Konstantinopeli.
Kuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista,
tullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli,
ollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman
ihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita,
mutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät
toisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin
sukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli
täälläkin talojen kulmissa.
Viivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana
katsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä,
mutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea
katsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen
oli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa
retkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun
kuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta,
komeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista
ja sen merkillisyyksistä -- tässä on vain muutamia hajanaisia
matkailijatunnelmia.
Nouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta
rintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta,
Stambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja
Marmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä,
mikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein
paikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa
linnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään
oppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä
francista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka
ei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta
häntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä.
Kun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä
ranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet
yhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana
päivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja
Balakanissa oppimani tattarinkielen avulla.
Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat
dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä
tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä
ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin.
Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on
eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin
jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja
etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka
hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen
dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen
sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa
hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin
ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä
seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri
kääntyäkseen ja kumartaakseen _omaa_ seuraajaansa. Kun dervishit sillä
tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat
viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen
jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla.
Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on
kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti
laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden
kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin
käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki
tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet
enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät
jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet
seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku
heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa,
sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan
äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen
menevät dervishit pois.
Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen
merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla
läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla
kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta,
joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen
vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti
pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen
merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi
alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat
kaikki nämät lahjat toisille.[55]
Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin
paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa
jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia.
Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa.
Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja
joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä
matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten
saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään
laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen
kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat
kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali,
ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin
nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa.
Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja
ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin
pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä
koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia
kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan
milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös
matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki
jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja
vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin
ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo
väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la"
kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi,
liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee
voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin
ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta,
ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta
kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita,
kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi
munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena
kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä
tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä
uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta
lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa
tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka
ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko
painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa
hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia
koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi
ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla
tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä
terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa
päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan
ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi
kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät
dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan
he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin
pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.
Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on
täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat
europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita
ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä
vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui
kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran
huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista
ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin
kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin
itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että
tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä
hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein
joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja
herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle
lämpimän kiitokseni.
Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan
Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi,
joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan
poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on
asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi
kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin
vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa
saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on
kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä
kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on
Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka
kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä
tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla
puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja
oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t
Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan
alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja
vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on
sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin
enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten
yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa
korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon
valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan
suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden
loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla
kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin
korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja,
joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko
hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean
sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita
kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee
polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria,
jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista
merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla
peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea,
että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä
löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat
saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet
tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta
innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka
kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun
aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu
muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä
kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat
raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä
kristittyjen muistomerkkiä.
Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy
porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että
Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun
29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon,
noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin
patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset
verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli
lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat
tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi
ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian
portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin
kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään
kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi
tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".
Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen
keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen
muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee
myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin.
Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on
At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli
sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja
At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä
kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski,
jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja
pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta
granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on
kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja
hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa
kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on
jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu
pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.
Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on
mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212
patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren
hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin
silkinkehrääjien työhuoneena.
Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa
nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja
kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on
katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata
pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa
basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen
paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja
huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli
pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja
peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi
lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla
varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka
kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.
Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria.
Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa.
Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti
toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka
peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan
ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun
piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät
turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin
viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla
komeissa ajoneuvoissa.
Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut
suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava
näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.
Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään
maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia
on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja
mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura,
sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja
nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on
kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla
sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin
kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä
laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen.
Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava
muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja
Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon
Wähan-Aasian rannikolla.
Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa
näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät
käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi
Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä
Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein
jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta
Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia"
Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu.
Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset
olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen
kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t
Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja
sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI,
bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että
kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset
jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin,
heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan
tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman
kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.
Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita
sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala
kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta
vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin
navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen.
Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus
erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme
tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku
ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista
rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien
sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin
venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti
minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin
kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen
omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.
Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista
aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui
täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen
tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on
Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat
pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on
herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista
ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren
metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin,
joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on
Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta
häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.
Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen
lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli
turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän
"selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit
viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei
ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä
varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa,
perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin
joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa,
joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset
pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin
lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta
europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat
runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota
aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla
oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne
kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean
edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin
puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät
penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita
kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen
syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen
ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret
ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11
huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin,
osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä
pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään
kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina,
jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot,
joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi
oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin
selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti
napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi,
mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat
elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta
posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä,
sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen
vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa
sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja
harmaapartainen mies.
Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan
seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita
pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti
ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten
penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee
huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat
olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä
pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on
tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin
jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti
vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani
on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä.
Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville
alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista,
kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja
puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi
moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä
matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän
tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.