Tine istui toista yötä isänsä luona.
Isä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja
raamattua. Tine luki ja luki.
Nyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta
nukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.
Tine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami
Bølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen
hiukan lepoa.
»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»
»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»
Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan
rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja
seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä
tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi
laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa.
»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.
»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä
ole nukkunut.»
Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi
sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan
seinään.
Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa
unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.
Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.
»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen
oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja
hälyytysmerkit kaikuivat.
»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi
päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt
juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.
»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.
Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä.
Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja
lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit,
unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat
seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla,
kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan.
Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja
itkivät rientäessään eteenpäin.
Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.
Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo
oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli
sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei
kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja
kirouksia.
Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen
tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä
kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla,
huiviin kääriytyneinä.
Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen
kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä
seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.
Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes
tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle
päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin
huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla
kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä
käsillään helmaansa:
»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»
Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä,
jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui
pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti
vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.
Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin
— kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää
kiedottuna huiviin.
»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen:
»voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»
Tine meni ja huusi jälleen:
»Maren, Maren!»
Ei vastausta.
Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin,
yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa,
hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat
juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.
Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli
tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet
mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja
maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.
Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia,
kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava
virta, peitti alleen tiet ja polut.
»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta;
hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani
tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut
muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille
syötävää.
»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä:
»hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» —
Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist
kuvist enin hänen näköisens — _siell_ oli hän jättämäss jäähyväisiä —
ennenkuin lähti...»
»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin
piti tarjota ympäri.
»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui
puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja
uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».
»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.
Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui
tykkien jymy rakennuksen yli.
Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien
tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin
edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun:
kuvauksen pommituksen kauhuista.
Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.
»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa
pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.
Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku
kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan
kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa
minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen
huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi
esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna
pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.
Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he
käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan
sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat
pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat,
lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle
lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet
istumaan.
Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas
sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.
Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa:
He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan —
kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan
omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka
ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä,
kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla,
joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta
ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän
talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi,
heidän kotinsa oli ammuttu rikki.
Kun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.
He puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet,
pakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille,
missä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi,
purppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen
näkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja,
kalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei
kuunnellut:
»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut
mieluisaa.»
Jokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri
oli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen
virkaveljensä tavallisesti makasi.
»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän.
Ja hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa
menettämistä:
»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»
Pari kauppiasta puhui vakuutuksesta: _heitä_ oli onnistanut
vakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta
oli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten
yli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti
samoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena
kertona:
»Kaikki mitä meillä on...»
Tine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää
tuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä
vierasta tuskaa.
Tine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli
tämän huutavan:
»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista
nyt on kysymys... Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut... Pitäkää
huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä... Ja
nyt sataa granaatteja silloille...»
Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin
heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden
kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi
tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä
vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet
kalisivat hiljaa.
Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli
piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.
Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät
kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän
nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.
Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista
luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni
sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen
ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa,
tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.
Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.
»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen
käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin
Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.
Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat
kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina,
nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien
viereen, voidakseen edetä.
Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:
»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»
»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.
Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot
alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa
paikassa.
_Hän_ oli siltojen läheisyydessä...
Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin
ääntä.
»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.
Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen
ja tahtoi nousta vuoteesta.
Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla
käsillään, tämän huutaessa:
»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»
»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.
»Anna jumalattomien rukoilla...»
»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka
vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin
verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.
_Hän_ oli siltojen lähettyvillä.
»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen
lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään
olevaa raamattua.
Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä
nyyhkytti matami Bølling ääneen.
»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue,
etkö kuule, lue... rukoilkaamme, kaikin.»
Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä
edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:
»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän
käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»
»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile,
rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»
»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän
kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin
lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»
»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias...»
Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut
profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan
vain tyhjänä äänenä.
Hän oli siltojen lähettyvillä...
Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä
äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan
peloitukset:
»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja
kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla
pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla...»
Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui
hiljaisemmalla äänellä:
»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä
ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun,
niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta
ijankaikkiseen.»
Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.
Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:
Turha on oma voimamme,
ei voi se meitä auttaa,
mut pimeyden vallat me
voitamme Herran kautta;
sotija verraton
its’ Jeesus Kristus on,
Hän, Herra Sebaot
helvetin joukkiot
lyö maahan, voiton saattaa.
Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi
veisasivatkaan ne tuolla sisällä — _ne, joiden oli kuoltava_:
Maailma vaikk' ois täynnänsä
pimeyden enkeleitä,
päällemme syösten päänänsä
he eivät voita meitä.
Juur turhaan kiukuissaan
nyt maailman päämies vaan
pauhaapi, saanut on
hän nyt jo tuomion:
yks sana hänen kaataa.
Ne jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!
... Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui
papinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.
Matami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.
»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi,
»tällaisena päivänä».
Ja hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja
katsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.
»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille»,
sanoi hän ja viittasi kirkkoon.
»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.
Hän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät
voineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista
koululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut
vaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten,
puolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot
ja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän
kasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain
eteenpäin.
He laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden,
jotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien,
jotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät
olleet _heidän_.
Heidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet,
eteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat
vain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä,
lapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät
suonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista
rankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa
kuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä,
kievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä ei _ollut_ tilaa.
Kaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin
vapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto —
kun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin
sairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta,
olivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.
Paja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä
hautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta
tien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan,
ja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen,
eläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja
täysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.
Kauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun
eräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja
itkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.
Sitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa
kieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.
Ja äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja
laskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja
hymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja
puristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas
portaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka
ajopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.
Rivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin
vääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia,
ja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden
uusia haavoitettuja.
Eräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaa _oli_ hankittava.
Heitä ei _saattanut_ kuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät
kuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.
Lääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä
hakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita
likemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla.
Siteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.
Tine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden
täydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja,
vierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.
Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen
puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen
odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.
Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä
kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:
Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi
otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes
pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni...
Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen
pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä
päivältä hänen ärtyisyyttään:
Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut
pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain
löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami
Henrichsen, työntäen rievut syrjään.
Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi
oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta.
Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken
jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta
Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja
vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:
»Hän on kuollut.»
Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli
työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:
»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun,
rukoilen teitä, rukoilen teitä...»
Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi
rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.
»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.
»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.
Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän
korisi.
»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti
kaavun kuolevan yli.
... Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat
vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet
lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami
Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen
hereillä ja sangen levoton.
»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt
silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli
niin tuiki huono.
Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.
Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät
vain yösijaa — turhaan.
»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.
»Minä.»
Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen
käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa.
Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla —
»nuorien tyttöjen kanssa».
Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien
ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden
kohina.
»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»
»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä —
»aurinko laskee... täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee... ja me
olemme yhdessä..»
Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.
»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä
olet niin hyvä... kuinka hyvä sinä olet...»
Sairaanhoitaja käänsi päätään:
Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. _Tuossahan_
makasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.
Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.
»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä
nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi
vahingoittaa sen pahempi. Ja _menkää_ nyt.»
* * * * *
... Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne.
Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei
saanut sukkia hänen jalkoihinsa.
»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa
vapisevilla käsillään.
»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan
ympäri.
»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, _meidän_ kaikkien on mentävä ulos»,
puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.
»Niin, isä, niin.»
Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä
puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.
»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili
käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.
»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän
yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»
»Sillä _maa polttaa_», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.
»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa...»
»Niin, isä, niin.»
»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja
hengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko... maa on
tulessa?»
Ja äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin
huutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta
huutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:
»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi
nauraa.
»Kyllä, isä, kyllä.»
»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.
»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri
edestakaisin.
»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.
»Lyhty, lyhty», huusi sairas.
»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.
Tinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja
nopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».
Sairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.
»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa... Jumala on sytyttänyt maan
palamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.
Hän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen
portailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien
kasvoille.
»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.
Ihmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella,
ikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot
kuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.
Bølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla,
ylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi
ollut liian ahdas.
»Isä, tule.»
He kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki
ensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät
kirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.
»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.
Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.
Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta
Bølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.
Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.
»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.
Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin
kouristuksissa, ottaessaan sen.
Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian
kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut
heidät nielaista.
»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.
He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos
hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin,
lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä
kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.
»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»
Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta
samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.
»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi
luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä
heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät,
myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.
Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen
luukkujen edessä.
He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista
— aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat
perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli
olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma,
tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin
hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten,
jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien
askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.
Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling
luukkua päin miehensä viereen.
»Koko saari palaa», kuiskasi hän.
Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi
lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot
liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.
Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään
tuolla alhaalla.
Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä
pysähtyvän.
»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen
kertaan.
Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi
Bergille, joka nousi niitä pitkin.
Se oli hän, se oli hän.
Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä
jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen
käsiinsä.
Toiset tuskin kääntyivät.
Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine
vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien
selän takana, hän _otti_ Tinen, peittäen hänet suudelmilla.
Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat
seurasivat riemuiten heitä.
Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.
»Mutta _te_ tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka
silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi
nähnyt näyn.
»_Niin, hän lähtee minun kanssani_», sanoi Berg.
He menivät.
Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine
_juoksivat_ halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.
Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti
tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.
* * * * *
Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut
maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä
vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.
Hän nousi istumaan ja mutisi.
»Se on Jumalan pilkkaamista.»
Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.
Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.