Maantieteellinen katsaus. -- Taide, kauppa ja teollisuus.
Persian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein
neljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen
täydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin,
mutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten
ennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä
ja puoli.
Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun
kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä
Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset
vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa
keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän
ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki
käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei
ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden
myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden
vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan,
huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan,
meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin
kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois
Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja
Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi
Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se
loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan
Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa
Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet
Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin,
Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin
sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä
juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan
vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar.
Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja,
missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka
muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä
runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä
laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä
ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on
paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa
vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki,
niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä
leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä
kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä
kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että
persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja.
Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden
yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja
kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään
enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren
tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja
alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä
rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli
suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen
pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan
matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman
ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi
laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot
muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset
purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen
järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia,
Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi
Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.
Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen
maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä
persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän
ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä
Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä
rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta
synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä,
tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten
taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle
ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan
matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja
painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin
kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa
on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden
ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua
kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa
mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus.
Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta
puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä
mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina
50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin
harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat
hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla
aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä,
milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta,
ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa.
Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on
ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen,
vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin
rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen.
Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen
talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän
vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on
lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta
luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä
määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä
lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k.
"kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä
suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi
määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan
sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja
tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta
aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät
kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen
kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa,
odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan
selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja
soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi
järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän
maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain
käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi
useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä
keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä
oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet
tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia
kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja
lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä
Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne
erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia
tuulia.
Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme
nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon,
vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä
tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä
tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa
Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä
maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.
Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä
viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä
niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle,
Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä
vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun
kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi
syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä
monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin
on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä
kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen
rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.
Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja,
viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti
voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin
sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs
pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden
naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut
erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään
eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien
maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita
viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä,
mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja
Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla
Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin
valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas
ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat
mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät,
kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet,
pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät.
Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään
paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön
tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut
hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.
Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle
asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka
piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli
kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista.
Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin.
Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat
persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja
usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan
ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko
maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi,
jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin
on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä,
nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman
kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä
edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja
juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista.
Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät
hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi,
valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista
rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään
"sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta
virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi.
Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan
kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat
sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on
uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä
allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin
suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan
muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että
viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan
kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä
on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka
on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein
kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat
niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei
millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.
Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan
eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja
"tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota
viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko
itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa,
Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla
Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun
lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan
francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja
syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka
sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten
sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta
"nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty
sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta
puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi
putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen
ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle
asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty,
ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt
ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty
guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään,
jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta,
jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa
jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä
hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän
polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on
Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet,
polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat
kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein
kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun
ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein
päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan
polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu
liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee
kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä
ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on
haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan
oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta
milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden
vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen
kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä,
täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se
isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona
ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa
polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse
piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella
erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein
omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin
nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät
hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen
metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat.
Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan
koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta
hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään
kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia
hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.
Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti
luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla.
Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana.
Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan,
hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa
piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin
nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä
tuoksu.
Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla
rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja
Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti
Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880
neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä
myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa
maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä
nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin
juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei
pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on
hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina
opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli
useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana
ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin
polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet
opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on
tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona
silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se
usein päättyy hulluuteen.
Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan
tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan
mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat
hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä.
Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan
Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset
saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus
tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut
Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja
huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin
hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta
takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia,
että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä,
opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha
päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen
kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni
vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän
minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä
nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni
paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit
parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he
eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen
vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten
kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan
lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin
suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja
tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on
mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden
opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa
ystäväni lääkäri olisi täällä!'"
Huonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin
seuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa
valmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin
ne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden
on puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun
väri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia
inermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta,
jolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja
usein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta
ympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa
tai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon
pellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään
Gilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita
viedään Indiaan valmistamista varten.
Puulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu
ja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin
pohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä.
Asukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita
kaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää
aivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin
pohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.
Metsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa
Khorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten.
Persialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä
Kaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja
Englantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen
vuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan
silkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja
Barferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla
kannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: "Genualaiset
kauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan
silkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)".[51] Kauvan aikaa sai
persialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota
kutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran
ja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden
vuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.
Eläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa,
jota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden
villieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä
tulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta
vuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia
ja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja
voittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat
olisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta
kalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.
Hedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset
kauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi
kruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas).
Helmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina
vähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään
vuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin
määrätty aikakausi.
Kääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita
kivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin
helposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää
hyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi,
keittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori,
alabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä
Khorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti.
Täällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne
suuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä
geologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä
geologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta
harvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.
Näin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita,
tahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo
vanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin,
sillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema.
Suurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista
lounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa
ja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä
kangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien
kaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen
maton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä
toisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla
varustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi,
joka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole
kahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen
ja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne
maksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus
tietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja
löytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on
erittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan
rajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli
kaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa
matosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan
kuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon,
sillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy
helposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on
Persiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan
Kirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että
niiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen
voimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä
pitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin
puotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia
korko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi
Isfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.
Jos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden
tuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä
ne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä
lopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden
teko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen
teollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi
matkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa
kupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen
taide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat
valmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää
puhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden
holveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe
on saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden
historiasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa
valmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja,
kynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden
pronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla
kaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja,
kuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita,
kirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat
persialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä,
erivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle
alustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja
haaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia.
Nahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi,
täytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi
auringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat
sellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä
saattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja
käsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme
pois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että
kokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä
erimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja,
kalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen
kokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat
sen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että
tämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt,
että teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei
kuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden
alalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut
ovat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset,
ranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät;
vanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen
ja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja
kallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja
Persiasta.
Persiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa,
siirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita,
erilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä,
steariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.
Jo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa
koskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin
pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään
kulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa
alueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen.
Jo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa
Kaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie
Batumista--Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän.
Muut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä
Trapezunt--Tabris--Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua,
kiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa
hyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma
kauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä
tavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä
takaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät
niinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti
kaupasta pohjoisessa Persiassa.
Ylläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun
muassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan
kysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa
maissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen
Persian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä,
saattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen
keino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin
Persianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä
ulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta
päättää tulevaisuuden varalle.