Tämä kirja kuuluu Sinulle.
Silloin kun Sinä vielä olit voimakas ja onnellinen, lähdimme
kerran — niinkuin usein hämärissä, kun minä olin pikkupoika —
»toivomus-matkalle» kaupungin katuja pitkin: puotien ikkunoissa
osoitimme kaikkea sitä, jota toivoimme itsellemme, jaoimme nuo
ihanuudet, jotka eivät olleet meidän, ja kiistelimme niistä. Sinä
päivänä pysähdyimme myös kirjakaupan ikkunan ääreen, ja Sinä luit
kaikki kirjojen nimet ja sanoit: »Kun _Sinä_ kerran kirjoitat kirjan,
niin pane _minun_ nimeni sen kansilehdelle.»
Ja sitten, kun Sinä jo olit sairas ja me niin usein kuljimme »Lundenin»
harventunutta puistikkokujaa — Sinä tarvitsit syyskuun myöhäistä
aurinkoa — tartuit eräänä päivänä käteeni ja sanoit äänelläsi, joka
oli tullut niin täyteläiseksi tuskasta ja hyväilyistä: »Kun minä olen
kuollut ja sinusta, poikani, kerran on tullut taiteilija, tahdotko
silloin pitää huolta, lupaa minulle pitää huolta, että ihmiset — eivät
vallan minua unhota?»
Ja Sinä itkit, äiti, että Sinun piti kuolla.
Mitä Sinä pyysit, en ole milloinkaan unohtanut.
Nyt kirjoitan niinesi tämän kirjan kanteen. Minä tiedän, se ei ole
Sinun rakkautesi, ei myöskään Sinun sydämesi tai henkesi arvoinen.
Mutta tämä kertomus on orastanut mielessäni, kun muistelin Sinua ja
sitä paikkaa, jossa minut synnytit. Kuolemaasi asti sanoit sitä paikkaa
kodiksesi.
Vainon aika ja vieras valta hävitti piankin sen valoisan seudun, jossa
Sinun oli viihtyisä ja hyvä olla Sinun, jonka olisi pitänyt saada
elää ilossa ja auringossa. Niinkuin viholliset vanhaan kotiimme, niin
tulivat onnettomuudet meidän päällemme.
Ja nyt, kun Sinä jo aikoja olet ollut kuollut, piirrän minä nimesi
tähän kirjaan, joka puhuu tappiomme ajasta ja kadotetusta kodistamme.
* * * * *
Teen sen nyt, jolloin nuoruuteni on mennyt, ja jolloin kaikki, mitä
kymmenen vuoden kestäessä olen kirjoittanut, kirjoittanut elääkseni
ja kirjoittanut kirjoittaakseni, näkyy minulle usein niin äärettömän
kaukaisena ja niin äärettömän selvänä.
Kaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa —
kaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit
siihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä
hellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli
se kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia
lääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin
rakastetut pohjoismaissa.
Mutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät
nähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot
vaativat keinotekoista lämmitystä.
_Sinä_ kerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria
lääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja
sairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.
Oma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon —
nuoruudessani.
Mutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.
Stella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun
vertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun
surusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he
rakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät
nuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.
Ja jos _he_ elävät — edes jonkun lyhyen vuoden — et _Sinä_ sillä aikaa
saa joutua unhotukseen.
Tämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta
ja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa.
Niinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin
onnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.
_Herman Bang_.