Tine juoksi juoksemistaan, itkien, vaunujen kupeella, ja rouva Berg
huusi viimeiset sanat kovalla äänellä pimeään ja tuuleen:
»Panettehan kuntoon — sinisen huoneen — — — illalla — — vielä tänä
iltana.»
»Panen, panen», vastasi Tine; hän ei voinut puhua kyyneliltään.
»Ja sano terveisiä — sano terveisiä», huusi rouva Berg itkunsa
keskeltä; tuuli vei hänen sanansa. Vielä kerran juoksi Tine vaunujen
viereen tahtoen tarttua hänen ojennettuun käteensä, mutta ei yltänyt
siihen enää. Sitten hän pysähtyi, ja vaunut katosivat äkkiä pimeyteen,
ikäänkuin suuri varjo. Niiden ääntä ei enää kuulunut.
Tine palasi kotiin puistotietä, pihan poikki, jossa metsästyskoirat
ulisivat hiljaa. Hän avasi oven käytävään: se oli niin autio tyhjine
naulakkoineen ja Herlufin leikkikalunurkkauksineen, josta kaikki oli
viety pois. Hän meni keittiöön, jossa käryävä talikynttilä lekotti
illallisjäännösten keskellä.
Renkituvassa istui väki hiljaa pöydän ympärillä, Lars pöydänpäässä.
»Minulla on terveisiä», sanoi Tine puoliääneen, ja taas tuli hiljaista.
Vain Maren, joka esiliina päähän kiedottuna oli kuin tutiseva nyytti,
päästi uunin luota pari pitkäveteistä valitusta.
»Niin», sanoi Lars miettiväisenä kotvan kuluttua: »he ovat siis
poissa», sanoi hän, ja torppari nyykäytti myönnytykseksi.
»Sitte kai meidän on pantava kuntoon metsäherraa varten», sanoi
Tine, matalalla äänellä kuin ennen, ja lähti huoneesta sisäkkö Sofin
seuraamana, jonka piti olla apuna.
Käytävässä hän avasi oven arkihuoneeseen. Lamppu paloi rauhallisesti
tyhjällä pöydällä, ja ovet, jotka veivät muihin huoneisiin, olivat
avoinna: aukot ammottivat kuin kolme hiljaista ja tummaa kitaa autiota
huonetta päin.
»Ompelupöydän hän otti mukaansa», sanoi Sofi. »Niin», huokasi Tine.
Paikka korokkeella oli tyhjä. »Ja kuvat», sanoi Sofi osoittaen
sormellaan.
Peilin ympärillä näkyi tapetissa vaalenneita läikkiä; niiltä kohdin oli
kuvat otettu alas.
Itku oli nousta Tinenkin kurkkuun, ja hän kääntyi pois: »Ehkä me sitte
alkaisimme», sanoi hän, ja he nousivat kynttilät kädessä portaita
pitkin makuuhuoneeseen. Parivuoteet seisoivat vierekkäin; niitä
verhosi yhteinen peite, sama, jonka Tine oli virkannut viime jouluksi.
Jalkopäässä seisoi Herlufin sälevuode tyhjennettynä.
Nähdessään tuon tyhjän vuoteen alkoi Sofi uudestaan itkeä. Talikynttilä
kädessä rupesi hän muistuttele maan poikasen ensi aikoja; hän oli ollut
Herlufin ensimmäinen hoitajatar, eikä hänelle koko maailmassa ollut
muuta poikaa kuin Herluf.
»Hän oli tuskin syntyny, kun minust tuli hänen lapsenpiikans», sanoi
hän juutinmaanmurteellaan, johon kuului merkillisen puristettu
puhetapa: oli kuin hänen olisi ollut vaikea oikein saada auki suunsa,
ja hän nielaisi kielen useimmat e-äänteet.
»Hän ei antanu muiden kantaa itteäns kuin minun ja rouvan» — hän
nyyhkytti joka sananvälissä — »ei, hän ei antanu...»
»Minä olen sitt kantanu hänet kerran jos toisenkin rouvan tykö», sanoi
hän, »aamuisin... silloin hän tahtoi päästä rouvan tykö» — hän hymyili
äkkiä kyynelten lomitse — »sinne lämpimään, pojanressukka», lopetti hän
ja itki taas.
»Niin», sanoi Tine, joka istui vuoteen syrjällä.
Hän ajatteli talviaamuja, jolloin hän huivi päässä juoksi tänne, päivän
sarastaessa. Hän löi kämmenellään kolme kertaa makuuhuoneen oveen,
herättääkseen rouva Bergin ja Herlufin, jotka nukkuivat makeassa
unessaan.
Rouva Berg pääsi unisena istumaan vuoteessaan. »Se on Tine, se on
Tine», huusi hän lyöden käsillään tyynyyn.
»Kahvia —-kah —vi—a», huusi hän iloisella äänellään, niin että se
kuului aina alas, keittiöön asti, ja Herluf alkoi riemuissaan hyppiä
vuoteessaan kuin orava, pitkässä yöpaidassaan.
Heidän jutellessaan sai Tine kengät jalasta ja pääsi Bergin vuoteen
jalkopäähän; hänellä oli tyyny päällään pysyäkseen lämpimänä.
Noin saattoivat he istua ja pakista tuntikaupalla. Herluf leikki
»kiinalaista» ja harritti sormiaan, Herluf heitti kuperkeikkaa
kaikkien tyynyjen yli; rouva Berg ja Tine nauroivat, niin että vuoteet
heilahtelivat ja keinuivat; Sofi asettui ovensuuhun kahvitilkka
kipossaan, saadakseen olla hänkin ilonpidossa mukana.
Mutta vihdoin Sofi saattoi närkästyä Herlufin puolesta ja sanoi
seistessään siinä oven pielessä: »Ei kai lapsen tartte sill laill
teuhata ja näytellä tiatteria», sanoi hän ja poimi pojan vuoteesta,
kantaakseen hänet arkihuoneeseen ja pukeakseen lämpimässä vaatteet
päälle.
Rouva Berg ja Tine jäivät vuoteisiin, jutellen idät ja lännet; rouva
Bergin suu ei koskaan pysynyt kiinni hänen ollessaan lukkarin Tinen
kanssa — kunnes Tine äkkiä kimposi kohona vuoteesta: käytävän ovessa
kuljettiin!
»Metsäherra!» huusi hän ja löysi tuskin kenkiään kiireessä.
»Sulje ovi, sulje», huusi rouva Berg, »suljehan toki!» Ja Tine sai
avaimen kierretyksi ympäri.
»Niin, niin, Henrik, minä puen päälleni», huusi hän Bergille, joka
kolkutti, ja hän käski Tinen kolistella pesuvehkeitä, niin että mies
saattoi luulla hänen olevan jo ylhäällä.
‒ ‒ ‒ Sofi seisoi yhä kynttilöineen sälevuoteen edessä ja jutteli
Herlufistaan ja vuodatti kyyneleitä muistellessaan sekä hyvää että
pahaa.
»Mutta aika vintiö hän vain oli», sanoi hän- »Niin, se hän oli»,
kertasi hän.
Tine istui vielä vuoteen reunalla ja hymyili: »Niin, kyllä vain rouva
Bergillä oli päähänpistonsa», sanoi hän.
Hän ajatteli sitä aamua, jolloin metsäherra juuri kulki käytävänovessa,
heidän istuessaan vuoteissaan kesken parasta pakinaa, ja rouva Berg oli
tarttunut äkkiä hänen molempiin sääriinsä — metsäherra oli jo portaissa
— ja työntänyt hänet metsäherran tyynyn alle — metsäherra oli jo
ovessa. — »Ole hiljaa, ole hiljaa», kuiskasi rouva Berg — —
Metsäherra astui huoneeseen: Tine makasi kuin hiiri.
Ja rouva Berg kertoi ja jutteli metsäherran kanssa, joka kuunteli ja
nauroi ja istuutui — keskelle vuodettaan.
»Sinä istut _Tinen_ päälle, sinä istut _Tinen_ päälle», huusi rouva
Berg vallan hengästyneenä naurusta... ja Tine ryömi vuoteesta,
tulipunaisena kasvoiltaan, itku kurkussa, ja ryntäsi ulos huoneesta,
alas portaita, juoksi koululle saakka, eikä tullut metsäherrantaloon
kolmeen päivään, niin häntä hävetti.
— — — Tine nousi, ja he alkoivat tyhjentää makuuvaatteita metsäherran
vuoteesta ja koota ne oven ulkopuolelle.
»Ota kynttilä», sanoi Tine. Hän ei voinut katsella tyhjennettyä
huonetta.
He kantoivat tyynyt ja patjat portaita alas ja huoneitten läpi, joiden
kaikki ovet jäivät auki heidän jälkeensä.
»Tääll on niin tyhjää, niinkuin me kaikk oltais menty», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Tine, päästäen patjan putoamaan.
Sininen vierashuone oli kylmä kuin kellari, kukaan ei ollut asunut
siellä sitte suven. Toinen vierassänky kannettiin pois ja toinen
asetettiin pitkittäin seinää vasten.
Sillä aikaa kuin Tine ja Sofi vielä järjestelivät paikoilleen lakanoita
ja pesuvehkeitä, tulivat vanhat Bøllingit hakemaan tytärtään.
Kun matami Bølling tuli arkihuoneeseen, jossa tuntui vetoa kaikista
ovista, jäi hän seisomaan käytävämatolle ja katseli ympärilleen
kyynelet silmissä: »Niin, nyt he ovat poissa», sanoi hän ja pani
kätensä ristiin.
Molemmat vanhukset istuutuivat hiljaa tavallisille paikoilleen,
kahdelle tuolille sohvapöydän viereen, hiukan ulompana lattialla — he
eivät koskaan tahtoneet istua sohvaan metsäherran talossa, sen tuli
olla rouva Bergin paikka — ja Tine jatkoi kulkuaan ulos ja sisään,
ja Sofi toi puita siniseen uuniin: hän oli käynyt välillä kietomassa
liinan päähänsä.
Liina oli merkkinä siitä, että matka oli aiheuttanut »hänen
päänsärkyns». Hän sai säännöllisesti päänsärkynsä viitenä viikon
seitsemästä päivästä, ja silloin oli miltei mahdotonta houkutella
hänestä muita sanoja kuin »ei» ja »niin» taikka saada häntä tekemään
muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Suurpyykin jälkeen Sofi lepäsi
viikon päivät päänsäryssään ja piti kurissa koko taloa.
Tine näyttäytyi metsäherran huoneen ovessa: »Tahdotteko tulla
katsomaan», sanoi hän, »nyt olemme valmiit».
»Niin, käydäänpä katsomassa», vastasi vanha Bølling, ja he menivät
metsäherran huoneen kautta siniseen kamariin, jossa toinen kapea vuode
seisoi yksinään vaaleansinistä seinää vasten ja jossa oli niin kylmä,
että molempia vanhuksia hytisytti.
He seisoivat kaikki kolme vuoteen vieressä — Tine oli ripustanut
seinälle rouva Bergin kuvan, päänaluksen yläpuolelle.
»No, tässähän hän nukkuu oikein komeasti», sanoi Bølling koettaen
nauraa hiukan: he olivat kaikin aivan näännyksissään alakuloisuudesta.
»Niin, kun tämä vain saadaan hyvin lämmitetyksi», sanoi matami, »kun
täällä tulee lämmin, auttaa se paljon».
He palasivat arkihuoneeseen ja istuutuivat jälleen, Tine kohokkeelle,
ompelupöydän vanhalle paikalle. He eivät puhuneet paljon, vain jonkun
sanan silloin tällöin, ja kaikki istuivat samoissa ajatuksissa.
Matami Bølling istui ja keinutti yhä päätään ja katseli huonetta.
»Niin — tämä oli totisesti ihana koti», sanoi hän. Molemmat vanhat
Bøllingit käyttivät lakkaamatta sanaa »totisesti», se tuli heiltä
ikäänkuin viran puolesta, ja se johtui Bøllingin uutterasta raamatun
viljelyksestä.
Matami istui jälleen hetkisen, hänen ajatuksensa kääntyivät toisaanne:
»Tulihan kaikki hyvin mukaan, ja oliko kaikki hyvin pakattua?» kysyi
hän. »Oliko karhunmarjat sidottu lujasti kiinni laatikkoon?»
Karhunmarjat olivat kaksi ruukkua hilloa, jotka matami Bølling oli
keittänyt rouva Bergille Kööpenhaminaan vietäviksi.
»Sillä se on hänen parasta hilloaan, Tine», sanoi matami, »parasta
hilloaan... ja sanotaan, ettei niitä ole saatavissa siellä,
karhunmarjoja...»
»Metsäherra itse köytti ne kiinni, äiti», sanoi Tine.
»Me olemme sitte kerran jos toisenkin» - matami Bølling puhuu yhä
samalla hiljaisella äänellä — »syöneet karhunmarjoja tässä talossa — ja
marmelaatia — Ja korppuja», lopetti hän, pienen vaitiolon jälkeen.
»Niin olemme», sanoi Tine katsoen ulos suoraan eteensä.
Hän ajatteli iltoja, jolloin heille tuotiin sana koululle — useimmiten
silloin kun metsäherra oli poissa — ja he saivat teetä, ja hilloruukut
ja korput tulivat pöytään, ja he söivät teevadeilta, ja juttelivat, ja
rouva Berg ja hän nauroivat ja lauloivat.
»Lauletaan jotain, Tine, lauletaan jotain», huusi rouva Berg ja löi
sohvanselkämykseen; ja he kajauttivat »Herra Pederin» ja »Lennä, lintu,
yli Furejärven aaltojen» ja »Kuningaslehdossa», kunnes sävel, liukui
valssiksi ja he kiepahtivat ympäri lattiamatolla, ja rouva Berg pyysi
hengästyneenä maitopunssia, joka kannettiin sisään kiviruukussa.
»Niistä on sentään muutamiksi illoiksi, Tine», sanoi matami Bølling,
joka yhä ajatteli karhunmarjoja, »niin että he sielläkin voivat olla
kuin kotonaan».
Ja vanha Bølling, joka istui kädet ristissä eikä kuullut mitä toiset
puhuivat, vaan hautoi omia ajatuksiaan: nyt oli jo kolmetoista otettu
tästä pitäjästä, sen hän oli itsekseen laskenut — vanha Bølling sanoi:
»Niin, niin, tapahtukoon Herran tahto», sanoi hän ja nousi tuoliltaan.
Vanhusten piti lähteä kotiin: Tine jäisi vielä, odottamaan metsäherraa.
Mutta Tine ei antanut heidän vielä mennä, ensin oli heidän autettava
häntä; hän ei voinut sietää niitä silmiinpistäviä ammottavia läikkiä
peilin ympärillä, heidän _täytyi_ ripustaa jotain muuta sijalle —
jotain joka peittäisi. Hän otti »Kuningas Fredrikin» ja »Istedin
taistelun» ja »Frederician» puutarhahuoneesta, ja molemmat vanhat
kannattivat kuvia, hänen irroittaessaan peiliä.
Matami Bøllingillä oli kädessään Istedin sankarit, jotka taistelivat
yhä, valkeat siteet otsalla. Hän vaipui katselemaan niitä, ja pari
kyyneltä putosi lasille: hän ajatteli niitä, jotka nyt menettäisivät
liikuntakykynsä ja henkensä.
»Tule, Mutter», sanoi Bølling ja otti kuvan, mutta hänkin piteli sitä
niin kauan, että Tinen itsensä oli otettava se hänen käsistään.
Kuvat saatiin seinälle, ja vanhukset, joilla jo oli päällysvaatteet
yllään, istuutuivat uudestaan tuoleilleen ja katselivat Istedin
sankareita ja »Kuningasta».
Tine oli mennyt ulos ja tuli takaisin, kantaen neljättä kuvaa, joka
oli riippunut eräässä toisensa vierashuoneessa. Se esitti Kristian
kuningasta perintöruhtinaana, hevoskaartin univormussa. Tine löi naulan
Kuningas Fredrikin kuvan alle ja ripusti Kuningas Kristianin tyhjälle
paikalle.
Hetken seisoivat he kaikki kolme äänettöminä noiden neljän kuvan edessä.
»Niin, niin, Tine, se on vallan oikein», sanoi Bølling vihdoin, »hän on
kuitenkin _kuningas_».
Vanhukset astuivat käytävään. Talikynttilä keittiössä oli
sammumaisillaan. Tine asetti sen ikkunaan, jotta se hiukan voisi
valaista pihaa vanhemmille. Panimohuoneesta kuului aika melu; Maren oli
sulasta surusta alkanut pestä lattiaa keskellä pimeintä yötä ja veisasi
murheellisella virren nuotilla, niin että kaiku, vastasi ladon seinästä:
Kuningas Fredrik kuolon unta
jo nukkuu tyyninä paareillaan:
nyt itkee koko valtakunta
menoa uljaan ruhtinaan,
mi aina lausui: »Muistakaa,
ett' isäin muisto velvoittaa!»
Vanhemmat olivat jo tiellä, mutta Tine jäi seisomaan portaille. Hän
kuulosti, metsästyskoirat murisivat kopissaan.
Tine hymyili äkkiä: hänpä ottaa ne sisälle arkihuoneeseen; se ilahuttaa
metsäherraa hänen tullessaan kotiin; edes joitakin eläviä olentoja
ottamassa vastaan.
Ja hän astui pihan poikki ja avasi ovet, sekä luhdin että koirakopin.
Ajax ja Hektor hypähtivät häntä vastaan hiljaa ynisten ja kimposivat
sitten hänen edellään avointa käytävän ovea kohti.
Arkihuoneessa Tine istahti tyhjälle korokkeelle. Hänestä tuntui,
niinkuin hän ei milloinkaan ennen olisi ollut niin surullinen, niin
lamautunut ja surullinen kuin nyt siinä tuijottaessaan ulos autiolle
pihalle. Kynttilä keittiön ikkunassa hulmahti vielä kerran ja
valaisi ladon valkeata seinää; sitten sammui sekin, ja hän näki vain
pähkinäpuun varjon keskellä pimeätä pihaa.
Eilen illalla istui rouva Berg hänen vieressään tässä korokkeella ja
katseli lehdetöntä puuta: »Voinkohan palata tänne silloin kun se taas
on lehdessä?» oli hän sanonut ja itkenyt ja kietonut kätensä Tinen
kaulaan.
Ulkona panimohuoneessa Maren veisasi yhä, niin että kaikui pimeässä
yössä:
Ja siksi itkee kaikki kansa,
on kiinni portit riemujen;
sydämet kiitos-uhrinansa
sitovat iki-seppelen:
näät kuole muisto milloinkaan
ei Tanskan Fredrik-autuaan!
Tine istui ristityt kädet helmassaan, ja Ajax ja Hektor makasivat
silmät valppaina lattiamatolla hänen jalkojensa juuressa. — — —
Koirat ponnahtivat pystyyn, ja vaunut vierivät portaiden eteen.
Metsäherra palasi kotiin. Hän tuli käytävään, jossa Sofi piteli
kynttilää, ja toi terveisiä Herlufilta ja rouvalta.
»Ja minäkin olen saanut kutsun», sanoi hän lyhyesti.
Hän astui huoneeseen, ja Tine seurasi. Tine kulki hitaasti ja sammutti
kynttilät pianon päältä, toisen toisensa jälkeen, jotka hän oli
sytyttänyt.
»Kaikki tulee yht'aikaa», sanoi Berg.
_Se_ oli ollut Tinen ainoa ajatus: kaikki tulee yht'aikaa; ja sitten
hän ajatteli ja kysyi: »Tietääkö rouva?»
»Tietää — Jessen toi sanan höyrylaivalle.»
He istuutuivat pöytään, jonka Tine oli kattanut, ja alkoivat puhua
hiukan hitaalla ja verhotulla äänellä siitä, kuinka talonhoidon saisi
järjestetyksi ja jokapäiväiset askareet: työvoimia oli vaikea saada,
Larsin piti ehkä lähteä mukaan, ja useimpien torpparien oli niinikään
mentävä.
Metsätöiden piti kai enimmäkseen jäädä; niihin ei liikenisi käsiä.
»Ei», sanoi Tine.
He puhuivat niistä, jotka olivat saaneet kutsun. Pian ikään oli mies
talosta. Heidät otettiin keskellä kiireisintä aikaa kodeistaan.
Niin, Anders katonpanijan kotona oli surkeata. Ane oli ollut tänään
koulussa, molemmat pienoiset sylissään — — kuinka hän itki, kuinka hän
itki... Sillä nyt oli Andersin lähdettävä — — ja miten tulisi Ane yksin
toimeen?... Kuinka hän itki...
Lausuessaan tuon sanan alkoivat Tinen omatkin huulet vavahdella.
»Niin», sanoi Berg, »heidän luonaan asuu veli, joka oli mukana
viimeisessä sodassa hänen molemmat säärensä ovat poisammutut...»
»Niin», sanoi Tine hiljemmin, ja äänettömyyden jälkeen: »juuri nuo
raajarikot saattavat toiset pelkäämään».
He istuivat hetkisen vaiti: Koirat kulkivat hyväilynkipeinä
edestakaisin, mutta kumpikaan ei huomannut niitä. Berg alkoi jälleen
puhua talonhoidosta. Sijaisesta ei ollut hätää. Käsipuoli parooni Staub
oli vapaana, hän olisi kyllä käytettävissä.
»_Hänhän_ on jo saanut _osansa_», sanoi hän, »vahingonlaukauksesta».
Ja miltei samaan menoon, nojautuen seinään ja katsoen suoraan eteensä
valoon, sanoi hän: »Nyt he ovat jo kaukana merellä.»
Tinestä tuntui, niinkuin metsäherra, sitä sanoessaan, seuraisi heitä
silmillään meren yli; ja hän _tahtoi_ keksiä jotain kerrottavaa, joka
virkistäisi Bergiä, saisi hänet valoisammalle mielelle. »Juuri siksihän
sinä istut täällä», puhui hän itsekseen, »se vielä puuttuisi, että
sinäkin rupeaisit valittamaan». Mutta hän ei keksinyt mitään. Eiväthän
he yleensäkään olleet vaihtaneet kovin monta sanaa, metsäherra ja hän;
hän ei koskaan uskaltanut jutella metsäherran kanssa niin mutkattomasti
kuin jonkun toisen, ruununvoudin tai Götsche kappalaisen tai muiden
kanssa, joita kohtaan hän ei tuntenut sellaista arvonantoa: kun oltiin
metsäherrantalossa, niin rouva Bergin kanssa juteltiin. Viimein hän
sanoi äänellä, joka oli olevinaan reipas:
»Ja me, jotka juuri hommasimme sinisen kamarin kuntoon — olisimmepa
voineet säästää sen vaivan itseltämme, Sofi ja minä!» Hän nousi.
»_Joko_ se on kunnossa! Te saatte sitten kaikki tehdyksi, Tine.»
Berg otti hänen kätensä, ja veri syöksyi Tinen kasvoihin — niinkuin
yleensäkin kaikista pikkuseikoista, kun hän vain oli metsäherrantalossa.
»Eikö metsäherra tahtoisi nähdä sitä?» sanoi hän ja avasi oven, mutta
pysähtyi yht’äkkiä työhuoneeseen, ja Berg meni yksinään vieraskamariin.
»Miten siellä oli somaa ja lämmintä», sanoi Berg tullessaan takaisin.
Tine tahtoi lähteä. Hänestä oli niin omituisen painostavaa, aivan kuin
he olisivat olleet kahden koko talossa -— autiossa talossa. Mutta
metsäherra lähestyi pöytää ja sanoi:
»Uusissa lehdissä on selostus hautajaisista. Emmekö lue sitä ensin?»
Tinelle oli juhla, kun metsäherra luki ääneen sanomalehtiä, jotka
tulivat keskiviikko- ja lauantai-iltoina, taikka jotain kirjaa, joka
otettiin hyllyltä — siellä oli Oehlenschlägerin kaikki murhenäytelmät.
»Kiitos», sanoi hän. »Mutta varmaan Sofikin tahtoisi kuunnella.» Ja hän
meni hakemaan palvelijatarta, joka istui ja nukkui pää siteessä uunin
vieressä. Sofi seurasi Tineä ja istui nurkkaan kirjakaapin viereen,
jossa hänen oli tapa istua ja kuunnella, kun luettiin ääneen.
Berg avasi hitaasti surureunuksisen lehden ja laski hetkeksi kätensä
sen päälle: »Nyt hän on siis päässyt lepoon», sanoi hän liikutetulla ja
matalalla äänellä.
Puoliääneen alkoi hän lukea selostusta »Kuninkaan viimeisestä
matkasta».. Koko talossa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin
hänen hillitty äänensä.
Tine ei seurannut sanoja, kuunteli vain ääntä, jonka hän muisti niin
monista hiljaisista illoista, ja hän näki edessään rouva Bergin,
sellaisena kuin tämä istui siinä lampun valossa, ja hän kuuli rouvan
nauravan, niinkuin hänen tapansa oli nauraa Tinen virtaaville
kyynelille, kyynelille, jotka taas purkautuivat esiin, toinen toisensa
jälkeen.
... »pian sytytettiin lyhdyt ja soihdut, jotka valaisivat kuninkaan
viimeistä matkaa, ja asukkaat pitkin tietä kilpailivat osoittaakseen
vainajalle viimeistä kunniaa. Kaikissa torneissa soitettiin kelloja, ja
kaikissa taloissa ja mökeissä — köyhimmissäkin — oli kynttilöitä joka
ikkunassa. Moneen paikkaan oli kokoontunut äänetön katselijajoukko,
keskellä hiljaista yötä.»
Nurkassa muuttui Sofin nyyhkytys äänekkääksi itkuksi, mutta metsäherra
luki edelleen:
— — — »Vaunut pysähtyivät aivan aseman eteen; nuo kahdeksan mustalla
peitettyä hevosta riisuttiin valjaista, ja tallipalvelijat, jotka
jalkaisin olivat seuranneet korkeata herraansa, kuljettivat ne pois;
purjekangasvaate pingotettiin yli vaunujen, jotta se suojaisi niitä ja
arkkua hienolta sateelta, jota oli alkanut vihmoa. Husaarit suorittivat
viimeistä yövartiopalvelusta kuningas Fredrik VII:lle.»
Berg pysähtyi hetkeksi; hänen äänensä alkoi käydä käheäksi.
Tine istui ja katseli suoraan eteensä: hän ajatteli niitä
murhenäytelmiä, joita he olivat lukeneet uudestaan ja uudestaan,
murhenäytelmää Akselista ja myös kuningatar Zoésta... Viidennessä
näytöksessä alkoi rouva Bergkin itkeä, ja kun tuli jokin oikein kaunis
kohta, puristivat he toistensa käsiä pöydän alla.
Berg luki edelleen viimeisestä saattueesta ja puheista. Hänen äänensä
oli käynyt niin liikutetuksi, että sitä tuskin kuuli:
... »Hän on nyt kutsuttu pois kansansa keskuudesta, mutta sen rakkaus
seuraa häntä hautaan sydämellisin jäähyväisin. Niihin yhtyvät
kaikki puolueet, sotilas, joka taisteli hänen ja isänmaan puolesta
tantereella; jokainen, joka rauhan työssä tunnustaa, että uutteruus
ja hyvinvointi on elpynyt hänen hallituskaudellaan; talonpojan
kunniallinen sääty, jolle Fredrik seitsemäs on saanut valmiiksi sen,
minkä Fredrik kuudes aloitti...»
»Niin», sanoi Berg, »se on totta».
Tine hätkähti hänen pysähtyessään, ja kun Berg jatkoi kuunteli hän
sanoja; tämä oli siis viimeinen ilta, kun he lukivat yhdessä — pitkiksi
ajoiksi, ties kuinka pitkiksi ajoiksi...
... »Taas nostettiin arkku paikoiltaan ja kannettiin kappeliin, jonka
portaille airuet ja osa saattojoukkoa oli asettunut. Kirkonmiehet
etumaisina kulki saattue kappelin pääkäytävästä, arkku asetettiin
paikoilleen, Sjaellandin piispa piti mustalla verhotulta puhujalavalta
rukouksen, viimeiset menot suoritettiin, ja tervehdyslaukaukset kirkon
ulkopuolella julistivat, että kuningas Fredrik oli nyt laskettu
hautaan.»
Sofi peitti käsillä kasvonsa, Tine katseli vain Bergiä, joka luki:
... »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, ja
Majesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»
Berg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.
Silloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas
eteensä — kuten kerran ennenkin:
»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»
Sofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen
lekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.
Sofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:
»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss
— yönaikaan oli niitten peli käynyt.»
»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst
oli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei
siell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän
käteni seläll, sanoi myös rouva.»
»Ja _sen_ kyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen
merkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan...»
Tine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin
pihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi
Moppe.
»Niin, Jumala pitäköön kätens sekä herran että rouvan pääll», sanoi
Sofi sellaisella äänellä, kuin hän heittäisi multaa molempien arkuille.
Tine veti henkeään kuin se, joka herää viluisena.
»Kuinka Dannevirken luona tulee _kylmä_», sanoi hän.
He olivat saapuneet tien taitteeseen kievarin kohdalle, ja Tine tiesi,
että Sofi pelkäsi tulla _liian_ likelle kirkkomaata yönaikaan.
»Nyt minä jo voin mennä yksinkin, Sofi», sanoi hän. »Kiitos nyt, Sofi.
Ja pidäthän sinä huolta, että metsäherran tee on sellaista kuin sen
pitää — etkös vaan?»
»Kyllä, hyvästi, Tine neitsy.»
»Hyvästi.»
Tine kuuli, kuinka koirat haukahtivat taas Sofin mennessä — — ja
hitaasti hän kulki kotiinsa koululle päin..
* * * * *
Tine kolkutti ja kuuli ensin Daggen, joka alkoi haukkua, ja sitten
äidin, joka nousi vuoteesta ja tuli ulos.
»Minä täällä olen, äiti», sanoi Tine.
Matami Bølling avasi oven; hän oli puettu yönuttuun ja poimutuksella
koristettuun myssyyn. »Metsäherra on saanut kutsun», sanoi Tine vain,
hänen tullessaan käytävään.
»Oi Herrajumala, oi Herrajumala», valitti matami ja antoi ovien olla
avoinna Bøllingin vuoteelle saakka.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala!»
»Sitähän saattoi odottaakin», sanoi Bølling, joka istui vuoteessaan.
Tinen täytyi selittää kuinka kaikki oli käynyt ja kuinka Jessen oli
tuonut sanan laivalle. »Siis sai rouva sen tietää, siis sai rouva sen
tietää», toisti matami lakkaamatta, »vai sai hän sen tietää, raukka...»
»Niin, Jumala olkoon kanssamme», sanoi Bølling kädet ristissä, kun
vihdoinkin oli hiljaista.
Tine oli väsynyt ja sanoi hyvää yötä. Hän tarttui »koulun» oveen,
koettaakseen oliko se lukossa; ja mennessään ylisten poikki piteli hän
kynttilää varovaisesti, olkien varalta, joille Gravenstener-omenat oli
rivitetty.
Sisällä huoneessa hän veti herätyskellon, jotta se soisi aamulla, ja
muutti kultalakat ikkunalta lattialle.
Alhaalla juttelivat vanhemmat vielä hiljalleen; kuului siltä, kuin he
olisivat olleet samassa huoneessa.
»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt
on neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».
Vähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut
hengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.
Hän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää —
viimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän...
Heidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan
metsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan
Rønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja
he juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.
He kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä.
Pähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä
ohikulkiessaan.
Heidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan:
hän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina
karhunmarjoista.
»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen
irroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.
»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»
Oli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret
ja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät
kuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä
vehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.
»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.
Mutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he
juoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.
»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun
Herlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen
apilaaseen.
He kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat
halkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli
hyvin lämmin.
Käsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:
»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli
jo toistamiseen...»
»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»
»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenä
L’hombressa.»
He juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan
keskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat he _selvillä_ kaikesta, sillä
koulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys
oli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä
tai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.
Sitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat
äänettöminä puitten alla.
»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»
»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»
»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat
ompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun
metsä oli keltainen syyskuussa».
He puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen
kerran täällä _sinä_ ja _sinä_ vuonna...
»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»
»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouva
Berg.
Herluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine,
Tinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka
riippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä
istumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi.
Sitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.
»Ylös, Tine — ylös!»
»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinä _olikin_ aika paino
— ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat
säärien ympärillä.
Yht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivat
Tinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.
»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen.
Rouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten,
ennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine
oli kattanut pienelle pöytäliinalle.
Berg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui
jo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan
ruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin
kylmiksi.
Puutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti
ruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg,
joka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa.
Yleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli
kiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä
puutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden
kanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein
olivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.
... He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine
juoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat
jäljessä käsikoukkua.
He saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma
kynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!
»Tinen _kuulee_ tämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra
sanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun
oli Herramme sille antanut.
»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva otti
Tineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.
Kun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty
basso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:
Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon!
yön peittyy varjoihin maa:
jo haipuvi hehku auringon valon
metsien nukkuvain taa;
riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan,
untuva-pienoisten luo;
mut aamun tullen kun palajat varmaan,
minulle terveiset tuo!
Iltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä
ja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli
heitä vastaan.
»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti
heitä kaikkia nimeltä.
Lars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi
ankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle
päin.
»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.
»No, Jumalalle olkoon kiitos.»
»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.
Muut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen.
Heidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan
tornin takana.
Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden,
luo armaan kiiruhtaos;
siell' oksalla istuin, lehdikon soiden,
lempesi julistaos!
Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin,
lentoni tietäisin tien;
nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin,
pauloissa lemmen ma lien.
He vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen
välissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen
suupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi,
kudin käsissään, kun he kulkivat ohi.
Koulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas
tervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä
oli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf
kävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin
kanssa puhumaan metsähuutokaupasta.
Alhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota
tuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen
valkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli
— vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.
Näytti siltä, kuin kaikki olisivat viihtyneet tässä naapuripiirissä
»torin» varrella, tulleet pyöreiksi ja terveiksi — niin hyvinsyötettyjä
olivat kaikki sekä Bøllingillä että kievarissa ja sepällä.
Kellot alkoivat soida, ja he istuivat kaikki äänettöminä. Vain
Berg ja Bølling puhuivat kuiskaten portaiden edessä. Sine ajoi
hiljalleen lehmänsä yli torin, juomaan. Se joi ja ammui, umeasti ja
pitkäveteisesti, yli suomaan.
Kellojen soitto taukosi.
»Kai meidän on mentävä kotiin», sanoi rouva Berg, ja taivas puunsi
tummanpunervana pensaikkojen ja maitten yli. Tine seurasi heitä.
Kotona arkihuoneessa rouva Berg lauloi kotvasen hämärissä, soittokoneen
ääressä — laulun »pikku Gretestä». Metsäherra antoi huoneensa oven
jäädä raolleen.
Herluf oli uninen ja nukahti jakkaralleen, nojaten päätään sohvan
reunaan; rouva Berg siirtyi hänen luokseen, ja vähän ajan perästä
nukahti hänkin. Hän havahti puolittain.
»Tine pitää kyllä huolen ruuasta», sanoi hän unisella äänellä, ja Tine
nousi mennäkseen katsomaan mitä Sofi hommasi. Rouva Berg pääsi harvoin
täysin hereille, ennenkuin lamppu oli sytytetty ja tee sisällä.
»Kas, joko pöytä on katettu», sanoi hän silloin, aivan
hämmästyksissään, ja kohottautui vallan reippaasti istumaan sohvassa.
Teen jälkeen hän kiusasi Bergiä pelaamaan vistiä kuvitellun neljännen
kanssa. Tine kävi kierros kierrokselta hehkuvaksi kuin sauna, siitä
että hänen piti pelata metsäherran kanssa.
Taikka myös Berg luki ääneen, isossa puolipimeässä huoneessa, jossa oli
valoisaa vain lampun ympärillä. Useimmiten hän luki Oehlenschlägeriä,
taikka myös Paludan-Mülleriä — Tinellä oli nenäliina esillä helmassaan.
Sen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken
kaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät
samasta kupista.
»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja
puhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen
suuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»
Berg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse
saattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot
ja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat
heräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.
Berg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.
»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä,
hameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo
metsäherran »saattamana».
»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.
»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon,
ennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli
nyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.
Mutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa
tulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää
metsäherran talosta.
Tine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat.
Matami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin
yöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä
kymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla
kun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.
»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling
alhaalla.
»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.
»Niin, äiti.»
»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen
syrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään... se
saattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»
»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.
»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui
vihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —
* * * * *
Tine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen
hengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut.
Hän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt
oli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet
pois, ja omaa lapsuuttaan.
Hän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun,
pimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä
makuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan.
Ja sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.
Sunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat
ämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa
kahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.
Mutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja
pehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa
iltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän
poikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt
yksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.
Äiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin
oviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.
»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.
»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.
Kottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat
haikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja
tytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina
päivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki
huomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä
ja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi
suolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko
ennen juhannusta.
»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi
jokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut,
aina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa»
sekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.
Kevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.
Torin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja
katkismusta.
Lopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia
suurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan
ihan vain kuunnellakseen sitä.
»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».
Sekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset
vihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan
vilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.
Illalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä
ja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja
sillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana,
mietiskelevänä ja hiljaisena.
Kaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin
kaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö,
joka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.
»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin
matami... »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin
toukokuussa.»
»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta
väkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».
Matami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä
rupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.
»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen
jäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja
lautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami
Henrichsenille, joka tuli ulos kuullakseen _missä_ se oli ja mitenkä
siellä jaksettiin.
»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika...»
»No niin — _siellä_ se sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matami
Henrichsen.
»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan
tahto».
Ja matamit kävivät sisään.
Suvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami
Bølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä
kirkkomaalta ja kulki kotia päin.
»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»
»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».
»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus... niin, Jumalalle
kiitos... niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.
»Hyvää yötä, matami.»
Ja haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja
torilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja
lehmukselta.
Seuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat
ponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät
keskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he
kulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan
vieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.
Illalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen
hän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui
kotonaan valkoisten pilarien välissä.
»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän
kilvoitteli taistelunsa».
»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.
»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he
kutoivat ääneti edelleen.
Tine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat
rippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja
puksipuunlehväin yli.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Pyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista
sunnuntaihin.
Lukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine;
toisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen
kahvinsa toimituksen jälkeen.
Tänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki
ikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja
damastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen
ja kultalakkain lemua.
Virrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki.
Laulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana,
kulkiessaan huoneissa.
Eräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos
asehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.
»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan
ääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.
Tine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän
istui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina
sisälle asti.
Kun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen
takana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli
saarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen
löyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin
todellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.
»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti
kädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin
surkeasti».
Tine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen.
Kuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja
kievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa
liiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.
Virrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti
ja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja
painoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät
kievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien
ikkunoiden taa.
Ulkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt
piiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan
portin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.
Lukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami
Bøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen
tarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin
merkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain
oli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat
hänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.
Silloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui
torilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki
kappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä,
joka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa
kääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen»,
sanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.
Paksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään
koulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin
uutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja
päästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä.
Berg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden
tarkastettavaksi.
»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.
»Ja parasta taisikin olla», selitti matami Bølling.
Kappalainen luki ääneen nimityksen: H.R. Berg oli hänen nimensä,
yliluutnantti nostoväessä; ja sitten alettiin pohtia kuka hän saattoi
olla ja mistä hän oli. Hän _saattoi_ olla Gramin Bergejä, arveli
Bølling; siellä oli eräs metsäneuvos Berg v. 1829.
_Sen_ muisti matami... Oikeastaanhan he olivat kotoisin Koldingista..
»Se oli totisesti ihana perhe», sanoi Bølling.
Syrjimmäisinä istuvat talonemännät rupesivat myös puhumaan puolittain
kuiskaamalla — _entisestä_ metsäneuvoksesta: he olivat molemmat olleet
läsnä, kun metsäneuvoksetar-vainajaa pestiin viimeistä kertaa — hänellä
oli päänsä alla sekä raamattunsa että virsikirjansa... Ja he jatkoivat
puhettaan ruumishuoneesta ja »pukemisesta» ja hautajaisista, kunnes
tulivat sangen liikutetuiksi ja pyyhkivät silmiään kokoonlasketuilla
nenäliinoillaan, samalla kun keskimmäinen vaimo lakkaamatta kasteli
voirinkilöitä, harvakseen mutta pysähtymättä, matami Bøllingin kahviin
ja söi ne suuhunsa.
»Ei, kyllä hän on kotoisin Kööpenhaminasta», kertoi Sten, jolle Tine
parhaillaan tarjosi kahvia: »nuori mies, sanoi kruununvouti...»
»Mutta naimisissa hän on, neitsyt Bølling», sanoi Sten ja tarttui
Tineä käsivarteen. Ja Tine, joka kappalaisen läsnäollessa oli vain
kuudenneksitoista osaksi tietoinen ympäristöstään ja heräsi aivan
pelästyneenä jokaisen puhutellessa, sanoi hätkähtäen:
»Onko hän?» — — niin että kaikki nauroivat, ja keskimmäinen emäntä sai
viimeinkin kuppinsa tyhjäksi ja pani sen verkalleen takaisin pöydälle.
Stenin ajomies, jolle oli ojennettu maitopunssia ikkunasta, vei uutisen
kievariin, ja kortinpelaajat, jotka hehkuivat kuumuudesta ja punssista,
sanoivat sanansa asiasta. Niinpä saataisiin kai vihdoin aikaan
huutokauppa metsäneuvoksen jälkeen. No niin — mitään erikoista ei tuo
nimitys ollut.
»Mutta kimot, ne saattaisivat ehkä kuitenkin sopia vetojuhdiksi»,
arveli Knut seppä.
Lukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut
taikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten
ajomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.
... Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat
nuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.
Matami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä
ulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta
hän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli
kappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.
Tine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta
laulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen
sinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan
»Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen
kirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö
säkeistöltä.
Alhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet
kaikuivat iltailmaan.
Matami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli
ollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä,
että kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli
hän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.
Kortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet
kuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit
seisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja
kutoivat äänettöminä.
Tine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja
kasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen
ääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan
aidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.
Vaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli
äänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.
»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling
mietiskellen.
Ja vaunut vyöryivät edemmäs, ja äänet häipyivät. Lepakko lehahti ohi,
vai oliko se pöllö. Yli niittyjen ja pensaikkojen lepäsi äänetön ilta;
ainoastaan paratiisipolulla kahisivat pensaat hiljaa.
»Tine», huusi matami Bølling portailta.
»Niin, äiti» — Tine hätkähti ja sai nenäliinansa esiin; hänen täytyi
pyyhkiä silmiään.
»Hyvää yötä sitten, matami Henrichsen», kuului alhaalta.
»Hyvää yötä, matami Bølling.»
Ja ylt'ympäri suljettiin ovet...
* * * * *
Syksyn tullen saapui metsäherran väki; ja Herluf syntyi ja kasvoi, ja
talvet kuluivat, ja kesät.
Juhannukseksi saapui metsäherralle talon täydeltä vieraita, sekä
kööpenhaminalaiset että kaikki Horsenista. Tine tuli useimmiten vain
pikkuhetkeksi aamuisin, hän toi joitakin puutarhatuotteita tai kannun
paksua kermaa. Olisi saattanut luulla, että Bøllingin neljästä lehmästä
herui enemmän kuin metsäherran neljästätoista, ja matami Bølling
vaivasi päätään niin kauan kuin lomaa kesti miettimällä »mitä se pikku
raukka saattoi keksiä pitääkseen kaikki nuo ihmiset muassa».
»Se ei ole niinkään helppoa sellaiselle kaupunkilaiskasvatille», sanoi
hän.
Kun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat
käärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa.
Rouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan
porrasaskelmalle.
»Onko se Tine?» kuiskasi hän.
»On.»
Tine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut
unenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen
tuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.
»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi
avuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon
muutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).
Saattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin...
»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli
itseään vuoteessaan.
»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään,
sukeltaen peiton alle.
Rouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman
löyhytellessä vuoteen yli.
Tinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja
seisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.
»Mutta missä te olette ollut piilossa niin kauan, Tine?» sanoi hän ja
jäi hetkeksi katsomaan Tineä, joka vaivasi taikinaa niin reippaasti
pyöreillä käsivarsillaan.
»Tiedätkös, Marie», sanoi hän väliin rouva Bergille, »Tine voi
todellakin olla oikein soma — noin aamuisin.» Iltapäivisin istuivat
matami Bølling ja Tine juhlahuoneen ikkunoissa; Bølling oli enimmäkseen
ulkona palstallaan, nyt kun ei pidetty koulua.
»Tine, Tine», huudahti matami Bølling tyttärelleen, joka vahasi lankaa;
»rønhavelaiset tulevat...»
Kievarin kulmauksesta kääntyivät juuri rønhavelaisten isot ajopelit,
vieraita täynnä.
»Nyt heillä on pian tusina täynnä», sanoi matami Bølling. »Mistä he
saavat sijaa, kuulehan... minne he panevat ne kaikki, Tine», sanoi hän.
Ja hän laski, kuinka he oikein voisivat majoittaa kaikki vieraansa
Rønhavessa.
Tine vain nyykäytteli nyykäyttämistään, kunnes vaunut olivat ajaneet
ohi.
»Nuo kolme hattupäistä eivät olleet siellä viime torstaina», selitti
matami Bølling lopuksi ja kutoi jälleen.
Notmarkin väki ajoi ohitse ja metsäherran; heidän »saaliinsa» oli
sijoitettu heinärattaille. Kiehutettiin ja nyykäytettiin, ja rouva Berg
huusi ylös ikkunaan:
»Isometsään — Isometsään», huusi hän, ja vieraat lauloivat:
Maa armaampi miss' ois:
miss' siintävämmät salmet,
niin lehti vihannois,
ja mistä löydät naiset
niin armaat, miehet uljaat
kuin Tanskan saarelaiset?
»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.
»On... huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka
oli antanut ompeleen vaipua helmaansa.
Viimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista
umpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi,
helmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko
saaren väellä näytti olevan vieraita nyt.
Katinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä,
täytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin
suvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat»,
sanoi hän.
Oh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein
tietänyt kuka se oli — Rønhavesta.
»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin
että seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.
Matami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet
mitenkään merkillisiä.
»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis...» _Se_
oli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten
paljon miehiä hyvänsä.
Fangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun
ikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.
»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos,
niin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»
»Kunhan ne nyt vain olisivat muistaneet ruokalusikoita puuron varalta»,
sanoi Tine. Hän ajatteli yhä vain metsäherran väkeä.
»Juoksisit sinne noin pikimmältään, etkös vain?» sanoi äiti. »Siellä
voisi olla yhtä ja toista... ei ole niinkään helppoa pitää talon
täydeltä yövieraita.»
Tine meni pitämään »katselmusta» metsäherran taloon, sillä aikaa kuin
he olivat Isometsässä.
Illalla Tine istui pitkät ajat portailla. Aina vähän päästä ajoivat
vaunut sivu unisine vieraineen.
»Iltaa», tervehti ajomies puoliääneen.
»Iltaa», vastasi Tine.
Ja vieraat nyykäyttivät päätään — puolinukuksissa, ja vaunut vierivät
pois.
Vihdoin Tine kiipesi ullakolleen; vanhemmat olivat jo makuulla.
Kaukaa kuului vaunujen ratinaa ja laulua; vaunut lähestyivät ja ajoivat
ohi:
Tanska, tanner ihanainen,
aaltoin morsian,
sieltä urho tanskalainen
lähtee sotahan...
»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, ettei
Bølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»
»Kuulen, äiti.»
»Ne ovat metsäherran.»
»Niin ovat, äiti.»
Tine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:
... Vendiä ja Saksaa vastaan,
minne maa vain käskee lastaan —
tiensä vaikka ilman laivaa
merten poikki raivaa.
Nyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.
Ja vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin
maakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti
kievarinmäkeä ylös.
... Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset
kesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin
— nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos»,
nauroi hän. »Jumalan kiitos.»
Kahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta
ilomielin lämpimiä vohveleita.
Sitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.
Metsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja
pippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat
kiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja
täyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti
laulaa.
Hän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla
pyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi
loppukertoon niin että raikui:
Kolminainen elon hempi:
viini, makkara ja lempi!
Tine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut
osalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin
»kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän
näytti pahasti haavoittuneelta.
»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka
oli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina
esiliinan alle.
Ryydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen
pikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä
etsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain
hopeatavaroitten joukkoon.
Heidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.
Rouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa
he vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas
hänen kirjeitään... Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla
kaapinlevyllä, ja nauroi:
»Tuossa ovat Bergin kirjeet _ensi_ vuodelta, jolloin olimme
kihloissa...» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset
kirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi
ja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia —
kaikkea.
Tine nauroi mukana, heidän seistessään moniin huiveihinsa kiedottuina
talikynttilän edessä. »Voi hyvä Jumala — niin, niin — se oli _silloin_
se», sanoi rouva Berg ja taukosi äkkiä lukemasta.
»Ja _sitä_ luultiin rakkaudeksi», sanoi hän lyöden kädellään
kirjepinkkaan ja nauroi.
He hakivat jälleen ja vihdoin löytyi vanilja. Keittiössä olivat
rasvapadat tulella, ja savupiipusta näkyi leveä sauhu.
Torpparinvaimot, jotka olivat tulleet ämpäreineen, istuivat penkillä
oven edessä ja odottivat; kun metsäherralla oli teurastus, oli kuin
jokaisella torpparilla olisi myös teurastettu.
»Kas, hyvää iltaa, hyvää iltaa — niin, nyt ovat padat tulella», huusi
rouva Berg.
»Tine, nyt tuomme makkarat.»
He menivät ruoka-aittaan, jossa valmiit ja pyöreät makkarat loistivat
pitkissä riveissä, oljille leviteltyinä, ja jakoivat ne ryhmiin kutakin
varten.
»Antaa sen mennä mukaan», sanoi rouva Berg ja lennätti viimeisen mustan
makkaran, aivan kuin paksun tarhakäärmeen, katonpanijan Anen kasaan.
»Heillä on monta suuta», sanoi hän, ja he jakoivat annokset
torpparinvaimoille, jotka kietoivat visusti makkarat pumpulivaatteisiin
ja suutelivat sekä »Rouvaa» että »Neitsyttä» kädelle.
»Niin, niin, Ane», sanoi rouva Berg, joka mieluimmin veti kätensä pois:
»nauttikaa terveydeksenne».
»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»
He ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.
»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin
kissa tulen edessä.
»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta
nauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.
Viimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.
»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan —
hän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut
nyytiksi.
Kun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle —
rouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.
»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit»
— ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä
kerran.
Toinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta
tyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä
keskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.
... Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä.
Mutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.
Kuinka merkillistä: hänen juostessaan näin ulkona, raikkaassa ilmassa,
johtui lauseita metsäherran vanhoista kirjeistä uudelleen hänen
mieleensä; osasihan hän ne ulkoa, kauttaaltaan.
* * * * *
Joulu lähestyi. Viime aikoina piti Tinen auttaa rouva Bergiä ja ommella
hänen lahjojaan. Rouva Berg ei milloinkaan saanut lahjojaan valmiiksi,
ja joulupöydällä oli aina kosolta puoliksi ommeltuja tavaroita.
»Mitäpäs siitä», sanoi rouva Berg, »voihan ne ommella uudenvuoden
jälkeen».
Mutta Tine otti joka tapauksessa muutamia lahjoja kotiinsa ja ompeli
niitä yöllä kynttilän valossa, kanavalangat hajallaan tyynyllä. Hänen
sormensa kohmettuivat, niin oli kylmä.
Ja joulu tuli ja meni.
Oli loppiainen. Tine tuli hämärissä metsäherrantaloon. Rouva Berg
oli istunut kirjoineen ikkunassa ja koettanut varastaa viimeisen
valonpilkkeen.
»Kuinka ne lörpöttelevätkään siitä rakkaudesta», sanoi hän paiskaten
kirjan kiinni. Hän siirtyi ja etsi mukavan paikan uunin luota Tinen
lähettyviltä.
»Niin», sanoi Tine hitaasti ja katsoi tuleen. »Mutta mitä se sitte
oikein on?» kysyi hän.
Rouva Berg nauroi ääneen; kysymys oli tullut niin hullunkurisen
mietiskeleväisesti. Mutta sitten hän lakkasi nauramasta ja sanoi,
katsoen tuleen hänkin:
»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin.
Ja he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään
sytyttämään kuusta.
Metsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes
viimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista
ja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt
uudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään
tallissa.
Rouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän ja
Tine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.
Herluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan
kynttilöitä.
»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat
vain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava
sammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien
muiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina
Hans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan
rykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.
Puu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista
kynttilää lekotti vielä.
Berg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu
mennyt...»
»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän
jokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi
johdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.
»_Viimeinen!_» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»
Nyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski
Herlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa
käsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.
He olivat syöneet marjahilloa ja leivoksia lampun valossa, ja Tinen
piti mennä kotiin. Rouva Berg tahtoi kernaasti hiukan kävellä kauniissa
ilmassa, ja he menivät yhdessä, kaikin kolmen. Oli heleä pakkanen, lumi
peitti kaikki tiet.
Poikaset olivat laitelleet liukuratoja suuria ojia pitkin. Rouva Berg
ja Tine liukuivat — Tine edellä. Rouva Berg liukui, nauroi ja kaatui.
Tine lähti menemään niin pönäkkänä ja leveänä kuin fregatti, joka
lasketaan vesille.
Sitten he kulkivat jälleen hiljakseen, lumen narskuessa heidän
jalkainsa alla. Kaukaa yli kenttäin kuulivat he viulun ja huilun ääniä.
»Anders Larsilta kuuluu tanssimusiikki», sanoi Tine.
Torilla oli valoisaa, lunta aidalla ja kirkon kummallakin päädyllä.
Koulu ja kievari olivat hiljaa, kiinni ja sammuksissa.
»Niin», sanoi Berg, »niin on siis tämä joulu ohi».
He olivat seisahtuneet kaikki kolme ja seisoivat nyt hiljaa aivan
jäätyneen suomaan vieressä.
»Niin», sanoi rouva Berg, ja hänen äänensä värähti hiukan.
»Mutta täällä, Henrik, tuntuu sentään aina jollakin tavoin joululta...»
Tine nyykäytti päätään: »Niin», sanoi hän, »täällä on ihanaa».
Ja kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen
katseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.
Se oli viime joulu.
* * * * *
Tine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja
itki.
Raskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne
olivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.
Vähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.