Turkin kautta.
Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin.
Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan
eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja
kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut
kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja
autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren,
jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset
virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa
puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin
rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän
vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden
lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä
ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa,
että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen
vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja,
hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi,
jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja
Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona
on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen
Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen
virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on
Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin.
Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn
kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut
siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin
rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin
syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin
luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista
pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta
merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman
leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee
olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja
sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun
muodostamat hietasärkät.
Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna
tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava
kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme
eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa
matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka
tarkastavat matkustavaisten passit.
Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella,
vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet,
ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä
laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti
edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin
taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot
hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä
vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on
saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan
sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa
myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle
suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista;
vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi,
ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli
kaupungin paras ravintola.
Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen
käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle
päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden
huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis
huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä
huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia,
joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan.
Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui
pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa
Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen
pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän
osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle
iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että
hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua,
näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen
luonnollisesti halusta suostuin.
Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin
tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti
ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on
basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja
välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli
puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja
ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta
sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin
luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko
ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni
raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun
seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi
hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut
minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä
konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko
katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen
konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan
kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain
jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan
hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta
kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin
merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun
oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti
voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä
arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia
skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta
tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota
vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta
poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten
alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni,
mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä
Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella
kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen
poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja
tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini
työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni,
että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach,
effendim!" -- hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle
penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului
puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien
kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet
ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami,
je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli
sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de
Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun
pelastavaksi enkelikseni.
Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan
naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni.
Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät
hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle.
Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka
jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön
kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin
poliisikonttoorin kynnyksen yli.
Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua
koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin
kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua,
ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.
Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat
sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä
oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin
yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta.
Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu
kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme
askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja
juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei
yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole
niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin
esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista
kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset
aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata
suutelemaan.
Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni
rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä
hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset
apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin
juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan
tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät
olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka
kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin
jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.
Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on
näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä
minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu
siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen
parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa
ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän
tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä
seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten
koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset
ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme
rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin,
että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti
luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo
mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin
laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen
pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa
enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän
se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea
ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo
alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta
kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.
Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen
lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin
Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin
kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella,
vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu,
koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja
basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza,
joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen
kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä
näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin
ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on
mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin
vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.
Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä
sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy
ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa
kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.
Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee
väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia,
kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä
y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen
sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan
leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima
nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että
vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi
ystäväni santarmi-upseeri.
Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken
kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen
oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat
laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja
virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät
yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa
päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden
aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä.
Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha,
Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen
haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja
kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.
Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja
on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle
äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja
niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema
on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli
matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin
vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut
"hotell Bulgarieen". -- Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella
hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. -- Filippopelin
hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja
itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat
kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut.
Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle,
yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai
kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi,
vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan
kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen
rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan
hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän
nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.
Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla
kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla
Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä
kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.
Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia.
Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi
"hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan,
pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin
siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut
ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa
ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.