Seuraava aamupäivä:
Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.
Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä
päivänä hän ei ollut käynyt kotona.
Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi
oven.
»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti
kärsimättömältä tai vihaiselta.
»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme»,
sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas
— niin kauan, niin kauan... Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä
on ollut niin vaikeaa.»
Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta
vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään —
tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä,
kärsimättömästi ja tylysti:
»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»
»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn,
toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:
»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin
näyttää itseäsi.»
Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä
pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.
Matami Bølling nousi mennäkseen.
Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että
luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.
Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain
epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä,
niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle
ihmiselle, taikka aikoja sitten...
Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja
kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään.
Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat _sieltä_,
huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti
tervehtien, he menivät sisään majurin luo.
Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä
huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit,
yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.
Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään,
majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat,
neuvottomina ja ääneti.
Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli
kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja
hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä
tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja
ajattelematta.
Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat,
osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin
huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden
esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet,
ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin
hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia
jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee
pimeyttä vastaan.
Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin
huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut,
kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.
Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei
uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla
petetyksi.
Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain,
katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset
sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti
eteenpäin auringossa.
Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin,
pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä
kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo
pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.
»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — _se ei tule väistymään_ — se
ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — _se_ on antava määräyksensä.»
»_Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori_», sanoi majuri, joka ei
voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin,
auringonpaisteessa.
Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä
lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.
Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja,
käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys
painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua
oikein ääneen: vain _hänen_ puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin
ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.
Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren;
he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden
pois.
Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.
Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi
ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa
salaisessa mieliharhassa.
Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin
kuluneita kasvoja:
»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»
Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän
hänen toki saada tietoja.
»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle,
»kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».
Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen
kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin
puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei
häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt
nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.
Ja hän naputti ruutuun:
»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».
Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan
kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti
työnsä ja kietoutui huiviinsa.
Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen
takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen
korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä
samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat
vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.
Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput
loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.
Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut
mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin
raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli
milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.
He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske.
Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen
toisensa kupeella.
Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita
juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen
talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.
Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti
taivaaseen.
Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien
jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin
se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.
Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa,
antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:
»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»
Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään
uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan
sini viilsi hänen silmiään.
Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin
kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista,
jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin
jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä,
aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.
Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.
»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.
»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.
Hän laskeutui kummulta.
Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen,
vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut.
Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.
Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä
— nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin
ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä,
ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen
ruumiissaan.
Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten;
heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki
Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja
kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.
Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa...
Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui
hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja
sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.
_Häntä_ he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.
Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.
»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.
Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.
»Niinkö?» sanoi hän.
Ja hän laskeutui kukkulalta.
Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.
»Vai _hänkin_», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa
asetoveriaan.
Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli
»paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti
silmällä koulun sytytettyjä valoja.
Sitten hän palasi kotiin.
Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti,
täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.
... Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut
puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.
Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.
Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja
ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat
lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen
eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat
niitä piiskoillaan yhtämittaa.
Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin
lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.
Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.
Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän
antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.
Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.
* * * * *
Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.
Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat
maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He
liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.
Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma
oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.
Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut,
ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja,
jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita
levottomia käsiä.
Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti
auttaa.
Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi
avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.
Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä
silmistä, sanonut:
»Hänhän on niin nuori.»
... Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä,
sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva
Appel sanoi:
»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»
Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin
jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.
Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan
täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.
Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida,
mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.
Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.
Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen
vieressä.
Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän
sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:
»Tulet kai sentään sisälle?»
Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!
»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta
riittää meille kaikille».
Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen
huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa,
täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.
»Hän herää», sanoi rouva Appel.
Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.
Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.
Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat
särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.
Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
kuiskasi hän.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»
Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä
Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut
sisälle.
Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän
ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.
Kuoleva valitti äänekkäämmin.
»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.
Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen
ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.
»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti —
itse piteli hän poikansa käsiä.
Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!
»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.
»Niin, Max, niin.»
He kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin
raskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti
taaksepäin.
»Laskekaa hänet alas.»
He asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa
päätään ja tuntui tapailevan sanoja:
»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»
Ja ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:
»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»
Suu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.
Rouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen
silmät.
Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka
olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti
tunnilta.
Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; _hän_ ei tietänyt
mitään lohdutusta.
Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven
takana. _Siinä_ hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.
Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.
Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään,
jossa Tine jo oli, oven ääressä.
»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.
»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.
Matami Bølling meni hänen luokseen.
»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi
hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».
»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä...
Hyvää yötä.»
Hän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin
aamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.
Matami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille
oven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska
piti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain
askeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.
Tietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva
varjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää
mitään, hän ei ymmärtänyt enää.
Tykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten,
ikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.
Vain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä,
kuolleen poikansa luona.
* * * * *
Metsäherrantalossa oli hiljaista.
Tine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta
mennessään talon halki.
Hän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän
ihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken
olla, ajattelematta mitään.
Hän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.
Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.
Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa
meni hän takaisin huoneeseensa.
Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi
tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta
ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten
ihminen, joka on lähdössä matkalle.
Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.
»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi
käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta
noussut, niin, _minä_ olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut
kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt
Tinen levottomaksi.
Tine meni sisään isänsä luo.
Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot
oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja
leijonanmetsästyksestä.
Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.
Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin
lapsenkirjaimiin.
»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen
kirjoitettu, useita rivejä.
Bølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki
vanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.
»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi
hän luoden katseensa matami Bøllingiin.
»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.
»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.
Sitten hän jatko jälleen lukuaan.