»Haavoitetut», sanoi hän vain.
Ane nousi, molemmat pienokaiset käsivarrellaan. »Niin, heidän on kai
mentävä Horupiin», sanoi hän hitaasti ja sai kaappisängyn kannen
puhdistetuksi esiliinallaan.
»Niin, nyt _he_ ovat menettäneet liikuntakykynsä», sanoi raajarikko,
joka istui uunin luona Tinen takana.
Tine kääntyi äkkiä lankomiestä päin ja katseli tuskaisena häntä: kasvot
olivat omituisesti käpertyneet kuin kääpiöllä, ja molemmat säärenpätkät
riippuivat istuimelta kuin mitkäkin nyytit.
»Aa — ah, Jumala, aa», voihkasi hän hiljaa ja vaipui istumaan penkille.
He kuulivat vaunujen lähestyvän; oli kuin olisi ajettu raskaita
rahtikuormia. Raajarikko laahautui kainalosauvojensa varassa lattian
poikki ikkunaan.
»Ne ne ovat», sanoi hän. »Katsokaas, ajomiehet — ne kulkevat.»
Tine kohotti päänsä, valkeana, kaikki veri oli kadonnut hänen
kasvoiltaan: pörröiset hevoset vetivät juuri siitä ohi ensimmäisiä
vaunuja. Hän nousi, kiskoi syrjään kukkaruukut ikkunalta. Hänestä
tuntui, kuin olisi häämöttänyt joitakin valkeita kasvoja punaisen
verhon takaa — valkeita kasvoja — vieraita, yhä vain vieraita...
Hiljainen valitus kuului. Raajarikko oli uteliaana hypellyt kivelleen
tien varteen.
Tine seisoi yhä — kukkaruukut sormissaan: oi mikä vaikerrus
kuuluikaan... Ja vaunut vaunujen jälkeen vyöryivät ohi.
Ane tuli hänen taakseen, molemmat pienokaiset käsivarrella.
»Niin, niin — ah niin — — nyt _he_ saavat ristinsä — nyt he saavat
ristinsä! Oh ei, oh — ei, kas, hyvä Jumala, kas kuinka tippuu verta...»
Tine näki heidät — vaunut vaunujen jälkeen.
Ane seisoi takana ja puhui lankomiehestä; hän olisi tahtonut, että
lanko rupeaisi kuljettamaan lämmintä olutta — se saattaisi tuottaa
vallan tavattomasti nyt, lämpimän oluen kuljetus...
»Ja sellainen raajarikko», sanoi Ane, »hänen tavarallaan olisi nyt
ainakin menekki...»
»Oh ei, oh ei — oh ei, Herra Jumala» — Ane juoksi toiseen ikkunaan —
»tuossa on pahasti haavoitetut... ne ovat peitetyt ne...»
Tine ei ollut enää siellä. Hän törmäsi raajarikkoa vastaan tiellä, hän
ei enää nähnyt mitään. Hän tuskin tiesi siitä, että meni katettujen
ajopelien viereen ja sanoi ajomiehelle: »emmekö voisi sijoittaa heitä
paremmin, sijoitetaan heidät paremmin» — ainoastaan saadakseen nostaa
vaippoja ja nähdä heidät, toisen toisensa jälkeen, nuo harmaankalpeat
kasvot.
»Yleensä on kai jotenkin yhdentekevää, mitenkä ne makaavat», sanoi
ajomies tyynesti.
Tine päästi otteensa, hän seurasi joukkuetta ilman päämäärää, kyynelet
valuivat hänen poskiansa pitkin.
Hän kuuli englantilaisten nauravan takanaan. Ja häntä puistatti, kun he
menivät hänen ohitseen. He juoksivat ympäri ja pysähdyttivät vaunuja
saadakseen puristaa haavoitettujen käsiä ja tirkistelivät hiljaa
voihkivia kasvoihin ja toistivat:
»Noita urheita miehiä, urheita poikia.»
Kuin etäältä näki Tine rovastin seisovan paroonin vieressä, kukkulalla
metsäherran puutarhassa. Kulkue pysähtyi vallan — englantilaiset
puhelivat yksikätisen kanssa — ja vaunusta vaunuun kuului pitkä
voihkina äkkinäisen pysähdyksen johdosta, mutta rovasti sanoi, nostaen
suuren kätensä:
»Niin, nuo urhot ovat antaneet verensä syntymämaan edestä.»
Ja vaunut alkoivat jälleen vyöriä, ja Tine kulki konemaisesti mukana,
kun parooni huusi alas tielle:
»Neitsyt Bølling, luutnantti Bergiltä on tullut sana, että hän on terve
ja reipas... Mr. Arboun toi tiedon.»
Tine pysähtyi; hän ei ymmärtänyt kohta. Sitten hän vei kätensä
silmilleen, hitaasti, ja jäi seisomaan. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut
näkönsä — nähnyt haavoittuneet ja risaiset ajomiehet ja pörrökarvaiset
eläimet — ja hän hymyili.
Ja nopeasti — yhä hymyillen — hän meni ensimmäisten ajopelien luo:
pahasti haavoittunut ähkyi hiljaa, lautapohjalla maaten; Tine kulki
vaunujen kupeella, kohotti ja tuki häntä lempeästi käsivarrellaan.
»Onko näin parempi?» kysyi hän.
»On», kuiskasi haavoittunut ja hymyili.
Tine kulki vieressä, tukien häntä käsivarrellaan.
»Mutta kuinka minulla on jano», sanoi sairas.
»Vettä on saatavissa», sanoi Tine, laskien hänet varovaisesti maata.
Hän juoksi pensasaitauksen viertä Jens torpparin mökille ja sai vettä
kannuun ja ruukkuun.
»Oliko siitä apua?» kysyi hän. Hän oli jo tukemassa äskeistä
haavoittunutta käsivarrellaan, vapaalla kädellään hän otti tyhjennetyn
ruukun vastaan.
»Kyllä — kiitos.»
Sairas aukaisi väsyneet silmänsä: »Mutta muillekin», sanoi hän aivan
hiljaa.
»Kyllä, kyllä», sanoi Tine, joka sai kyyneleet silmiinsä. Hän
laski haavoittuneen jälleen levolle ja kulki vaunujonoa pitkin. Ja
hymyillessään noille raukoille, suoraan kasvoihin, ja korjatessaan
heidän olkialustojaan ja puhellessaan heille kaatoi hän vettä ja
tarjosi sitä kullekin, vuoroonsa. Hän juoksi etumaisten vaunujen ohi,
kievarille asti, ja huusi kirkkaalla äänellään pilarikon kautta:
»Vettä ja laseja tänne, Tinka! Vettä ja laseja!»
Tinka riensi ulos, ja kaikki kievarin palvelustytöt tulivat
juoksujalkaa. He ammensivat vettä ämpäristä laseihin ja kuppeihin.
Tine korjaili ja Tine auttoi. Matami Bølling tuli alas hänkin, hänellä
oli parissa maljassa vettä ja mehua.
Tinkaa ja palvelustyttöjen piti kääntää päätään — aina silloin tällöin
— kun haavoittuneet kiitollisina puristivat heidän käsiään.
Hitaasti solui jono torin poikki; hetkeksi virvoittaneina istuivat ja
makasivat haavoittuneet rauhallisesti.
Matami Bølling oli jälleen mennyt ylös. Hän seisoi avoimessa ikkunassa
Bøllingin vieressä. »Noita nuoria ihmisiä, noita nuoria ihmisiä», sanoi
hän seuraten silmillään viimeisiä vaunuja, jotka katosivat hitaasti
näkyvistä.
Tine seisoi keskellä toria, tyhjät ämpärit vieressään. Silloin hän näki
vanhempiensa seisovan tuolla ylhäällä, samassa ikkunassa.
Ja äkkiä hän jätti kaikki ja meni sisään.
Hän ei tahtonut nukkua metsäherrantalossa tänä yönä. Hän tahtoi jäädä
kotiin ja viettää taas kerta iltansa siellä ja nukkua sohvalla —
se ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Bølling istui vanhassa sopessaan,
Tinen kädet omissaan. Hän oli niin iloinen, aivan kuin olisi saanut
tyttärensä kotiin pitkältä matkalta.
Alkoi hämärtää, ja Tine kääriytyi huiviin ja istuutui penkille
portailla. Tykkien viimeinen jymy oli häipynyt ja kaikki oli nyt ääneti
— hiljaa kuin virvoitus. Vain pajasta kaikui tuttu kodikas kalke.
Sitten taukosi sekin; renki sulki oven ja lukitsi sen, ja seppä kulki
torin poikki koirineen.
»Lopettivathan ne toki vihdoin», sanoi hän ja tervehti ylös ikkunaan
Tineä.
»Niin», vastasi tämä.
»Ja Herran rauha niille, jotka ovat menneet», sanoi seppä hitaasti.
»Hyvää yötä, neitsyt.»
»Hyvää yötä, Knut seppä.»
Seppä kulki eteenpäin, kievarin sivu, koira vieressään. Tine jäi
istumaan. Hiljaa kohottivat piilipuut oksiaan, pimenevää taivasta päin.
... Tee oli juotu. Bølling oli päässyt lepoon tuoliinsa ja matami kutoi
kantapäätä. Tine istui korokkeella, kädet sylissään.
Matami Bølling puhui heistä, jotka olivat »siellä kaukana» — rouvasta
ja pikku Herlufista.
»Niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä — istua _siellä_ voimatta seurata
mukana — niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä.»
»Niin», sanoi Tine hitaasti ja lempeästi.
Hän nojasi päätään taaksepäin, vanhaa piironkia vasten, joka oli
ikkunain välissä, ja alkoi puolittain hyräillä, puolittain laulaa —
laulua »Pikku Gretestä»:
Ah, kultaseppä rakkain, mult' ehtyi riemu maan,
mun Gretein lähtee luotain pois Kööpenhaminaan.
Nyt pyydän, sormus kultainen, oi arvon mestar' Sven,
se tehkää mulle piirtäin nää sanat sisään sen:
Jää hyvästi nyt, Grete pieni!
Matami Bølling hyräili mukana loppukertoa, kantapäätään kutoen.
»Kuinka ihanasti hän lauloikaan tuon laulun», sanoi hän sitten, kun he
olivat päässeet päähän.
Tine istui ääneti; hän oli puristanut kätensä lujasti ristiin sylissään.
»Niin, nyt kai meidän on mentävä levolle», sanoi hän sitten ja nousi ja
suuteli isäänsä.
* * * * *
Tine oli vielä kotona koululla, kun joukot saapuivat kello kuusi. Hän
kulki ympäri ja auttoi missä milloinkin.
»Mutta Tine, siellä alhaallahan on täysi talo», sanoi matami Bølling
— mutta kyllä oli _hänenkin_ talonsa täysi —: »ja kyllähän me tullaan
aikoihin, ja kyllähän me tullaan aikoihin...» Hän tahtoi, että Tine
olisi mennyt sinne.
»Kyllä, äiti», sanoi Tine hoidellen Bøllingiä, joka jälleen oli huonona.
»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»
»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen
liikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»
»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.
Hän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi
Sofin, joka vei ruokaa sisälle.
»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä —
se oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta —
»voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin
hän on.»
»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.
Sofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka
mettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät»,
toisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on
joka tapauksess komee varsi.»
»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan
kuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.
»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas.
Sofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka
tulivat suoraan kuoleman maalt».
Tine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain
ääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän
silloin tällöin Bergin äänen.
Nyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään,
ikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun
toisen — ja _näki_ hänet, niin suorana ja voimakkaana.
Berg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä _te_ olette ollut kätkössä?»
(vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan,
seisoi Berg hetken:
»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »_Olen
teitä ajatellut_.»
Hän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen
kysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:
»Että olettekin tullut kotiin.»
Berg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin
kuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä,
joka istui _tuossa_, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena
kuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja
liejussa, vallihaudoissa.
»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.
»Sain.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa
oveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»
Se oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi
vesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne...»
»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun
talo on täysi ja Bølling... ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin
pyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine —
hän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat
jyrisevät...»
»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili
Bergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina
Bøllingille: kun metsäherra vain on terve.»
Hän katseli katselemistaan metsäherraa. Berg tarttui hänen käteensä,
hiukan äkisti, ja meni.
Matami Bølling ja Tine menivät ulos keittiöön: _siellä_ oli rinkeli.
Ulkona pihalla kulki Berg ohitse, upseerijoukossa.
»Tuo näky pitää sentään rohkeutta yllä, tyttöseni», sanoi matami
Bølling, joka oli ikkunassa ja katseli noiden terveiden, suorien
miehien jälkeen.
Tine seisoi ikkunassa; hän ei vastannut.
... Hiukan myöhemmin hän saattoi matami Bøllingiä kotiin päin.
Ylhäällä kievarin pihalla huusi matami Henrichsen karanneita
palvelustyttöjään, ja iltakellot alkoivat soida.