Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin,
kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa
noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat
punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.
L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu
ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari,
jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset
eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin,
nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä,
äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime
sodasta.
Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi
Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa.
Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen
sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan,
jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi
ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:
»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»
Kappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli
grundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.
Kauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt
Augustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin
päivistä — _silloin_ oli _hän_ ollut mukana: valleilla oli käynyt kuin
myrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen
kaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen
kestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään
he lauloivat.
He olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä
viljapeltoa.
Kaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. Kuljettiin
Frederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitosta
voittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellen
Helgesenin johdolla.
»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin
ryöväripäällikkö».
He puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »se _on_
otettava ja _nyt_ eteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti
hansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänellä
_omaansa_ — lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä; _he_
seisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka
tunsi vastuunalaisuutensa.
Muutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin
päässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa
rynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes
Fredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä
mukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään
ampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja
punssin kuumentamana:
»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»
He huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat
he laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin,
kaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla,
levottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra,
joka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.
Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan
nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa
elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden
myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen
tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota
lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa
juureen.
Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin,
heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin
nykäisemällä.
»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui
sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.
»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi
lehteään pakasta.
»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas
ett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»
»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja
puristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.
He seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa
lehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi
Sten.
»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki,
istuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän
lehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan
kuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.
»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.
Hänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään
pystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti
täytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan
sanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat
sill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen
kasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.
Sofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut
»mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten
rohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti
vaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin
runoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.
»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä
vallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa
olemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää.
Tiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu
varustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole
tarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa
näitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista
kuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille,
silmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä
teitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain!
Vastaanotto on oleva lämmin...»
Sten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi
sitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja
herra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin
puristuneilla käsillään.
Rovasti jatkoi lukuaan:
»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani
iloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät
taisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden
yli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata
päästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta
mahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet
on vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä
eteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun
ovat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova
hänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin...»
»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.
— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat
multakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen
riveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat...»
Rovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki
loistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.
»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä
vieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on
raskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on
kovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on
vuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko
häpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni
voisi olla: voitto. _Minä_ toivon niin, ja niin toivomme _kaikki_,
mutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»
Rovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen
sanoi silmät selällään:
»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»
Nyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä
hetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani
kätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavat
_kansakunnan luottamusta_. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän
suoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että
Dannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta
olemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua
unen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi
helposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on
tullut miltei kumaraniskainen joukkio.»
»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat
seisomaan.
— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet
kulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan
parhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki
tullut, se hetki, jota nämä miehet ovat _tahtoneet_. Niin» — ja rovasti
korotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä,
jotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina
siitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he
tiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he
ymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin
kadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja — _itsekunnioitus_ jäisi
unhoon tässä maassa...»
He huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita
kukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.
»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »_sen_
he ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se,
jota tänä hetkenä varjellaan.»
Hän vaikeni.
He eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja
Vollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat
heiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot
pikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta»
ja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on
suojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan
kokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta
ei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi
nenä-äänellään:
»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».
He joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli
yltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi
liehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän
päittensä päällä.
Pihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta
sisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan,
kehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi
puhua sodasta ja nousi tuolille:
»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän
— »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus,
joka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti...»
»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä
huonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen,
toisti yhä:
»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»
Vain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat
edestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa
kaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta,
kenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta,
kuningas Kristiania.
»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»
Postimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.
Mutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti
hämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka
vaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa,
löi heikosti päin rovastin kasvoja.
Ikkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että
parooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat
parhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen:
myöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien
veljiensä terveydeksi.
Kaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki;
ulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin
varjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin
kohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui
sisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa —
ikäänkuin vala.
Herrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä
hurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi
värähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:
»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»
Vanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä
poskeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:
»Nuo tuolla — _heidän_ on kuoltava.»
He tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä
hypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin
hän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät
seisomaan ja kuuntelivat häntä.
»On puhuttu _johtajista_» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä,
jotka johdattivat vanhempia — mutta meitä, _meitä_ nuoria, meitä
joiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat
runoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista... Hän
joka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän,
joka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon — _hänen
näkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään_...»
»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan —
»että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia... Ja
vielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia,
ne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme... Ja kun nyt»
— hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään
ymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen
kasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan
saakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla
seisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan
ryöstäjiä kasvoihin, on se _hän_ ja hänen sanansa, joka on elvyttänyt
tuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen: _hänen_ on edesvastuu ja
kunnia — eläköön siis _hän_ ja hänen sanansa.»
Klint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen
kurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken
heidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja
ulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi
ladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja
uudelleen.
Miehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen
Bøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo
pihalla:
»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen
kimeästi:
»Tine? Tine? Missä on Tine?»
Sisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua,
keinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:
»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi
ja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän
kauhistuksissaan oli irroittanut.
»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen
ylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille
tapahtunut jotain?»
Mutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän
ja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti,
valkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen
valahtivat alas.
Bølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea —
arkihuoneenovea.
Tine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui
istumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.
Rovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.
»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi —
eikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —:
»Sanotaan — sanotaan että ne... ovat peräytyneet Dannevirkestä.»
»Mitä te puhutte? mitä te puhutte?» huusi rovasti. Tine näki vain
rovastin ja tämän kasvot, jotka kääntyivät hänen puoleensa, valkeina
kuin lakana, kaikki muu hävisi hänen silmistään — mutta hän ei voinut
puhua enempää, viittasi vain isään, joka istui, lamassa, portailla
yksinäinen kynttilä vieressään.
»Mitä te kerrotte, mies?» huusi rovasti ja tarttui Bøllingiä hartioihin.
»Oletteko hullu? oletteko hullu?» ja hän vapisi itse, niin että tuskin
saattoi seisoa. »Mitä te sanotte mies — selittäkää.»
Mutta lukkari ei kuullut; hän tiesi vain yhden lauseen, ja sitä hän
toisti, kahdesti, ikäänkuin mies, joka on saanut halvauksen, tai
niinkuin mielipuoli:
»Ne ovat menneet, ne ovat menneet», toisti hän konemaisesti, koettaen
nostaa kättään, jossa piteli kirjettä — se oli sähkösanoma, jonka
rovasti otti ja luki ja pudotti lattialle, jääden seisomaan portaille,
kankein käsin, kaikkien muitten yläpuolella, jotka olivat tulvanneet
ulos.
Sitten rovasti astui alas ja meni saliin; Sten tuki häntä. He tiesivät
sen kaikki jo, mutta kukaan ei puhunut — noin puoleen minuuttiin ehkä
ei lausuttu sanaakaan. Sitten juoksi Vollerupin vuokraaja väristen kuin
lehti, ja löi nyrkeillään seinään ja nyyhkytti kuin mielipuoli.
Ja yht'äkkiä alkoivat kaikki nyyhkyttää, kalpeina ja voimattomina ja
katkeroina; ja Augustenborgin postimestari juoksi edestakaisin ja sanoi
innokkaasti: »Mutta se on mahdotonta — se on mahdotonta — armeija —
armeija», lakkaamatta toistellen tätä ainoata sanaa: »Armeija», ja
viittoillen käyrillä sormillaan.
Ulkona kuultiin palvelustyttöjen itkevän; miehet menivät ääneti
takaisin ajopeliensä luo.
Sten, joka istui vastapäätä kappalaista, löi molemmilla käsillään
hänen hartioihinsa ja tuijotti epätoivoisena tuon pienen jumalanmiehen
kasvoihin: »Tämä häpeä, mies, tämä häpeä», sanoi hän, ja antoi päänsä
vaipua pöytää vasten, ikäänkuin ei olisi jaksanut kannattaa sitä
kauempaa. Mutta äkkiä kävi kuin jokin sysäys rovastin läpi, ja hän
nousi seisomaan heidän keskessään:
»Tänä yönä Tanska on _kavallettu_», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä,
joukkonsa keskessä.
Ja ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle
ja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän
neuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa,
väitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi
Klint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa
niin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula,
aivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa,
joka meni sirpaleiksi.
Silmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan
— Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat
tärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —;
mutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita,
Scheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja
rovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja
suurella liikkeellä:
»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»
Kukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki
vieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin
ihmiset, jotka äkkiä herätetään:
»Ah, täällä on vieraita!»
Se oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja
valkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja
kumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja
katseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt
valtiomiesasentoonsa pöydän ääreen.
Toiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta;
kappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — mutta
_päästi_ sen: piispa oli nähnyt.
»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.
Kamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään,
joita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret
tiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään
hänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin
usein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita
levottomia sääriä.
Sitten hän sanoi aivan toisella äänellä, lempeästi ja sangen painavasti:
»Niin, hyvät herrat, nyt tulee meille kaikille paljon tekemistä, ja
meillä kaikilla on paljon kärsimyksiä kestettävänä.»
Hän vaikeni jälleen.
Muutoin oli hän tullut puhuakseen vain paroonin kanssa, sanoi hän
sitten: pian voitiin kai ruveta odottamaan »joukkoja». Hänen äänensä
värähti äkkiä sanoessaan sen sanan, ja hän lisäsi: »Mutta saattakaa
kuitenkin ensin vieraanne ulos.»
He pääsivät ulos, ja käytävässä he koettivat saada turkkeja päälleen.
Ovi paukkui myrskyssä, pihalla ei ollut mitään valoa — lyhdyt olivat
sammuneet tuulessa — ja heidän jalkojaan livetti maalla, joka oli
liukas kuin peili, heidän hapuillessaan vaunujen välissä. Ylt'ympäri
kuului ajajien huutoja; Sten seisoi ja itki jälleen, ruskeihin
hevosiinsa nojautuneena.
Ensimmäiset olivat kiivenneet vaunuihin ja alkoivat ajaa; hevoset
kompastelivat ja kulkivat käyden; toiset seurasivat, päin myrskyä,
pitkin pimeää puistokujaa, vaivalloisesti ja hitaasti.
Tine istui isänsä kanssa keittiössä, uunin kupeella; hän oli vienyt
isänsä _sinne_.
»Kas niin, pikku isä, kas niin, pikku isä», oli hän sanonut ja
taputtanut vanhusta yhä uudelleen ja uudelleen — hän oli kuin eloton,
vanha Bølling — kunnes vanhus puhkesi itkuun, uuniin nojautuen. Niin
olivat he istuneet ääneti yhdessä, kauan.
Nyt Tine veti pois kädet, joilla oli tukenut päätään, ja ikäänkuin tuo
uusi hiljaisuus olisi hänet herättänyt, sanoi hän:
»Silloin tulee metsäherra kotiin.»
Ja hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.
Fangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää
hiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin
porrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä
keskellä portaita.
»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?
Ihminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.
Mutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen
kääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei
Fangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:
»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»
Ja vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa,
autettuaan kappalaisen matkalle.
Piispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä
huonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt
lasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin
ensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut
lattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä
tuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot
vääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä
kädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi
sen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.
Sitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen.
Kunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun
valon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta,
ja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.
Pienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.
Sitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin
kuvassa.
Kauan tarkasteli piispa autuasta majesteettia — merkillisesti, ei
täysin kunnioittavasti hymyillen.
Ikkunat löivät edestakaisin myrskyssä. Kaukaa tieltä kuului
vaunujen raskas ja hidas vyöryntä — aivan kuin suuren, poiskulkevan
ruumissaattueen.