Torilla polttivat sotamiehet piippua auringossa. Sekä kievarin että
koulun avoimissa ikkunoissa lojui upseereja.
Tine sai Bøllingin alas portaita ja koetti olla tukena, hänen
taaperrellessaan seinää pitkin.
»Ei, Bølling on sekapäinen», sanoi matami Bølling, joka seisoi ja
katseli heitä kievarinovessa: hän oli käymäsiltään matami Henrichsenin
luona tänä leppoisana iltana.
Matami seisoi yhä ja katseli miehensä ja tyttärensä menoa; hänestä ei
Tinekään ollut oikein sen näköinen kuin olisi pitänyt; hän istui vain
parhaasta päästä Bøllingin luona ja hoivaili häntä varhain ja myöhään.
»Hänhän tulee tänne sekä puolipäivältä että iltaisin», sanoi hän,
»ja sehän on rakasta meille, oikein niin rakasta... voi, hän on
niin hyvä... hän hoitaa isäänsä...eikä kukaan voi panna tyynyä niin
Bøllingin mieliksi kuin Tine».
»Mutta _siellä_», sanoi matami Bølling — metsäherran ääni kaikui juuri
yli torin, hän tuli tätä nykyä niin usein iltapäivällä tervehtimään
upseereja, jotka asuivat koulusalissa — »mutta _siellä_», sanoi hän,
»saavat kaikki katot mustua».
Matami Henrichsen ei vastannut; _hän_ taas kuulosteli ääniä
vierassalista, jossa Tinka nauroi ja piti iloa.
»Ja sittenkin hän puhuu sairashuoneeseen menosta», sanoi matami Bølling
hetken vaitiolon jälkeen, »voi Herra Jumala, sairaanhoitajaksi...
niinkuin ei täällä olisi...voi Jumala auttakoon... olisi sairashuonetta
yllin kyllin...»
Matami Bølling istui ja pudisti päätään niinkuin ihminen, joka ei
ymmärrä.
»Niinkuin hänen muka pitäisi mennä Augustenborgiin saakka löytääkseen
sairaita, joita olisi hoidettava», sanoi hän. »Mutta me pyörimme kaikin
tässä ja käymme vallan sekapäisiksi», jatkoi hän.
»Niin», sanoi matami Henrichsen, joka seurasi omaa ajatuksen juoksuaan
ja kuulosti toisella korvallaan Tinkaa vierashuoneessa; »tänä vuonna
saavat monet hauraat ruukut naarmuja».
... »Ja sen minä sanon», sanoi matami Bølling, jonka ajatukset
kiersivät yhtä ja samaa eivätkä oikein tahtoneet päästä selvyyteen,
»sen minä sanon hänelle, että metsäherra tulee _tänne_, kun hän kerta
ei saata viihtyä kotona...»
»Mutta Tine», lopetti matami Bølling, »on käynyt niin vaiteliaaksi,
ikäänkuin lukko olisi pantu hänen suulleen».
Molemmat matamit seisoivat ääneti ja katselivat eteensä. Sisällä
kievarinsalissa paukautti Tinka hymyillen oven kiinni, aivan parin
luutnantin nenän edessä.
Ulkona torilla alkoi päivänvalo vähitellen häipyä. Pari
ratsuväensotilasta ratsasti, likaisissa nutuissaan, juottamaan
hevosiaan suolle. Matami Bølling palasi kotiin, askareihinsa.
Berg istui ikkunassa, joka oli lähinnä portaita: _siitä_ saattoi nähdä
koko talorivin ja Bøllingin, joka Tinen tukemana kompuroi edestakaisin,
auringon viimeisessä valossa.
»Niin, siellä hän kompuroi», sanoi matami, joka oli noussut portaita ja
seurasi Bergin katsetta: »saahan hän edes nuolaista hiukan aurinkoa».
Berg meni ulos, torin poikki.
»Täällä on suojaa, metsäherra, täällä on suojaa», sanoi Bølling ottaen
hänen kätensä omiinsa. »Ja Tine tukee minua. Hänellä on voimia,
Tinellä.»
He lähtivät taas liikkeelle, Berg Bøllingin kupeella. Vanhus ei antanut
kankean kielensä seisahtua. Hän puhui puhuttuaankin »vanhasta hyvästä
ajasta»:
»Niin, niin — te ette voi sitä muistaa — se tapahtui ennen teidän
tuloanne — sehän oli vuotta ennen metsäneuvoksettaren kuolemaa — Tine
ei ollut _tuota_ suurempi — — se oli sinä vuonna kun uusi kievarintalo
paloi, muistathan, Tine — sinulla oli ne valkeat kyyhkyset, ne kaksi
valkeata kyyhkystä, jotka lensivät liekkeihin — ne söivät kädestä,
silloin kun sinä vielä et ollut _tuota_ pitempi...»
»Niin, isä, niin», sanoi Tine kuin häntä pidättääkseen; hänen pyöreä
käsivartensa oli kiedottuna isän vartalon ympärille heidän palatessaan
torin poikki.
Mutta Bølling jatkoi jutteluaan, hän saattoi aloittaa puheen mistä
hyvänsä, Tineen kaikki lopuksi päättyi. Berg sai selville koko hänen
elämänsä, istuessaan noin iltapäivät Bøllingin luona.
»Niin, Tinessä on voimaa», sanoi hän — Tine miltei kantoi hänet ylös
koulunportaita —: »hänessä on voimaa».
»Hän ei tosin ole kaunis», sanoi hän pysähtyen askelmalle ja katseli
Tineä, »mutta hän on terve, metsäherra, hän on terve».
»Kas niin, isä», sanoi Tine, »kas niin, isä».
»Ja _hyvä_», sanoi Bølling, laskien kätensä hänen hiuksilleen.
Soittaja kulki torin poikki ja sotilaat kokoontuivat kirkkotarhan oven
eteen suureksi rykelmäksi. Harvakseen alkoivat kellot soida. Vanha
Bølling oli kompuroinut sisään, portailla seisoivat Berg ja Tine,
vierekkäin.
Torilla oli hiljaista, jotkut miehet olivat panneet kätensä ristiin
kellojen soidessa.
Ainoastaan kievarilasta kuului Tinkan ääni; hän hyöri ja pyöri kuin
ainaisessa »ota-kiinni»-leikissä.
Kellot taukosivat soimasta. Pienissä ryhmissä alkoivat sotilaat vaeltaa
kotiin päin.
»Jäättekö tänne?» kysyi äkkiä Berg, joka oli lähtenyt alas portaita.
»En...tulen kai sinne...»
Molempien kasvoille oli valahtanut äkillinen puna; he punastuivat
nykyään niin helposti, puhuessaan toistensa kanssa puoliääneen, arasti;
ennen kaikkea silloin kun joku kolmas oli läsnä.
»_Kiitos_», sanoi Berg vain lyhyeen ja lähti, torin poikki.
Tine pistäysi mennessään kievarilaan, saadakseen Tinkan mukaansa.
»Mielelläni, tyttöseni», sanoi Tinka ja heitti huivin harteilleen.
»Ryyppypaikkojahan ne nyt ovat kaikki», sanoi hän, »mutta teillä on
hauskinta».
»Niin», sanoi Sofi, jonka Tine ja Tinka yllättivät kersantin seurassa
pesutuvan ovessa. »Nyt sitä ei enää hätäile. Pommitus ei vahingoita
varustuksia...» Sofiin tarttui peloittavassa määrin kaksimielisiä
sukkeluuksia kersanttien asuntolasta.
Tinka nauroi kohti kurkkuaan sukkeluudelle ja istuutui Tinen kamariin.
»Kas vaan», sanoi hän, »nyt on siis koko perhe vartiopalveluksessa».
Rouva Bergin kuva vuoteen yläpuolella oli saanut vierustoverin;
Herlufin, joka ratsasti metsäherran polvella.
Mutta Tinka ei pysynyt kauan yhdessä kohti — hän kuuli että Løvenhjelm
oli Tinen kanssa ruokahuoneessa. Savustettu kinkku oli saatava alas
ylisiltä, ja Tinka syöksyi ylös portaita, luutnantti kintereillä.
Tine kulki edestakaisin ja teki valmistuksia; ovet olivat auki, ja hän
näki metsäherran, joka istui ja kirjoitti lamppunsa valossa.
Eräs upseeri kutsui ruualle, jymisyttämällä käytävässä jotain vanhaa
tarjotinta, ja Tinka tulla tupsahti alas portaita, kinkku ja sammutettu
kynttilä kädessään. Tinka oli aina hengästynyt ja kuumeinen, kun oli
ollut hakemassa jotakin etäisimmistä sopista, ja pudisteli itseään kuin
mikäkin sorsa, joka sukeltaa esiin vedestä.
Majuri, joka tuli sisään, kutitteli ohimennen, setämiehen-tapaan, Tineä
leuan alle hänen vanhat sormensa eivät yltäneet pitemmälle.
»Se se vasta on pehmeä kaula», sanoi hän, »pehmeä kaula» — ja hän
istuutui pöytään, Tinen huutaessa Sofia, joka yhä viipyi kersanttiensa
luona.
»Niistä sotamiehistä ei ole niinkään helppo päästä», sanoi hän
vihdoinkin tullessaan ja viedessään ruuan sisälle.
Tinka istuutui hajasäärin hakkuutulolle ja hengitti syvään.
»Niiden elämähän on niin raskasta, tyttöseni», sanoi hän Tinelle;
hän vaistosi ehkä, että hänen tilansa saattoi vaatia jonkinlaista
anteeksipyyntöä.
Aterialta päästyä istuivat Tine ja Tinka kamarissa. Berg tuli sisään.
Ensin hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan, nojaten ovipieleen ja
tupakoiden, kunnes Tine sanoi, pää taipuneena:
»Eikö metsäherra sentään tahtoisi istua?» ja hän nousi itse tuoliltaan.
Mutta Berg istuutui siinä samassa, yht'äkkiä, hänen vuoteensa laidalle.
»Jääkää toki istumaan», sanoi hän.
Tinka ja hän puhelivat kahden — enimmäkseen metsäherra. Hän kertoi
tätä nykyä miltei aina nuoruudestaan: kouluajastaan ja luutnantiksi
tulostaan — niistä »ensi vuosista», »iloisista päivistä», sanoi hän.
»Kun tunsi sen voimakkaan sydämen sykkivän, herra metsäherra», sanoi
Tinka ja läimäytti tuntuvasti omaa vasemmistoaan.
Ja Berg nauroi ja kertoi edelleen.
Tine oli vaiti ja johdatti hiljaa neulaansa edestakaisin pienen lampun
valossa, onnellisena tietäessään, että metsäherran puhe oli tarkoitettu
hänelle.
Hän nousi ja toi sisään maitopunssin ja kolme lasia; ja he joivat,
pienen pöydän ympärillä, jota peitti valkea verkkoliina, ja Tinka ja
Berg jatkoivat jutteluaan.
Halki talon kaikui Løvenhjelmin piano ja majurin ääni.
»Että _sinne_ on vain niin lyhyt matka», sanoi Berg. Oli ollut hetken
vaitiolo.
»Kuinka täällä on rauhallista», sanoi Berg luoden katseen ympärilleen
pienessä huoneessa.
»On, täällä on _suloista_», sanoi Tinka lyöden käsillään hamettaan
vastaan.
Berg nousi jälleen, mutta jäi nytkin seisomaan pitkäksi aikaa
kynnykselle, ennenkuin meni.
»Nyt hänet voi 'käsittää'», sanoi Tinka Bergistä tämän mentyä;
»miesväki saa aivan toisen ryhdin näin sota-aikana, Tine».
»Mutta lokaa he tuovat mukanaan kaikkialle», sanoi hän ja läimäytti
vuodepeittoa, jolla metsäherra oli istunut.
Tine otti taskustaan rouva Bergin kirjoittaman kirjeen. Hän luki ne
tätä nykyä niin levottomasti ja hätäisesti, niiden ensin tullessa,
ikäänkuin olisi hypännyt joka toisen rivin yli. Hän piti niitä sitten
pitkät ajat taskussa, odottaen päivää, jolloin voisi »rauhassa» lukea
ne. Ja useimmiten kävi niin, että hän yht’äkkiä. Tinkan ollessa siellä,
otti ne esiin ja luki ne ääneen.
Sisällä arkihuoneessa alkoi luutnantti Løvenhjelm laulaa. Sanat
kuuluivat selvästi tänne:
»Hei, vahdit! missä taistellaan?»
— Ylhäällä kulmalla Aabenraan!
»Jumala, saako kalkin sen
Pjaltenborg juoda nyt kaunoinen!»
Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!
Kirje oli enimmäkseen täynnä tuskaisia kysymyksiä sekä muisteloita
»entisistä» ajoista, ja niissä toistui lakkaamatta »muistatko sitä» ja
»muistatko sitä?»
Tinka istui, keinutellen lanteitaan Løvenhjelmin laulun tahtiin, mutta
Tine luki yhä tuota pitkää kirjettä, sivu sivulta.
»Niin, Tine», sanoi Tinka, kun toinen pääsi loppuun ja veti henkeään,
»siitä on pitkä aika».
»Niin», huokasi Tine ja päästi kirjeen, »pitkä aika».
Ei, hän ei enää erottanut rouva Bergin äänenpainoa hänen sanoissaan,
ei enää nähnyt rouva Bergin kasvoja rivien välissä, miten hyvänsä
koettikin. Kaikki oli niin kaukana. Oli kuin muistot eivät enää olisi
antaneet mitään turvaa.
Sisällä arkihuoneessa lauloi Løvenhjelm ja löi koskettimia; Tinka
hyräili mukana ja nauroi:
Ken sängyss' sattui makaamaan,
jalkaansa tuskin sai housujaan,
mut seisaallaan ken nukkui — hei!
henkensä, hynttyynsä turvaan vei.
Julia, Julia, Julia, Julia, Hopsasa!
Laulu taukosi.
»Kuules», sanoi Tinka ja teki liikkeen kädellään arkihuonetta päin:
»_Hän_ on ihana.»
Tine kohotti katseensa kirjeestä, joka vielä oli hänen edessään. Hän ei
tietänyt lukevansa ja yhä uudelleen lukevansa samoja sanoja siinä:
»Minkä vuoksi Henrik kirjoittaa niin harvoin ja silloin kun hän
kirjoittaa, niin lyhyeen ja hätäisesti? Tuntuu siltä, Tine, kuin hänen
kirjeensä eivät sisältäisi yhtään mitään, nyt viime aikana.»
»Ehkä me sitten tekisimme tilat», sanoi hän pannen punssin pois.
... Hän astui metsäherran huoneeseen, siivotakseen siellä.
Lampun alla, avoimessa salkussa, oli vielä rouvalle aiottu kirje — se,
jota hän kirjoitti ja kirjoitti eikä saanut valmiiksi.
Tänäänkään ei hän ollut saanut sitä valmiiksi ja lähetetyksi.
Tine seisoi lampun valossa hehkuvin poskin — ja onnellisena hän sulki
salkun.
... Tinkan piti lähteä, ja Tine tahtoi että Sofi menisi saattamaan.
»Ei kiitos, tyttöseni, me teemme rynnistyksen pimeässä», huusi Tinka ja
juoksi tiehensä.
Puutarhan kummun luona juoksi Løvenhjelm aidan yli, saattamaan.
... Sinä iltana kulki Berg — kuin ajatuksissaan — kahteen kertaan
rakennusten ympäri. Yö oli hiljainen. Vain joskus vyöryi yksinäinen
jymy raskaana halki ilman. Vihollinen valvoi.
* * * * *
Kaikki tiet olivat täynnä rykmenttejä, jotka lauloivat. Kärventyneinä,
kalpeina, harventuneina palasivat joukot kotiin, laulaen.
Ilo vaikeni vain haavoittuneiden pitkän kulkueen ympärillä, sen
vyöryessä hiljaa halki maan.
Mutta laulu virisi jälleen, se kaikui voimakkaana kevätraikkaassa
ilmassa, ja kaikki väki, lapsia myöten, tulvasi ulos taloista ja
rakennuksista, paljain päin ja huiskuttaen lakkeja:
Nyt lähdemme preusseja vastaan taas,
ja kohta nyt nähdä hän saapi:
yhä vieläkin uhmata Tanskan maass’
mies kymmentä uskaltaapi.
Mut taistoon kun käyn, avo-otsin sen teen,
salajuoniin en turvaa ja viekkauteen.
Ole ukkonen pieni ei haitaksi lain,
sen jäljestä ilma on puhtaampi vain!
Enää turvata ei
ajan tuomiohon.
Käsi kalpahan hei,
apu ainut se on.
Saksan orja ken ois!
Vapaa ain' on Tanskan maa.
Tine seisoi kummulla ja liehutti huiviaan. Hyökkäys Dybbølin luona oli
pysäytetty.
Talo oli nyt jo melua täynnä. Pihalla juoksi parooni ylt'ympäri ja
puristi jokaisen kättä, kysyen kultakin sotamieheltä:
»Miltä tuntui? Miltä se tuntui teistä, ystäväni?» ja lupasi punssia.
Sofi, joka liehakoiden juoksi sinne ja tänne, hymyillen jokaista päin
kasvoja, sanoi:
»Niin, nyt pitää sotamiesten saada ilonen ilta; ne on ansainnu ilosen
illan.»
Ylt’ympäri huoneissa heittäytyivät upseerit vuoteilleen, täysissä
pukimissaan ja lopen uupuneina, puhuen kuitenkin toisilleen — huoneesta
huoneeseen, äänekkäästi ja iloisesti. Ulkoa tieltä kuului joukkojen
laulua.
Berg oli mennyt Tinen huoneeseen. _Siellä_ näki Tine hänet, tullessaan
sisään. Metsäherra istui pienen uunin edessä.
Tinen loistavat silmät valahtivat kyyneleitä täyteen, ja metsäherra
tarttui hänen molempiin käsiinsä.
»Niin», sanoi metsäherra ja piteli hänen vapisevaa kättään: »tämä on
ollut onnellinen päivä».
Tine oli hetkisen vaiti, hän ei voinut puhua. Sitten hän sanoi
lempeästi ja hiljaa:
»Kuinka rouva tuleekaan iloiseksi.»
Berg seisoi hetkisen.
»Kuinka te olette hyvä», sanoi hän. Ja hän päästi Tinen kädet. Tine ei
tietänyt, että kyyneleet valuivat pitkin hänen omia poskiaan.
... Parooni oli kievarilassa, ostamassa rommia punssiin. Tinka ja
Jessenin Augusta laahasivat itse ankkuria molemmista korvista.
Sotilaat, jotka keittivät soppaa huonerivin ulkopuolella, tervehtivät
heidän tuloaan pitkällä eläköönhuudolla.
Tinka ja Gusta joutuivat auttamaan, tullessaan keittiöön: vaahtolusikat
ja kauhat olivat ahkerassa liikkeessä kaikissa vadeissa. Pesutuvan
ovesta saattoi nähdä Marenin, joka seisoi keskellä sakeinta käryä.
Ulkona lauloivat sotilaat laulamistaan. Nuotiot, joiden ääressä he
keittivät, loistivat pimeässä.
Ja nyt tahdon taistella kuin sotamies
ja henkeän' en minä säästä;
saa raivota saksat kuin hornan lies',
yläkyntehen heitä en päästä.
Ja luotien tuiskeessa vihollisen
kun kentällä kohtaan, niin niskahan sen
käyn kiinni — se juhlista juhlavin he
kun näytän mä vieraalle, mistä käy tie.
Enää turvata ei
ajan tuomiohon.
Käsi kalpahan hei,
apu ainut se on.
Saksan orja ken ois!
Vapaa ain' on Tanskan maa.
»Nopsasti sen pitää käydä, nopsasti sen pitää käydä», huusi Tinka,
joka oli työssä hihat ylöskäärittyinä, ja vatkauskauha vallan helisi
munakuohussa, hänen ruvetessaan laulamaan Løvenhjelmin laulua:
Ken säugyss' sattui makaamaan,
jalkaansa tuskin sai housujaan,
mut seisaallaan ken nukkui — hei!
henkensä, hynttyynsä turvaan vei.
Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!
»Se oli oikein, se oli oikein», sanoi Sofi, joka kokoili lautasia ja
laski ne jälleen luotaan: »Heille on hankittava ilonen ilta.»
Tine seisoi ruokahuoneessa ja leikkasi paistia; hiljaa ja hymyillen
hyräili hän, tietämättään, Tinkan laulua hänkin.
Patooni — odottaen englantilaisiaan, joiden piti matkustaa piakkoin
ja jotka ajoivat paikasta paikkaan jättämässä jäähyväisiä — alkoi
valmistaa punssia, samalla kun upseerit söivät, ja Tinka ja Gusta ja
Sofi kantoivat juomaa luhtiin, jonne Lars vouti oli ripustanut lyhtyjä
parrujen alle.
Sotilaitten pitkät eläköönhuudot kajahtivat ulos iltaan aina kun he
saivat uusia virvokkeita.
Sofi tarjoili kaikille vuoron perään ja rohkaisi heitä nyykäyttäen
alituiseen päätään.
»Tyhjentäkää vain pikari», sanoi hän, »niin että pohja paistaa».
Kolme neljä sotilasta sai hanurit esiin, jokainen soitti omassa
tahdissaan, ja kaikki toiset jatkoivat laulamistaan. Kukaan ei
kuunnellut, hanurit vetivät valssia, ja Maren lauloi.
Äkkiä alkoivat kaikki sotilaat tanssia toistensa kanssa, keskellä
luhtia, niin että tomu pölisi ja täytti koko vanhan suojan, aina
heiluvia lyhtyjä myöten.
Upseerit tulivat ovelle katsomaan.
Joku oli pyytänyt Sofia; Marenin kavaljeeri piti tanssitoveriaan
kaulasta.
»Täss saa lentää kädest käteen», puhkui Sofi, joka tuskin jaksoi
seisoa, ja lähti kernaasti uuden kanssa pyörimään. Hanurit ulvoivat ja
sotilaat löivät jalalla tahtia.
»Olishan synti kieltää», sanoi Sofi Gustalle; hän pyöri jälleen
lattialla.
Ulos pihalle kaikui ikkunasta Løvenhjelmin piano.
Tine kantoi pois astiat arkihuoneesta, ja Tinka ja Gusta tulivat
auttamaan. Oli kuin upseerit vasta nyt olisivat oikein heränneet; ovet
olivat auki kaikkiin huoneisiin; nauru ja melu kaikui ylt'ympäriltä.
Majuri oli saanut Tinkan johonkin soppeen, ja Tinka oli nääntyä
naurusta. Ylhäältä luhdista kuului sotilaitten ilakointi.
»Jensen, polkkaa!» huusi Løvenhjelm ja juoksi pois pianonsa luota.
Luutnantti Jensen istui soittamaan, ja Løvenhjelm kieputteli Tinkaa
lattialla. Upseerit siirsivät tuolejaan taemmas, seiniä päin,
antaakseen tilaa. Gustakin vietiin, ja Tine; nyt tanssi kolme paria.
Ylt'ympärillä juttelivat upseerit. Kaksi kapteenia seisoi, totilasi
kädessä, puutarhamajan ovessa. He puhuivat jälleen kahdeksannesta
rykmentistä, joka niin pontevasti oli pitänyt puoliaan.
Luutnantti Jensen siirtyi valssiin, herrat vaihtoivat parejaan, taas.
Bergin huoneessa istuvat upseerit lauloivat mukana. Ja hälinästä
huolimatta nukkui puutarhamajassa muuan nääntynyt upseeri, täydessä
rauhassa, vuoteelleen ojentuneena.
»Ja nyt on kai meidän vuoromme», sanoi Berg, joka äkkiä oli ilmestynyt
Tinen eteen.
Tineä pyörrytti, hän näki vain Bergin kasvot.
»Niin», sanoi hän vain, ja he alkoivat tanssia.
Hänen pyörtymyksensä hälveni, hän näki ja kuuli kaiken ympärillään
ikäänkuin sadoilla aistimilla — ja näki kuitenkin yksinomaan sen, jonka
katseet lepäsivät hänen kasvoillaan, heidän tanssiessaan kauan.
Majuri kertoi jälleen juttujaan, ja Tine kuuli molempien kapteenien
äänet. Sisällä Bergin huoneessa paisui upseerien hyräily lauluksi.
Ja parooni vaelsi ulos ja sisään. Hänen englantilaisensa olivat
saapuneet vaunuissa.
Berg ei puhunut, hän katseli vain taukoamatta Tineä kasvoihin, heidän
tanssiessaan. Luhdista kaikui jälleen äänekkäitä eläköönhuutoja.
Silloin Berg pysähtyi — tuokion ajan hän piteli suonenvetoisesti Tinen
käsiä omissaan.
Englantilaiset olivat saapuneet käytävästä ovelle ja puristivat
kaikkien käsiä.
»Viatonta iloa, viatonta iloa», huusivat he yhä. Løvenhjelm kiepsautti
Gustaa lattian yli.
Tine meni vieraitten ohi; hitaasti hän meni ulos huoneeseensa.
... Luhdissa oli hiljaista, ja sisällä huoneessa taukosi soitto. Tinka
tuli sisään ja istuutui keskelle vuodetta; hän sai pari röijynnappia
auki ja puuskutti, jutellessaan ja kysyessään.
Tine vastasi hajamielisesti »niin», »niin», mutta Tinkan suu oli tuskin
hetkeäkään hiljaa.
Sitten hän sanoi äkkiä, irroittamatta silmiään palavasta kynttilästä:
»Tinka — etkö sinä saattaisi — etkö sinä saattaisi katsoa perään
täällä?»
»_Missä_?» sanoi Tinka, joka oli aivan toisissa maailmoissa, antaen
käsivarsiensa vaipua sääriä pitkin.
»_Täällä_», sanoi Tine samalla hiljaisella äänellä, irroittamatta
silmiään kynttilästä. »Minä tahtoisin päästä sairaalaan.» Ja vielä
hiljemmin hän sanoi: »He tarvitsisivat apua sinne.»
Tuli hetken äänettömyys. Sitten Tinka sanoi:
»Niin, kaipa sitä saisi kotiin hankituksi jonkun naisihmisen.» Hän
napitti kiinni röijyään.
»Niin — herranen aika, tyttöseni», sanoi hän, »sairaala voisi olla
_terveellisempi!_»
Hän puhui nyt aivan toisella äänellä, ja hänkin tuijotti kynttilään.
»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät
tunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä,
ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.
»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.
Tine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista,
kuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa
tieltä.
Tine palasi taloon. Hän väistyi nopeasti varjoon, tullessaan luhdin luo.
»Tekö siinä olette?» kysyi Berg, joka teki tavanomaista kierrostaan.
»Minä.»
Oli kuin he molemmat olisivat viivähtäneet aivan liki toinen toistaan,
sadasosan silmänräpäystä.
»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja meni edelleen.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään. Hän alkoi askaroida keittiössä.
Hän pani voin pyttyyn ja kokosi leivät »tynnyriin» ja kietoi vaatteen
juuston ympäri.
Sillä levolle hän ei saattanut mennä — hänen täytyi olla toimessa.
Sitten hän muisti pesun, joka oli saatava likoon aamuvarhaisessa. Hänen
täytyi herättää Sofi ja antaa tälle lisäohjeita.
Hän meni ulos pesutuvan käytävään renkihuoneen kautta ja avasi oven
palvelijattaren huoneeseen.
Suuret parivuoteet olivat tyhjät.
Tine heittäytyi äkkiä polvilleen kivipermannolle ja, pää painettuna
likaiseen, rutistettuun, pahoinpideltyyn vuoteeseen, puhkesi
hillittömiin nyyhkytyksiin.
Pesutuvan ovet heiluivat lakkaamatta sinne tänne saranoillaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui kouluun pari sotalääkäriä. Koulusaliin täytyi
majoittaa sairaita. Tinen piti hommata kaikki.
Sairaat saapuivat iltapäivällä.
Ne olivat haavoittuneita, jotka aikaisemmin olivat maanneet
Augustenborgissa; vaunuista kannettiin heitä paareilla ylös portaita,
luutnantti Appel oli heidän joukossaan.
Tine ei ollut tuntea häntä. Pyöreät posket olivat vajonneet kuopille,
ja silmät olivat samenneet kuin sen, joka on itkenyt yötä päivää. Hän
oli haavoittunut kupeeseen ja keuhkot olivat pilalla.
Kaikki kuusi olivat pahasti haavoittuneita, ja kuljetus oli tuottanut
heille kuumetta. Silloin tällöin kaikui heidän valituksensa talon
halki, ja haavojen inha haju tunkeutui ulos käytävään.
Tine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.
»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka
kulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille,
itsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti
liitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi
tapahtua.
»_Tuolla_ istuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja
ylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo
on täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran
torpparin Petran eteen, pää vapisten.
_Sitä_ hän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen
ajatuksensa.
»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas
vaellustaan.
Sitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka
sairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita
vasten.
Vihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän oli _vallan_ masentunut
ja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.
Sitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen
saattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen
saattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen
oli kohta tavattava metsäherra.
Hän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.
Hän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.
»Sinne ei ole raivattua tietä», sanoi hän, »sinne ei ole raivattua
tietä.» Ja hetken kuluttua jatkoi hän yhä:
»Ja kuitenkin Tine tahtoo lähteä pois...» ikäänkuin _sillä_ olisi ollut
jotain tekemistä tien ja portaita peittävän veren ja kaiken maailman
kysymysten kanssa.
Berg kiersi ympäri huoneessaan, kun matami Bølling tuli sisään.
»Tekö siinä olette?» sanoi hän nopeasti ja pysähtyi kulussaan.
Matami Bølling pyysi pyytämistään anteeksi, ennenkuin sai painetuksi
puuta, »kun hän nyt aina tuli vaivaamaan metsäherraa, vaikka kullakin
oli omat huolensa..»
»Mutta _nyt_ on kysymyksessä, että Tine tahtoo lähteä», puristautui
hänen sydämestään. »Ja _mitä_ meidän on tehtävä?»
»Lähteä?» sanoi Berg; hän sanoi tämän sanan nopeasti, erikoisen
ihmeellinen ja valoisa sävy äänessään.
»Niin, sairaalaan.»
Tuli hetken hiljaisuus, ja matami Bølling odotti. Mutta Berg puhui yhä
samalla nopealla äänellä ja kääntyi:
»Niin, siellä tarvittaisiin apua.»
Matami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.
»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko?
sairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»
Ja matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella
ja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:
»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois? _kuka?_ Eikö _täällä_
sitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä?
_kuka?_ Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä
ränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja
— ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin...»
Hän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita,
lattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn
peittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin
puristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami
yht’äkkiä puhkesi itkuun:
»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa
sitä kestää», valitti hän itkiessään.
»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg
ja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä
mitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään,
saadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.
»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».
Hän mitteli lattiaa, edestakaisin.
»Ja Tinellähän ei ole mitään _syytä_ lähteä pois», sanoi hän lopuksi.
Oli kuin Berg itse yht’äkkiä olisi rauhoittunut monta tuntia kestäneen,
pitkän kiihotuksen jälkeen, omista sanoistaan.
»Ei, olenhan minäkin sitä sanonut.» Myöskin matami Bølling rauhoittui
yht’äkkiä ja alkoi pyyhkiä silmiään ikäänkuin anteeksipyytäen hän
lisäsi:
»Ah — niin — katsokaas, metsäherra, ihminen suurentelee
pikkuseikkoja... Mutta kuka olisi nyt oikein tajuissaan — kuka on
oikein täysissä tajuissaan? Näinä päivinä», sanoi hän.
Matami Bølling kulkea vaappui kotiapäin. Metsäherra oli luvannut
puhutella Tineä.
Hän oli seisonut portailla, matami Bøllingin mennessä, ja katsonut
eteensä ilmaan.
»_Ei, emme tule toimeen ilman häntä_», oli hän sanonut.
»Ei, emme tule», oli matami Bølling vastannut.
Ja sitten hän oli mennä vaappunut kotiapäin.
... Tine istui Appelin vuoteen ääressä, kun Berg tuli. Hän näki kuinka
kalpea Berg oli.
»Saatatteko lähteä tunniksi kävelemään kanssani?» sanoi Berg hiukan
nopeasti. »Te tarvitsette raikasta ilmaa.»
»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.
»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»
»Paistaako aurinko?»
»Paistaa.»
»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan
sanomatta.
He menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat,
pitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.
Mutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän
alkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän
puki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti
puolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli
kerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä;
hän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli
syntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä,
juoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka
ei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.
Hän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni
häntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä
hillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei
kaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:
»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»
Berg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.
»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten,
nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»
»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».
»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.
He eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa
vieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua
päin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin
yksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat
vankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.
He kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät
lammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen
varret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.
Puksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.
Arkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa
pesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta
Maren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi
tirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset
ämpärit.
»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä
vihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän
lähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit,
jotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen
juostessaan.
Berg ja Tine erosivat.
Tine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta
tunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa
pelasivat upseerit korttia.
Matami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille
tuolla vastapäätä».
»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.
»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.
»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja
istuutui pelkästä mielenliikutuksesta.
»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.
»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos... Bølling, Bølling»,
huusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä,
»me saamme pitää hänet ‒ oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun
metsäherra kerran lupasi.»
»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine
oli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.
... Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.
Sairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.
Mutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa,
talikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä
rakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan.
Sekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.
Appel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa
silmin.
Ikkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen
jokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.
Appel avasi silmänsä.
»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän
katsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.
Vähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.
Hän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen
luona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.
Käsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon
rattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja
alkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.
»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään
käynnissä. — ‒ Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen...»
Raajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.
Tine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.
* * * * *
Kaksi yötä myöhemmin tultiin Tineä hakemaan kotiin.
Matami Bølling itse koputti hänen ruudulleen. Bøllingin tila oli vallan
kauhea. Hän oli aivan kuin saanut puhelahjansa takaisin, mutta pään
laita oli hullusti. Hän puhui sekaisin eikä tahtonut pysyä vuoteessa.
Paikalle saapunut lääkäri sanoi, että aivoihin oli tullut verisolmu.
Tinen piti jäädä kotiin.