Oli päästy päivälliseltä, ja ylt’ympäri metsäherrantalossa, latojen
ja tallien ovissa ja veräjillä, makaili ja istui äänettömiä sotilaita
piiput suussa. Lars voudin piti jälleen lähteä, ja kun hän toimevana
sai hevoset esiin ja valjasti ne ja lähti matkaan, seurasivat kaikki
silmillään hitaasti hänen liikkeitään, kunnes hän oli kadonnut
näkyvistä ja piha jälleen oli tyhjä. Ladon vaiheilla seisovat miehet
vaihtoivat pari sanaa hevosista.
Sofi ilmaantui pesutuvan kynnykselle, sanko kädessä, matkalla kaivolle.
Hän oli tätä nykyä miltei aina ilman »liinaansa», ja hänellä oli pari
pientä Aleksandrankiharoiden alkua korviensa juuressa, hiusverkon
ulkopuolella.
»Pääsisköhän täst menemään?» kysyi hän portailla seisovilta sotilailta;
hän oli saanut aivan erikoisen, makean ja mielistelevän puhetavan,
ikäänkuin hänen suunsa aina olisi ollut supussa; ja miehet seurasivat,
kukin paikoiltaan, »hameen» liikehtimistä pihan poikki.
Kaivollakin seistä roikkui pari sotamiestä, ja he rupesivat auttamaan
Sofia nostamalla vettä.
»Niit miehii sitt on joka paikass», sanoi Sofi kymmenesti päivässä
Tinelle, ja sirkutti: »Vallan sitä kaatuu niihin.»
Hän sai ämpärinsä täyteen ja meni takaisin pihan poikki, jossa sotilaat
taas, äänettöminä, tuijottivat hänen jälkeensä, kunnes hän oli pääsyt
sisään.
»No — kerran kai se paukahtaa», sanoi eräs kapteeni arkihuoneen
sohvassa ja suoristi kärsimättömästi pitkiä sääriään; he puhuivat
kai tuhannetta kertaa »niistä», jotka olivat tuolla edempänä, ja
toimettomuudesta.
»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi
kolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät
aina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla
laivankannella.
Muutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan
luona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli
kahvitarjottimineen.
»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli
aina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai
tultava.
Pihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin.
Wrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen
linnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä,
hatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli
repinyt sen irti ja heittänyt maahan.
Sotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes
palasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.
Tine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui
vuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin
olemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin
myötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa
ympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.
Kapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain
sanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli
olkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä
työssä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä.
»Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle
ja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin
kiinnitettynä.
»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän
antautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.
»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen
kapteeneista ja pääsi vuoteesta.
»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä
seisoessaan.
Kapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se
on hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän
matalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä,
ikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta
viikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet
kotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla
päivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin
laukaustakaan ampuen.
»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan
tylysti luotaan.
»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi
toinen kapteeni.
»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin
— kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen
suoraan eteensä ilmaan.
Tine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä
päällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria
laukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine
hetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki
edestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.
»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun
käsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren
puolittain ympärilleen.
Vähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli
liehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti
Appel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi
hän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.
Appel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei
hän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten
upseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain,
hämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine
silmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän
ja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli
yksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.
_Siellä_ hän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli
aidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain
pelokkaasti taikka viipyen _siitä_, josta hän aina ja lakkaamatta
puhui. Viborgista ja kodista.
»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän
ja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa
päilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä
iltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he
kulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän...
Sitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.
»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten
harvakseen ja vaikeni taas.
Sen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli
hämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa — _siellä_ hän sai edes
_hiukan_ rauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten
tuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä,
ajatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa
kaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta...
Appel istui ja kertoi:
Oli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas
ja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa
ryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin
vanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin... Ja he jäivät sinne, aamuun
asti...
»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »_hän_ ja te sovitte kyllä
yhteen, luutnantti».
Hän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin,
aina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta
hän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä
kalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin
lienee, kun se tapahtuu.
»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:
»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti,
hämärässä.
... Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan,
että miltei juoksi.
»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.
»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»
»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti
ja katsoi alas maahan.
Tine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa
juuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja
osastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin
kauan sanottu, että heitä voitiin odottaa...
»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.
»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen
kasvoilleen.
Hän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen
eteensä ilmaan, kaksi kertaa:
»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»
Tine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki
kievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi
olla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan,
edestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä
edestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja
hänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on
mentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.
Tine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin
metsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi
pari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.
Matami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä,
silmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa
sodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui
saappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista
pöydille — nurkkia myöten.
»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta
eihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»
Hän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin,
mitä hänellä oli metsäherraa varten:
»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».
_Sitä_ varten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa
jotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin;
metsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon
majoitusväkeä oli _siellä_.
Äiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä
sitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»
»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nyt _kaikki_ asiat kahteen
kertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen,
tyttöseni, menehän hänen luokseen».
Vanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä
itseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä
yöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata
jalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.
Tine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen
siellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan
kankeaksi.
Tine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän
säärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun
täytyy pitää vaippa ympärilläsi».
Ja hän kertoi.
Sisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja
alhaalta, kuului melua.
»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen
korvaansa.
Mutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä:
»Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin
katsein.
Tine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi
käydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»
Tine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita,
jotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa
täyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja
merkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.
Alhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea
vihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.
»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.
»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.
»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi
kolmas.
»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti
toinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen
vihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.
»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.
»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri
katosi ovesta.
Tine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi —
hänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania
komppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului
kiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.
Metsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat
savuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran
vuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi
laulaa.
Appel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään,
hätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.
»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti
Tineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että
heitä voidaan odottaa.»
Ja hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi
suonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan
poikki, vaippa hulmuten — _hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen
ja sanoa se_, ennen lähtöään sinne.
Tine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan
poikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi
nähdä kotiapalaavat rykmentit.
Aurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle
kuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja
pensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka
lähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja
merkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.
Tuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.
Kukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli
kotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät —
lyhyemmissä erin.
Tine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä
huipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää
ja laulua, ja aurinko laski.
Sitten hän näki metsäherran joukon — _tuolla_ läheisellä mäellä — oli,
oli, _se_ se oli. Kuinka he lauloit aikaan!
Ja Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.
* * * * *
Upseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja
lautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki
ulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä
palveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.
Berg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä,
joka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä
kolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin
kasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä
hänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla
rauhassa.
»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä,
kuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.
Mutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.
Renkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu,
paistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.
»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta,
vadit tyhjinä.
»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä
munia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. —
alakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää —
kahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.
He puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein
aina hänestä.
»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.
»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.
»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin
paljon aurinkoa.»
Sisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin
pianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta
kuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista
hälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät
veräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.
Berg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä
alkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.
»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä
renkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan
puheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:
»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla,
sipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua
soitimen aikaan.
»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt
hän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.
»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»
Berg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi
kiehumassa ja joka otti laseja esiin.
»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.
Ja hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.
Sisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien
keskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet
niin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja
tulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan,
valkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille
totivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen
kulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El
Olea» pianolla.
Uunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan
kanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin
hyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta»
— eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja
tehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän
yksityiskohtaisesti tiedonannot.
»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi
soittamasta.
Vanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui
sohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat
välttämättä päästä tänne, ambulanssiin.
»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee
varte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä,
koko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella
äänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:
»Ei kiitos, herra luutnantti» — — ‒, ja kaikki nauroivat kohti
kurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä
vieressä istuvan Bergin polvelle.
»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä
loistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut
silmiään Tinestä.
Majuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin
ylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui,
kun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit,
hupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi.
Oli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun
jälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä,
liinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka
sopessa ryömittiin vuoteisiin.
— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta
ja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja
vaadittiin hiljaisuutta.
Tine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen.
Hän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada
alustaksi sohvalleen.
Hän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa
ei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni
piti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen
englantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia»,
jotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti
mukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana
kuin jokin markkinaopas.
»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa... he sanovat:
_meidän_ joukkomme, _meidän_ haavoitettumme, aivan kuin ne olisivat
heidän omiaan, rakas ystävä, heidän _omia_ maanmiehiään — niin eikö ole
liikuttavaa...»
Parooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi:
»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»
»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni,
»voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään
sitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat
suoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita
lehdessä.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui
metsäherran vuoteeseen.
Tine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt
hiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin;
upseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain
pientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä,
huutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.
»_Minä_», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin
tottunut leirielämään.
Käytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina
tulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina
kierroksen latojensa ympäri.
He seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset
häämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka
kuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan
puolelta.
»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.
»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa —
silmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja
supina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.
He seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.
»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui
hänen ovenripaansa.
»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja
antanut sen minulle...»
Tine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».
»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan
liikaa... Kiitos.»
Siinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien
häipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja
kävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.
Tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, nyt kun metsäherra oli kotona.
Muina iltoina, metsäherran ollessa poissa, Tine saattoi niin usein
pelätä, oikein noin tuhmasti pelätä kaikkien näitten monien ihmisten
keskuudessa, jotka nukkuivat ja hengittivät ylhäällä ja alhaalla; oli
kuin talo itse olisi käynyt eläväksi, siltä hänestä tuntui, tuo kuollut
talo.
Ja metsäherra, hän oli »siellä», eikä kukaan hänestä tietänyt.
Mutta nyt oli niin turvallista, tänä iltana oli täällä hiljaista ja
turvallista...
Tine makasi ja hymyili. Hän ajatteli kirjettä ja Herlufin »terveisiä»
ja metsäherraa, joka oli istunut siellä uunin edessä.
Että kaikki olikin voinut käydä niin: nyt ei hän toki enää pelännyt
metsäherraa!
... Joku hiipi sukkasillaan käytävässä renkitupaan päin. Se oli Maren.
Sitten kävi koko talo aivan hiljaiseksi.
* * * * *
Tine hypähti vuoteesta, alas lattialle, ulos keittiöön, paljain jaloin,
yöasussaan.
Ensimmäisen torventoitotuksen hän oli kuullut unessaan ja havahtunut
kohta.
Niin — se oli — se _oli_ hälyytysmerkki...
Kaikki kiirehtivät vuoteistaan, ylhäällä ja alhaalla. Pihalla
juostiin minkä ennätettiin. Tine ei löytänyt kynttilää, sai vaatteita
ympärilleen ja huusi käytävään:
»Sofi, Sofi!»
Askeleita kuului sisältä ja ulkoa. Ääniä ylt'ympäri. Tine huusi taas:
»Sofi, Sofi», ja riensi takaisin. Hän sai sytytetyksi kynttilän, joka
sammui vedossa.
Käytävässä juoksivat upseerit sivu, pimeässä. Palvelijat riensivät
huoneitten läpi, hulmuavin kynttilöin. Keskellä lattiaa seisoi
Løvenhjelm; kalpeana ja neuvottomana hän napitti takkiaan ja avasi sen
jälleen.
»Tine, Tine», huusi Berg, joka tuli keittiöstä: »Pankaa kynttilöitä
ikkunoihin. Nopeaan; nopeaan!»
»Panen, panen», vastasi Tine, »panen...»
»_Alkaako se nyt_?» kysyi hän hiljaa Bergiltä, joka äkkiä oli
pysähtynyt.
»_Ehkä!_» Ja Berg meni.
Hälyytysmerkit kaikuivat huonerivien takaa, kaikkialta, hevosia
talutettiin ulos pihalle.
Tine sytytti kynttilät, toisen toisensa jälkeen. Upseereita ja
sotilaita riensi pihamaalla, kalpeina kynttiläin kajossa. Ylhäältä
kuului vielä ääniä avoimesta ovesta, jota tuuli heitteli; pihalta
kaikuivat majurin komennussanat, jotka vihuri vei.
Ja patooni huusi vaunujaan.
Kirjeenvaihtaja riensi pyöräpäisenä edestakaisin, pukeutuen keskellä
salia, hyörien ja sipsuttaen ja hykertäen käsiään, sanoen:
»Siitä tulee kova paikka, siitä tulee kova paikka.»
»Luuletteko?» kysyi Tine tuskaisena ja kääntyi kynttilöistä poispäin.
»Tulee, kaikki uskovat että nyt se paukahtaa», sanoi lehtiherra eikä
ollut sipsutukseltaan saada liivejä ylleen.
»Tine, hyvästi», sanoi Berg äkkiä hänen selkänsä takana ja puristi
hänen kättänsä, silmänräpäyksen ajan, lujasti omassaan.
Tine vain katseli metsäherraa; sitten hän seurasi lähtevää, kunnes tämä
oli ulkona.
Talo oli tyhjä. Puistokujalta kuului vain askeleita, jotka nopeasti
etenivät...
Sofi tuli sisään, yönutussa ja kynttilä kädessä.
Hän sanoi:
»Että heidän pitää antaa elämäns — että heidän pitää antaa elämäns», ja
hän pyöri edestakaisin ja itki, kulkien käytävästä saliin.
Tine ei kuunnellut häntä. Hän juoksi pihalle, puutarhaan. Hän ei
milloinkaan ollut tuntenut sellaista tuskaa. Hän törmäsi pimeässä puuta
vasten, pensaaseen, mutta juoksi yhä — kukkulalle.
Sotajoukko näytti vain suurelta varjolta, edetessään tietä pitkin.
Hän seisoi kauan; hän tahtoi erottaa _eräät_ kasvot, mutta ei nähnyt
mitään. Ääneti liukui tuo suuri, tuntematon varjo ohi — ohi ja ohi,
ulos pimeään, jossa askeleet häipyivät.
Sitten Tine meni alas, sisälle. Kynttilät paloivat vielä ruutujen
takana; kaikista ovista kävi veto. Korjaamatta jätettyjen vuoteitten
edessä seisoi pari lekottavaa kynttiläpahasta.
Keittiössä oli Sofi istunut tukille; hän istui ja nuokkui; ja
renkituvassa makasi Maren kaappisängyssä, kasvot pöhöttyneinä, nukkuen,
pitkin pituuttaan kynttilänsä vieressä.
Tinellä ei ollut rauhaa, hän ei saattanut nukkua. Hän sammutti
ikkunakynttilät ja koetti kirjoittaa — rouva Bergille kirjettä, jonka
hän jo oli aloittanut.
Mutta hän ei kirjoittanut; kumartuneena lampun valossa hän vain luki
ennen kirjoittamaansa.
Niin, kaikki oli metsäherrasta, joka lause — _kaikki_.
Ja äkkiä hän jätti kirjeen sikseen, päästi sen käsistään ja meni
sisään, pimeään puutarhasaliin. Siellä hän nojasi päänsä kylmään
marmoripöytään ja itki...
Aamun ensimmäinen sarastus syttyi. Harmaana hiipi päivä esiin valaisten
korjaamattomia vuoteita ja hävitettyä ja autiota taloa.
Ovet olivat vielä auki; ne paukkuivat ylhäällä ja alhaalla.
Mutta Tine ei noussut paikaltaan. Hiljaa istui hän harmaassa aamussa.
Ulkoa kuului taas torvien törähdyksiä; tuuli hajoitti ne, niin että ne
kuuluivat lintujen kirkunalta.