Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli
kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!
Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun _hän_ tuli.
Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he
marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi
heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja
hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.
Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä
oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua
oluttaan, yli koko saaren.
Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta
päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.
»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla,
kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.
Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla,
ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.
»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».
»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».
Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.
»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten
ikkunaan päin:
»Mutta _ilmaa_ tänne on saatava.»
Tuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta
se oli naulattu.
»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai
naulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »_Kas niin!_»
Raikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan
ikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti
valoisan taivaan alla.
»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.
Ane ei kuunnellut.
Hän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi.
Laskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.
Toinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut
luopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.
»_Tule_», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan
poikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:
Ei, katsos': herra Ro,
hei terve, herra Rap —
tip-tap.
Ei katsos': herra Snip,
hei terve, herra Snap —
tip-tap.
Poikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.
»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet
preussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.
Sitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen,
poika sylissään.
Ane laski yhä rahapinojaan.
»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos
kirkkaaseen ilmaan.
Poismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli
laskemaisillaan.
Tine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.
»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.
Ane ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän
joukon askeleita.
»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»
»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.
Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt
ne kulkivat alas ahdetta.
»_Ne eivät laula_», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan
alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän
tuskan varjo.
»Niin, _ne_ ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.
Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit
kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi
riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt
tuttua majataloa.
»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.
Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe
jälleen:
_Tuolla_, tuolla! _Tuolla_ näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana
ja äänettömänä kuin nuo toisetkin... ei, Berg ei kääntänyt päätään;
ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä
väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.
Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä
ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne
olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.
»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli
niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet
vallannut, hän sanoi:
»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman
riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä...
Hän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.
Hän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli
täynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä,
oli kuollut ja hiljainen.
Hän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta,
ja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja
jossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.
Hän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä
pienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti
metsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut,
kun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista
metsäherra saisi juoda.
Hän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli
valmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain
onnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.
Sitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.
Hän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden
vaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli
tahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi
vain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin
hajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei
tervehtinyt häntä.
Hän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni
takaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen,
ja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.
Tine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui
(ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan
kärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita,
sanoi hän hiljaa:
»Oliko se niin kauheata?»
Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.
»Kauheata», sanoi hän vain.
Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut _sen_, painoi hän Tinen
päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi
kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.
Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain
sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.
Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä,
pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.
Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.
Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja
hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.
Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.
Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän
väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä
kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa
vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.
Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.
»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä.
Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni
tähän ainoaan ajatukseen.
»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.
Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat
äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille,
jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.
Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.
»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.
Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa
äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi
valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.
Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi
kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he
jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään —
tuijottava, lakkaamaton mietiskely.
Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti
häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi
käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi
hävinnyt hänen ruumiistaan.
»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.
Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä
myönnytykseksi.
Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin
ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin
nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin
olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa
aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri
oli jättänyt.
Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen
katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä
missä hän oli.
Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat
lauloivat, ja liian kimeästi.
Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:
»Ne ovat niitä _uusia_», sanoi hän raskaasti Bergille.
Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja
nousi seisomaan:
»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille
jotain vastaan.»
Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin
merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:
Lienette varmaan lukenut
Berlingin sanomista
vaimonsa että on murhannut
muuan herttua Pariisista.
Rouva jo sängyssä pitkällään
nukkui ja miehestänsä
uneksi, — Choiseul Praslin
tää oli nimeltänsä.
Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs
englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he
tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät,
suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos
ilmaan.
... Kamarineiti sipsutti sisähän:
»Tässä, herrasväki!»
Mutta aivan jo oven suulta hän
rouvan ruumiin näki.
Herttua se roisto, hyi,
parakillaan peseytyi,
sitten myrkkyruokaa söi,
niin että läkähtyi.
Tralala, lalala, tralala.
Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse
olivat laulaneet.
Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain
englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää
vallan taivaan auringon.»
Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua
levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut
toiselleen.
Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka
hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki
lauseensa sanomalla:
»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»
»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen
korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.
»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».
Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä,
hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.
Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg
lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.
Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa,
joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen
_elämänsä_ oli hervottoman odotuksen varassa.
Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.
»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä
pystyssä — tulen Per Erikin luota».
Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.
»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen
huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?»
kysyi hän sitten.
»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.
Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen
äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea
liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka
oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.
»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.
Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin;
mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.
Berg kulki ohi.
Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään
ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin
ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen
tukkaa ja silitti sitä silittämistään.
»Tine, Tine», sanoi hän.
Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa
— silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, _ymmärtämättä_
kuolemaa.
Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää
huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.
»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»
Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa;
ääneti hän meni ulos.
Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.
»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»
»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.
»Hyvää yötä.»
Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä
toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön,
hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.
Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki
olivat menneet levolle.
Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää
voinut nukkua.
»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.
»Ankara», vastasi Berg.
Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi
maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.
»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.
Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta,
joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä
— suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti
uupuneet unestaan.
»Ei», sanoi Berg, »_tuskin voi nukkua enää_».
He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne
olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.
Berg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen
askeleensa, jotka häipyivät.
Hän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi
palellut.
Kaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista —
hän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.
Tykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän
lattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.
Paroonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine
erotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:
»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi
mustapintainen.
Ja parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan
odottaa suuria tapahtumia.»
Ovi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain
yksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.
Ehkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin
ja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään
tulisi».
... Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin
luotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun
tämä astui sisään.
Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen
lanteisiin teki kipeää.
Tine hymyili ja sanoi:
»Tulitte sentään.»
»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.
... Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta.
Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin
paleleva — elotonna.
Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän
ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia
kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli
riistetty —
»_Oletteko vihainen?_» kuiskasi hän hyvin hiljaa.
»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.
Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat
lauloivat.
* * * * *
Päivä oli jo koittanut.
Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui,
vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli
vaipunut siihen ja istui nuokkuen.
Maren herätti hänet.
Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:
»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä...»
»Nehän eivät _uskalla_ enää maata _yksin_», sanoi Maren vain,
puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen
uloimmalla syrjällä.
Maren ei enää riisunut vaatteitaan.