunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa
piiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.
Sitten kävi äkkiä hiljaiseksi.
Vain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto,
pilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät
tulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.
... Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.
Koulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.
»Minä olen», sanoi Tine.
Matami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä
vasten.
* * * * *
Yö kului ja päivä valkeni.
Oltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että
hyökkäys koski Dybbøliä.