Rauha oli poissa.
Tykit valoivat syvää, kauhistavaa ääntänsä aaltoilevaan ilmaan,
tuntimääriä, samalla kun tie kaikui marssivien askeleita ja lähetit
karauttivat täyttä laukkaa puolikuolleilla hevosillaan: kahteen erään
oli annettu hälyytysmerkit saman vuorokauden aikana.
Kaikki rakennusrivit metsäherrantalossa vavahtivat silloin tällöin —
lattiat ja seinät — aivan kuin olisivat olleet kuumetautisia, eläviä
olentoja.
Kaikki jokapäiväinen työ tuli tehdyksi. Ruoka kannettiin sisälle ja
tuotiin ulos. Joukkoja saapui ja lähti.
Oli ilta. Tine tuskin tiesi, että hän vaistomaisesti viipyi
viipymistään sisällä, kulkien ympäri ryhmästä ryhmään ja vain
_kuunteli_, voimatta irtautua; hänen _täytyi_ jäädä sinne, hänen
_täytyi_ kuunnella.
Huoneissa oli hälinää. Upseerit puhuivat äänekkäästi, miltei iloisesti:
»Viisisataa granaattia oli ammuttu», huusi eräs.
Toinen arveli, että niitä oli ollut seitsemänsataa. Ja kuitenkaan eivät
varustukset olleet saaneet mitään vaurioita.
»Ei edes ruudin arvosta», sanoi muuan ajutantti.
Uunin vieressä seisoi suurin ryhmä. Eräs kapteeni, jonka parta oli
Napoleonin mallinen ja jolla oli piippu suussa, sanoi:
»Aliluutnantti Appel on haavoittunut.»
»Onko? — Hänkö, se tulokas?»
»Niin», vastasi piippuniekka. Ja toinen, joka lämmitteli selkäpuoltaan,
lisäsi:
»Tiedättehän, se hintelä, vaalea —»
Keskellä lattiaa seisoi toinen ryhmä. Parhaasta päästä nuoria
luutnantteja, jotka pureskelivat pieniä viiksiään ja keskustelivat
tapahtumista käyttäen sangen ammattimaisia sanantapoja.
Tine kulki heidän ohitseen.
Kirjakaapin vieressä puhuttiin jostakin paaluvarustuksesta, joka oli
räjäytetty. Kolmekymmentä miestä oli mennyt aivan mäsäksi ja lyttyyn
parrujen ja paalujen alle.
Tine seisoi likellä ja kuunteli kauan.
»Kuinka kalpea te olette, neitsyt Bølling», sanoi eräs kapteeni, joka
kääntyi hänen puoleensa ja eristäytyi ryhmästä.
»Niinkö kapteenin mielestä?» sanoi Tine ja jäi yhä kuuntelemaan:
Kaksikymmentäneljä kuollutta oli joku laskenut.
Tinessä eli vain yksi ainoa ajatus:
»Ja ne ampuvat yhä... ne ampuvat yhä.»
Vihdoin hän kiskaisi itsensä irti ja meni ulos, pitihän totivesi panna
tulelle, ja yösijat oli valmistettava, kaikille sohville.
Käytävässä makaili eräs luutnantti matka arkulla, käryävän lampun alla.
Hän puhutteli Tineä ja kertoi.
Hän oli ollut aivan eturintamassa — paalumajan luona. Tine jäi
seisomaan; hän ei kuullut tavuakaan siitä mitä toinen sanoi. Äkkiä
kysyi hän vain puoliääneen ja katseli luutnanttia:
»_Oliko se niin hirvittävää?_»
Luutnantti jatkoi kertomustaan — todellisuudessa hän oli kuulunut
kymmenenteen rykmenttiin, jonne vuorokauden mittaan oli pudonnut kaksi
granaattia.
»Kuumaa se oli», sanoi hän, »mutta tuleen tottuu».
Hän sojotti sääriään ja jutteli juttelemistaan, samalla kun hän,
ikäänkuin ajatuksissaan, otti Tinen tahdottoman käden ja kosketteli
sillä polveaan.
»Näittekö kuolleet?» sanoi Tine vain eikä liikahtanut.
Joku tuli vierashuoneesta, ja luutnantti kirosi hiljaa.
Tine meni ja pani toti veden tulelle ja vei sen sisään ja sai kaikki
sijat tehdyksi; häneltä kysyttiin ja hän antoi vastauksia.
Sofista ei ollut mihinkään. Hän vain istui, käärittynä, koko päivän
sopessaan ja valitteli.
Nyt hän ryömi Tinen luo kamariin.
»Eihän sitä enään kulje turvass maan pääll», sanoi hän ja valitteli
tykkien jymistessä. »Se tulee meidän kaikkien pääll... ennenkuin
tiedämmekään», kertasi hän ja korotti ääntään: »Ei ole varmaa paikkaa
maan pääll.»
Tine istui uunin ääressä. Hänestä oli kuin tykkien jymy vain olisi
kasvanut sitä mukaa kuin yö kului.
Sofi jatkoi yhä itkevällä, alituisesti nousevalla ja laskevalla äänellä
puhettaan metsäherrasta ja »kaikest täst surkeudest» ja Marenista,
»joka ei oikein tietäny kuink hän aina vaan sais värvätyks housuparin
sänkyyns».
»Ei, sitä hän ei tiedä», sanoi Sofi ja alkoi taas puhua rouvasta:
»Kuink enkelimäisen hyvält hän näyttää tuoss noin», hän katsahti rouva
Bergin kuvaa, joka riippui vuoteen yläpuolella, ja Tine seurasi Sofin
katsetta.
»_Siin_ hän istuu», valitteli palvelija, »ja näyttää niin sydämellisen
iloselt... niin, kukaan ei tiedä» (Sofin ääni nousi) »mitä voi
sattua... ja kuka on vointi vetää viime huokauksens...»
Sofi alkoi itkeä ääneen.
»Se on sitt rouvan näkönen», toisti hän yhä, »se on sitt rouvan
näkönen, tuommonen juur hän oli — — noin hän liikku tääll joka päivä...»
Tine irroitti kuvan ja katseli sitä kauan.
»Niin, se on näköinen», sanoi hän ja piteli kuvaa, lujasti, aivan
kuin olisi ristinyt kätensä sen yli. Kyynelet valahtivat esiin hänen
silmistään — ensi kertaa näiden vuorokausien aikana.
Ylt'ympäri talossa rupesivat upseerit hankkiutumaan levolle. Tine
kietoutui huiviinsa. Hän teki saman kierroksen kuin metsäherra, nyt kun
tämä oli poissa. Olihan metsäherran turvallista tietää, että edes joku
piti vartiota.
Käytävässä istui luutnantti yhä.
Tine kiersi lyhty kädessä kaikkien huonerivien ympäri. Sisällä oli
hiljaista, kauttaaltaan. Mutta maa tuntui heikosti vavahtelevan,
tykkien jyristessä. Veräjän luona tuli jokin haamu häntä vastaan. Se
oli käytävän luutnantti, jonka mielestä oli edullista tehdä »kierros»
tänä iltana.
Mutta hän väistyi syrjään, nähdessään Tinen kasvot, kalpeina ja
jäykkinä, lyhdyn valossa.
Tine meni pesutuvan kautta. Keskellä lattiaa paloi lekottava kynttilä,
jonka Maren taaskin oli jättänyt.
Sisällä huoneessa Tine riisuutui hitaasti. Maatessaan hän muisti
yht’äkkiä:
»Mutta Appelhan on haavoittunut» — ja unohti sen samassa jälleen.
Ikkunaruudut helisivät heikosti. Ulkona tallissa valvoivat eläimet.
Silloin tällöin ne ynisivät, umeasti, aivan kuin rajuilman edellä.
* * * * *
Pommituksen kolmas päivä koitti, eikä Bergin rykmentti ollut palannut.
Myöhään yöllä oli jälleen annettu hälyytyskäsky. Tunti tunnilta kului,
kaikki rykmentit olivat menneet.
Parooni oli vaunuissaan lähtenyt matkaan päivän ensi kajossa.
Nyt ei koko suuressa, autiossa talossa kuulunut pienintäkään melua,
eikä kukaan ollut lähtemässä. Tine ei kestänyt sitä, hän meni kotiin.
Siellä oli matami Bølling ottanut ajasta vaarin; hänellä oli kaikki
lattiaämpärinsä esillä. Kaksi torpparinvaimoa hankasi sannalla ja
paljain käsin. Tine ryhtyi auttamaan, sitaisten hameensa ylös.
»Mutta mitä se auttaa tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka saippuoi
tuolien selkämyksiä vanhoilla käsillään. »Lika tunkee kuitenkin sisään
kaikista raoista. Se tulee kaikkien kynnyksien yli.»
Matami Bølling loi katseensa torille, joka oli syvän loan vallassa.
»Ja se käy aina vain pahemmaksi», sanoi hän ja jatkoi jälleen
saippuoimistaan.
»Niin, äiti, niin», sanoi Tine vain hän hankasi lujasti ovipiellä — kun
äidin puhetulvassa tuli pieni seisahdus.
Kievarinovessa näyttäytyi Tinka, pilareitten välissä.
»Teillä on mahdoton urakka!» huusi hän torin poikki.
»Ei, me annamme lian pesiä!»
Tine alkoi juosta kievariin päin, niin että loka roiskui hänen
ympärillään.
Aamupäivällä yltyi tykkien jymy. Niin ankaraa ei se ollut vielä koskaan
ennen ollut. Ruudut, joita matami Bølling kiilloitti, helisivät hänen
käsissään.
»Oi Herra Jumala tätä surkeutta — oi Herra Jumala tätä surkeutta»,
sanoi hän, liikuttaessaan käsiään vapisevia ruutuja pitkin.
Tine jätti ovipielet silleen; kalpeana, tuijottavin silmin hän vaipui
tuolille.
Pesän vieressä riitelivät torpparinvaimot, mistään välittämättä,
kiehuvasta vedestä.
He saivat kaikki valmiiksi, ja matami Bølling tahtoi saattaa Tineä. Hän
tai toi nähdä, kuinka siellä alhaalla tultiin aikoihin. Tori ja tie oli
yhtenä liejukkona. Matami Bølling nosti hameitaan eikä tietänyt mihinkä
astua.
»Tine, Tine», huusi hän melun halki ja kääntyi katsomaan tytärtään,
joka aina jäi jälkeen.
Eikös ollut ihan kuin Tine olisi kulkenut vallan unessa... ja laihaksi
hän oli käynyt — vallan laihaksi.
»Oi voi — oi voi, tätä surkeutta», huokasi matami Bølling ja jatkoi
matkaansa.
Hän kulki huoneitten läpi sukkasillaan. »Ettemme toisi likaa mukanamme
sisään», sanoi hän, »täällä on sitä kyllin — täällä on sitä kyllin».
Matami Bølling katseli huokaisten lattioita ja kattoja. Ja huonekalut
olivat saaneet naarmuja ja seinät kolhaisuja, eikä mikään ollut
paikoillaan.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitti matami Bølling kaiken tämän
hävityksen nähdessään. Hän puhui »tästä ihanasta talosta», millainen se
oli ennen ollut:
Ja nyt — ja nyt! Matami Bølling pysähtyi ja alkoi itkeä.
»Tuossa oli hänen ompelupöytänsä», sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän kulki notkuvien lattiapalkkien yli: joka sopessa näkyi hävityksen
merkkejä.
»Mutta Tine, sinun pitäisi toki koettaa hiukan varjella tätä», sanoi
matami Bølling hiukan kiihkeästi.
»Niin, äiti, niin», vastasi Tine.
Näkihän hän kyllä, kuinka lika pesiytyi talon kaikissa sopissa, että
kaikki kului ja joutui rappiolle, eikä hän sittenkään tehnyt mitään...
Eihän hän voinut sille mitään...
Matami Bølling kulki paikasta paikkaan ja torui:
»Voisihan sitä tehdä jotain — pitää koossa...»
»Ja sinun pitäisi kovistaa piikoja», sanoi hän.
»Niin, äiti, niin.»
»Mutta kaikki» — ja äkkiä särkyi Tinen ääni, oli kuin hän puhkeisi
nyyhkytyksiin — »on poissa tolaltaan..»
»Niin, niin, tyttöseni», sanoi matami Bølling hiljaa ja alkoi itse
uudelleen itkeä, taputtaen tyttären käsiä.
... Matami Bølling oli kulkenut pihan poikki, veräjälle.
Väsyneenä istuutui Tine tuolille uunin viereen: toiset puhuivat eikä
hän kuunnellut heitä, he kulkivat hänen sivutseen eikä hän huomannut
heitä, sillä hänellä oli vain yksi ajatus, yötä päivää yksi ainoa
ajatus, joka vaimensi tuhannet muut:
_Kun he tuovat hänet verisenä — haavoitettuna ja verisenä_.
* * * * *
Kun matami Bølling oli veräjän ulkopuolella, oikaisi hän peltojen
poikki. Hän tahtoi mennä katsomaan Per Erikin väkeä. Vanhus oli viime
aikoina ollut niin heikko, kenelläkään ei ollut nykyään aikaa vaalia
sairaspoloista.
Mutta ylhäällä kummulla hän näki äkkiä Bøllingin, aivan korkeimmalla
huipulla, ja hänen vieressään oli Lars työnjohtaja auroineen.
Mutta että Bølling oli päässyt kiipeämään tuonne ylös — matami Bølling
riensi miltei juoksujalkaa kynnettyä peltoa myöten —: oliko se nyt
sopiva paikka, vetoinen ja tuulinen, sairaalle miehelle, niin huono
kuin hän oli.
»Bølling, Bølling», huusi matami.
Mutta hän ei kuullut enää — ei edes omaa ääntään, joka
silmänräpäykseltä, hänen juostessaan kummulla seisovaa Bøllingiä päin,
kävi tykkien jymy yhä ankarammaksi.
Niinkuin ääretön vaippa, pattereista suihkivien salamain lävistämänä,
makasi vyöryvä savupilvi yli tienoon. Ja sitä vastaan erottuivat,
ikäänkuin maan syvyydestä kohoavina, valtavat mustat savupatsaat, joita
liekit kiertelivät, suunnattomat, taivaaseen kohoavat tukipylväät— ne
nousivat taloista ja kylistä, jotka paloivat perustuksiaan myöten.
Matami Bølling ei puhunut. Kauhistuneena rupesi hän vapisemaan ja vei,
ikäänkuin rukouksessa, ristityt kätensä väliin ylös ja taas alas.
Bølling oli nähnyt vaimonsa. Mutta hän ei liikahtanut.
Hän otti vain keppinsä ja ojensi sen vapisevalla kädellään savupatsaita
päin, puhuen kankealla kielellään:
»Tuo on Ransgaarde.»
»Tuo on Staugaarde.»
»Tuo on Dybbøl.»
Matami Bølling ei voinut puhua. Mutta hän ei myöskään itkenyt. Hän
kuljetti vain ristittyjä käsiään avuttomasti edestakaisin, ylös ja alas.
»Se on Dybbøl», sanoi Bølling jälleen.
»Sinä et saa olla täällä», sanoi matami Bølling äkkiä ja _kiskoi_ hänet
mukanaan, juosten sairaan kanssa kynnetyn maan yli, puolittain kantaen
häntä.
»Et saa seisoa täällä.»
Oli kuin tykkien jyry olisi heikentynyt. Bølling kulki hiljaa
vaikeroiden, pää täristen. Ja tukien miestään, itse kuin puutuneena,
ei matami kauhistuksissaan keksinyt mitään sanoja ja kertasi vain kuin
Tine äsken — kahteen erään:
»Niin, kaikki on poissa suunniltaan.»
Ylhäällä kummulla käänsi Lars vouti hevosensa.
* * * * *
Tine oli noussut tukilta. Hän kulki portaita ylös ja meni sisään
entiseen makuuhuoneeseen: _siellä_ oli epäjärjestys suurin.
Mutta hän ei saanut itseään pakotetuksi siivoustoimiin; voimattomana
hän istuutui vain rouvan vanhalle vuoteelle ja tuijotti tyhjiin
tyynyihin.
Vaunut vyöryivät pihamaalle. Hän tunsi paroonin ja rovastin äänet.
He menivät sisään.
Patooni saapui Sonderborgista. Hän oli haltioissaan, aivan haltioissaan
englantilaistensa takia.
»He riensivät eteenpäin, teidän korkea-arvoisuutenne, vallitusten
edessä, keskellä kuulasadetta — he suorastaan _hakevat_ kuolemaa»,
sanoi hän.
Patooni oli aivan suunniltaan.
Mutta hänen korkea-arvoisuutensa oli vähemmän huvitettu
englantilaisista. Hän puhui vain Sonderborgista, pommituksesta. Hän oli
liikutettu, hän eksyi käyttämään voimakkaita sanoja:
»Se on kansojen oikeuden loukkaamista — varustamatonta kaupunkia — se
on koko vuosisadan pilkkaamista...»
Tine kuuli hänen leveän ja käskevän äänensä, joka kaikui
katkeroituneena kanuunain jylinää vasten ja kantautui aina hänen
luokseen, makuuhuoneeseen asti:
»Mutta he eivät myös jää vastausta vaille. Me vastaamme heille», sanoi
hän ja mitteli lattiaa »olemmehan toki herroja merellä. Me ryhdymme
kostotoimenpiteisiin... hallituksemme on toimiva...»
Hän jatkoi yhä, puhuen aina vain kovemmalla äänellä, suunnaten
uhkauksiaan kaikkia Itämeren kaupunkeja vastaan, kaikkia kauppalaivoja,
kaikkea vastaan, mikä saattoi olla arvokasta, ja lakkaamatta hän
mitteli lattiaa, tykkien aivankuin vastatessa kumealla jyminällään.
»Ja Europa ei ole sitä sietävä. Mitta on täytetty. Se on pisara — se on
se pisara joka puuttui — Europa on nouseva — olkaa siitä vakuutettu...»
Ja hän seisahtui äkkiä paroonin eteen ja kysyi:
»Mitä sanovat englantilaisenne?»
Panooni kertoi molempien gentlemannien raivosta ja toisti kaikki näiden
nahkapukuisten valat. Ja rovasti nyykäytti ääneti päätään, seisoen
keskellä huonetta, katsellen eteensä, ikäänkuin olisi nyt jo nähnyt
silmäinsä edessä kaikki ne joukot, jotka syöksyivät esiin eri maanosien
kaikilta kulmilta.
»Niin», sanoi hän, »vapautta rakastavat kansat nousevat, liberaalit
ryhmittyvät ympärillemme.»
Patooni puhui hänkin, ylipäällikkyydestä ja puolustuksesta, viuhtoen
ainoalla käsivarrellaan.
»Arvostelua ei voitu sitoa», sanoi hän, »kun mitään ei tapahtunut. Kun
_he_ eivät uskaltaneet, olisi _meidän_ pitänyt opettaa heille tarmoa.
Kysymys oli hyökkäyksestä.»
»Mutta meillä ei ole mitään aloitekykyä», sanoi patooni. »Mitä me
teemme? mitä me teemme?» — ja patooni harritti ilmassa viittä sormeaan,
aivan kuin viittä kysymysmerkkiä: »Niin, _seisomme_ siinä. Odotamme
että meitä ammuttaisiin — _se_ on meidän sodankäyntitapaamme, jonka
kuitenkin olisi pitänyt tapahtua hyökkäyksen merkeissä.»
Paroonin hengitys katkesi; hänen piti vaieta.
»Niin», sanoi rovasti. »Hallitukselta ei puutu tarmoa; _ei rohkeutta
Kööpenhaminassa puutu_. Mutta», lisäsi hänen korkea-arvoisuutensa
terävästi, »totta on: hallitus luuli olevansa tekemisissä toisenlaisen
sotajoukon kanssa...»
Tine kuuli käytävänoven paukahtavan auki ja taas kiinni ja Sofi tuli
juosten pitkin käytävää ja huusi:
»Ne tulevat, ne tulevat!»
»_Kutka?_» huusi Tine portailta.
»Haavoittuneet tulevat!» ulvoi Sofi juosten edestakaisin. »Oi
Herrajumala — oi Herrajumala — haavoittuneet tulevat. Mimmoinen joukko
mimmoinen joukko!»
»_Missä? missä?_» huusi Tine ja ravisti häntä.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitteli Sofi vain, »jos mettäherra
on haavoittani, niin Herluf on (hänen äänensä kohosi kimeäksi
valitukseksi) _isätön_...»
Tine ei kuunnellut enää. Hän ryntäsi portaita alas, ulos tielle; hänen
takanaan, pihamaalta, huusi parooni.
Mutta Tine juoksi yhä, Sonderborgin tietä päin, lähettien sivu,
piispan vaunujen sivu, yhä eteenpäin. Mutta kun hän kuuli raskaitten
vaunujen lähestyvän mäessä — _niitten_ vaunujen — pysähtyi hän, Anders
katonpanijan majan viereen: täällä ulkona, tiellä, ei hän saattanut
katsoa niitä, täällä ei hän saattanut seisoa.