Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin
väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin
siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen
hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti,
lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä
valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse,
säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla
hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti
kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»
Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet
lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se
oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli
yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta
tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut
pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.
»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»