Hän purskahti nauraa kaakottamaan.
Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.
»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä
tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha,
ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos
olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut.
Totisesti olisin!»
Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin.
Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään,
otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.
»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä
valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska
sillä on —»
Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen
Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät
leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten
hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.
Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt
olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen
soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat
vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan
tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta.
Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään
näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen
kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa
sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä
Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa
riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän
puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.
Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes
siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon.
Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa
ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta
vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta
Mackista.
Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta
vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet
kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi
saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista
ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin
pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi
pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä
sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku
nyrkkeilijää.
Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen.
Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti
rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti
hengähdysaikaa hyväksensä.
«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.
Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.
»No?» äänsi hän.
»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack
liukkaasti.
Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.
Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin
itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.
»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»
»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen
päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti
toistuisi sama sävel, Pete.»
Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin
taiteilija katselee taiteenharrastajaa.
»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen.
Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava
rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja
soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten
valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.
Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon
kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään
hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään.
Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen
maksaansa.
Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne
kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui
Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli
vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu
kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun
suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.
»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»
»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack
selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»
Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.
»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä
kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen
sinusta todellisen kriitikon.»
Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.
»Mikä on kriitikko, Pete?»
Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas
takaraivolleen.
»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää
enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille
tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»
»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»
»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»
»Mistä hän puheli?»
»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut
konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan
katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin
pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani.
Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan
teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen
aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan
hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne
kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut.
Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen
soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta
ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun
olikin.»
Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.
»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin
hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»
»Mitäs nyt soitan, Punainen?»
Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.
»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.
Pete ravisti päätänsä murheellisesti.
»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän.
»Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»
»En muista», valehteli Mack.
»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa,
mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan
poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs
sitten, Mack?»
»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta»,
vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain
yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»
»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä
hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»
»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa,
»jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».
»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu
oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on
samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»
»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti
kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.
Pete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi.
»Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole
aika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?»
»Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin
lähdemme liikkeelle. Milloin on —»
Mutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja
esti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun.
»Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän
lainkaan tajua huumoria».