Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan
maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden
samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme
turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja
kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa
osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja
ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja
asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu
persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat
eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta
valtakunnankielestä.
Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja
sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen
ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus
on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä
kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin
puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä,
pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin
kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja
runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian,
mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen,
tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa
arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon
maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja.
Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti
sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia
liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia.
Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta;
erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin.
Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista
mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet:
Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. -- Vikansa tunnustaminen on
paras anteeksipyyntö. -- Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. -- Joka
salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. -- Ei mikään juoma ole
myrkytöntä. -- Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys
seuralaisena. -- Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi.
-- Vaikeneminen on tyhmän vastaus. -- Kärsivällisyys on iloisuuden
avain. -- Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea.
-- Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. -- On helppoa päästä
mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. -- Viisas vihamies on
arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. -- Kulta ei puhu. -- Kuninkaan käsky on
käskyjen kuningas.
Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon
vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi _duschter_,
saksaksi Tochter; poika on _puser_, latinaksi puer; isä _puder_,
latinaksi pater; äiti, _mader_, latinaksi mater, veli, _birader_,
latinaksi frater; vesi on _ab_, ranskaksi eau, niinpä esim.
_Pentschab_, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen
maa) ja _germ-ab_, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto
ilmaistaan sanalla _nist_, ja verbin pääte infinitivin presensissä on
_-en_, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.
Persialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme
eri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: "Nässch" eli se kirjoitustapa,
jolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; "Nästalik", joka
on erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä
kirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä
ja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi "Schikäste", tavallinen
kurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt
toisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää,
ell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä.
Kaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä
tullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella
kirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi
mirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka
päivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen
oikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen
oppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää
hyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen
kirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden
muoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on
kirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin
meikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän
kirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta
toisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka
useimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja
koraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja
ripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina
kouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan
pöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta
kättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa
oikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille
asianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista
kirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen
perehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei
ole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä,
missä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä,
vaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja,
saattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on
olemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu,
etevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään
kirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä
kuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.
Kirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin
tarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta,
silitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään
pergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli
tärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan
halaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän
vasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä
paperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata,
juoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä
metallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon
koloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes
siihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on
tehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä
putkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen
kaunistetut somatekoisilla kuvilla.
Kirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene
kirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat
saadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin
sitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: "Laupiaan Jumalan nimeen". Sitten
seuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta
lopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä
sivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton
keksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin.
Nimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka
painetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale.
Se kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään
kirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä
persialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa,
kirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten
helposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja
kylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on
pintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen
ja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen
hyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset
ovat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. "madrasses" eli seminareja,
jossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan
opiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia,
luvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä,
lääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä.
Tähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään
yritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen
alkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan
kullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen
tieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä
tosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen.
Historiallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he
tiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti
uskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran
oli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He
eivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet
mitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä
Cyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa
taistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset
tietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen.
Europasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi
on heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa
määrälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.
Kirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska
ei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja
kuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa
on kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja,
runoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia.
Myöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja.
Kauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista,
Napoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja
halusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki
muutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät
europalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat
aivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat
erittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku
määrä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa
ovat todella sieviä ja miellyttäviä.
Teheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja
toinen, "Echo de Perse", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä
almanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita.
Ajanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin
kuuvuoteen.
Uskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin
uskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin.
Turkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla
kun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset
rajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat.
Vaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle
lukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita
niitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein
mielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä
Abu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen
ensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin
profetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan
peri Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän
pojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille,
sekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista
imami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan
kuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä
sunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan,
joka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa.
Sunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he
siinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta
kuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat
taipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan,
selittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä
he kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta
esittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei
inhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä.
Muhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon
protestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa,
eli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta.
Shiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan
päällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa
kuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: "La illaha illalah,
Muhammede resol ullah" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed
on hänen profetansa), lisäävät shiitit: "Ali val-i allah" (ja Ali on
Jumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin
pitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi
jokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina "Ja
Ali, ja Ali", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin
Alin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän
poikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen
läheisyydessä haudattuna.
Voidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen
ottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen,
pyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan
viisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin
auringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri
rukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén
minaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä
uskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee
toimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan
persialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on
arvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä
päälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja
jalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki
koristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet
toimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa.
Rukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä
itseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä
päin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k.
koebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.
Papilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja
molla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä
täytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita
teologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä
vastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä
ja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena
viekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät
lakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella
tavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.
Tärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai,
joka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan,
profetan ja Alin syntymäpäivät.
"No Ruz" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin
juhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se
vanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun
aurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen
alkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten.
Isfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä
karavanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn,
ja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä
kolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit
suljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut
tapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen
"ajd mebarek", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja
valtakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja,
niinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli
senkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja,
niinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja.
Uudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto "salam" shaahin
linnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan
korkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan.
Vähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin,
puettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla
hohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä,
hän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran
palkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä
vastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja
menestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu
ainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä
silmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus,
ja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo
merkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu
korkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko
tapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen
huudahtavat läsnäolijat "mebarek bad", eli "olkoon se siunattu".
Rahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken
lyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen
suureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat
valta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja
hoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden
täyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia
kysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme
t:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla
shaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen
ja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä
vähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin
lahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet,
jotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun
sitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy
shaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.
Kun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä,
alkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa
valta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka
peiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian
suuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin,
on aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan
päällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta
Shirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota
nimitetään "Salomon valta-istuimeksi". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää
kanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa
Negarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän
asettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen
palvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi
on hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja
lukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua
alkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi,
paininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana
No Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.
Uhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi.
Kokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat
ostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa
köyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin
osattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla
hirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä
kaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja
puotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää
ilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi
lahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka
kallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla
peitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon
taajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan
polvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja
antaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa
raivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka
lukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa
silloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan
lihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta,
kun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa,
mikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat
onnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.
Ramazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti
puhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin
oikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen
laskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei
polttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan
iltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa
ja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan,
lauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden
paaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään
tavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen
kalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat
viettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset
työskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun
aamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä
päivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat
kaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään
huoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat
teheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin
pian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut
taivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus
jymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.
Ramazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia
summia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt
seisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään
luonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut
käsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa,
mattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen
seisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän
paastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan
terveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia
rahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan
hyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton
perin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata
paastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä
laihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa
syövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana
jumalattomuutena.
Persialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko
loihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa
kaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla
dervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla
roskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan
ja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon
kysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa,
kukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta,
koranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot
onnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään --
päällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus
pahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä
matkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika
siihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani,
pistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka
tehdään.
Suojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja
talismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun
onnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on
ripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä
näin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja,
matonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja.
Usko "diws'iin" eli pahoin henkiin ja "djins'iin" eli hyviin on maassa
yleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja
omituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella
suola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja
muissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata
selittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja
niiden pesäpaikkana.
Yhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat
sunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä.
Taikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se
menee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut,
kuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä
olosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä
saattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja
vakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun
hyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken,
mihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna
ramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa
sietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän
rajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti
samoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta
tietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus
on n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein
maassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä
olevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän
olevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla
tavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.
Ei missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi,
kuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään
Kerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla
myöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli "tazieh"
sirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen
teatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla
komeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä
teatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka
hyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton
ihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja
kalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä
varustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun
Husseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä
surkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin,
yläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä
valitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja
Hussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät
paljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja
veriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä
surulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja
öisin "kiihko-ajan" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia
shiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat
riipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla.
Sellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin
vaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin
kohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin
onnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka
sen tielle sattuu.
Näitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se
juhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä
syksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa
näkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten
siviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä
tattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä,
jonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin
kylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat
paljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin
kiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät
he tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen.
Kolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen
poliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia
toimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia
kohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti
poliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset,
ja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset
sotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat
kokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku
vastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské
tyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset
voineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli
mukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov,
joka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja
useat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat
Bakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.
Uskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset
tunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat
tärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian
ja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta
lähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään
saastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen
puhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan
nauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä
salassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja
päihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista
yllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan
on persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään
kuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman
omantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna
saastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo
on sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri
on jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden
siten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin
niin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun
oikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän
"Bissmillah", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on
kielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta
eläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on
saastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä
saastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina
huomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut.
Muutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista
taatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen
messinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt
vielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti
varmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne
kyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on
tuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista
ennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle
jalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne
europalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan
persialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle,
on että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on
vaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja
uskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin
kanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä
ennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän
lopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin
sinne tullut.
Yhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen
moskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä
kristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa.
Kristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta
hänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä
asianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo.
Hänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti
erään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa
protestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri
Bruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten
kaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun
Sel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi,
että heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce,
joka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi:
"minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin
luoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän
jumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne,
tapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja
sellaista eivät meidän lakimme siedä". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas
Sel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen
Persiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat
ylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja
eikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina
pidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli
Mekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä
profetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli
Hadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.
Kuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten
keskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman
menestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset
lähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu
nestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven
ympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa.
Syystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta
sellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on.
Lukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon
totuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen,
perustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla
kuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi
uskonnonvaihdos "masse" poliitillisessakin suhteessa mitä
arveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä
yhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus
epäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että
uskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä
lähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja
armenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on
sentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään
heitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja
armenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja
heidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja
jos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi
hallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin
hallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti
silmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa.
Edellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.
Puhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa
löytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja
Persianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme
sunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo
ennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. "Ali Allahi" (s.o. Ali on
Jumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa.
He eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa
Ramazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa
on Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja
ja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan,
jossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat:
koranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä
usko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on
kuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis
oma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. "Schejcki" on
lahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin,
olemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki
lahkot yhteiseen uskoon.
Persian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja
hengellisen. Maallista lakia, _urf_, käyttää tuomioistuin,
divan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja
allekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja
kylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me
lailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se
myöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan
traditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset
tuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen
persoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli
vahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty
on rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään
hänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän
kokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa
tapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia
hovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan
rangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja
salahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta
oikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin
tuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen
kuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta
vastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen
ylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat,
joita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten
eivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain, _scherietin_,
tuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan
muutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla,
sillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa
hengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki
rikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet
on, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota
mollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen
papit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään
päteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne
laittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään
vetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja
siis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman
mahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen.
Scheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä
lakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On
itsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat
eivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia,
sillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit
vaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa.
Hallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden
vaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta
kuin hyödyllistä.
Scheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä
sisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia
mahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen
kuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit,
yhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on
jaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua.
Ensimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen
suostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä
puhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta,
oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka
kehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että
avioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava,
tämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen
sen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: "Avioliitto on toimi, jota
on suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia
halujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto
vastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti
yhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene
naimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat
ne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei
ihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen
puoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa
ollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa.
Vastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan
naimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän
esimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos
kuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät
näistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään
sellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto
on toimi, jota on suosittaminen.
"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on
seuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä,
neitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen
eli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden
näkökohtien perustuksella.
"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin
tähtisikerössä; ... ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon
pimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn
lopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan
alapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja
auringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä,
lukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; ... eikä
myöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.
"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole
välttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja
pätevä.
"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on
sama kuin myöntyminen.
"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.
"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa
satunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.
"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on
seuraajatar arvalla valittava" j.n.e.
Eri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua
vanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti
on harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää
rikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin
kunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut.
Pienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen
eli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin
tavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä.
Rikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina,
niin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten
kierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen
jälkeen tulee n.k. "mirkässäb" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli
nahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu
hedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja
lyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta.
Rikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana
keskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa
voidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa
tapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi
eli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.
Varkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai
useampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää
nyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen
takia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki.
Kuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan
katkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista
rikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia.
Avioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman
syvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään.
Sokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on
shaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät
maakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden
ilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien
polttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen
säärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan,
niin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana
jääpalaselle j.n.e.
Valtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan
valtionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea,
epäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit,
käsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla,
jota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä
myrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera
raivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä,
ennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että
pyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun,
joka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat
shaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta
vankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on
hyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina
syntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana
vapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle
maksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.
Estääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien
puolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran
asettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa
saisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta
kuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan,
tiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos
vahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja
heti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan
perinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet
pitkä-aikaisiksi.
Jo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti
vastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin
osoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää
kernaimmin heikomman puolta.