Satu Zohakista ja Feridunista -- persialainen sankarirunoelma.
Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli
oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille
lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja
kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien
kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli
kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset
satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen
voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.
Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa,
Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot
noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu
tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak
vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka
peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas
joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas
seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja
kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän
pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä
ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa,
ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla,
joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden
ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja
peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä
minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua
pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen
luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan
päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin
silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen
päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui,
otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi
muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet
kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä
lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla
manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut.
Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi
tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise
niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos
joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat".
Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon,
perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.
Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui
kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti
vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin
molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen.
Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille
kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja
murhapolttajiksi.
Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin
saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista,
jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat
aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail,
kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas
Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen
ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja
pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten
ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian
kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja
muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla.
"Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään
pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä
ei ole mitään Jumalan pelkoa."
Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme,
kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli
ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin
muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui
kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa
sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla.
Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa
ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin.
Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä
kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi.
Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun
hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan
oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan
oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä
ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle
tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja
kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi
häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit,
ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi
kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua
kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä
tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa."
Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä
nuorukaisen.
Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek,
synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen
tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman
kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo
ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se
ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset.
Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen
äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma
turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin
erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot
Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.
Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi
äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek
kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin
käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa
Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa
ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."
Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan
sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä
Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi
oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja
hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden
takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos
linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle
tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan
joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden
kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista
varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan.
Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi
eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte
nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden.
Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona
paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui
hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat
häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet,
nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren
kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa
loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin
edustalla tomupilveksi.
Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille
ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat
noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja
sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään,
jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui,
kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti
toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin
Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina
Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.
Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän
luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin
ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella
hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt
takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli
anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen
rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli
varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi
suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev
samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän
hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi
kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja
urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen
palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot
kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun
tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan
kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla
puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti
kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun
meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle
ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan
puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti
toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen,
sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin
syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi
tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo
tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen
siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä
etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta
käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan,
taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni.
Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii
helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin
päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän
epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva,
sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin
ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend
vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren
sivujen halkeamista.