Persialaisista.
Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko
valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja
meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona
eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin
opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa;
edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä
lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta
onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa;
Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja
Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on
sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään
Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä
vastoin on vieläkin farsi -- esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa?
Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä,
jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.
Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan,
vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä
kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa,
Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa
elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja
Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.
Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus
on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin
lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla,
mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla
ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat
pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin
eurooppalaisten.
Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä
inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin
tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja
nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat
niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat
muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat
yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein
ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja
suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet,
leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on
luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä
hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin
tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka
pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä
tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta
sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja.
Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet
persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian
lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on
luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä
pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta
rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä
toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy
parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja
odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä
itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.
Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei
ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki
peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki
muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö
vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä
hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta
kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa
maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot
kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon,
kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan,
poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa
häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan,
mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.
Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät,
mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä,
punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja
viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen
uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät
huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.
Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja
epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina
mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä
anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän
hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa
mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee
lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule
vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut
totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei
pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset
vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä
ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla
armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia
hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä.
Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko
pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen
kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä,
mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä
on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän
myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja,
pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka
sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä
matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa
seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä,
osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky
mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta
asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo
hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu
ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa
suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin.
Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen
kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt
postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta
syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut
nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat
voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä
ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän
pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden
nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun,
tanssiin ja näytelmiin.
Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen
kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja
hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään
henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman
käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo
muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha
olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u
rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja
laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan
sanoilla: "Hosh amedid", -- ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään
osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee
käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se
jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on
monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän
vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään
sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa
maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä
tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista
huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista,
niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin.
Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa
tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes
isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras
vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja
vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on
kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle,
joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti
läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat
lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä
vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin
imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun
omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä
minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että
olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras
puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi,
palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että
hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten
kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita
vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai
turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan.
Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja
sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja
juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään
hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan
sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin
ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät
istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien
varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden
virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista
ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin
valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa
huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista,
sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä
pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras
katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä
pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän
kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy
tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä
sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan
muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat
eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla.
Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin
eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa
tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa
koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen
tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä.
Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille
ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin
rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti
oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen
ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän
ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme
kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on
mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka
olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän
tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli
suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali.
Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä,
ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä
lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä,
joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja
keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään,
nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä
miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian
istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin
kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun
matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja
kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas
Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä
Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä
erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt
tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen
kanssa.
Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä.
Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on
antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla
saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja
liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa
istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.
Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He
nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan.
Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen
useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon
tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o.
Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita
ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa _to_, sinä, korkeampiarvoisia
puhuteltaessa _shuma_, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei
tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.
Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä
tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla,
joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet
anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet
vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa
hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen
valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä
toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on
aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten
kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät
vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja
kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen
ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan
avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan.
Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että
herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä
morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä
menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän
värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi
hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin,
jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän
vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän
naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin
kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan
haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun
tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa
heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten
kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen
ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä
loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja
sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa,
mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu
luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään
aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin
mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja
sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja
karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä
kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee
hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali
Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti
kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista
peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä
vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja
perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään
selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on
persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta
näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi
on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain
vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma,
jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän
selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja;
yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena,
muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.
Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa
muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai
kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän
naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on
yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta
jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa
kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan
aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla
paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä
parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on
haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei
naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset
kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen
kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin
paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan
kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika
usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja.
Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä
ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät
kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään
harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli
hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta
valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat.
Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös
leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista.
Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä
itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.
Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä
tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä
muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä
jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin
kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään
tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan,
jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat.
Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät
naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat
menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia
kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten
palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään
Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä
palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään
pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat
palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen
hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain
palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu,
useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen
ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista
ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa
määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla
on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten.
Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta.
Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän
vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10
itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on
keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka
vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut
maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että
ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät
parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel".
Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi
kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania.
Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin
toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin,
jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista.
Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa
vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen
myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli
kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla
menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden
korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden
saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota
tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin"
kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.
Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita.
Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka
leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia
päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta
karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja,
joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin
suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt
tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan
shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä.
Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan
erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien
hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan
käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä,
sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon
polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit,
belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja
lääkärit. Ainoastaan seidit -- s.o. ruhtinaat -- ovat oikeutetut
kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he
ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina,
jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa.
Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan
kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai
ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia
kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia.
Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja
tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin
kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat
suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on
vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta
voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia
tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa
viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka
persialaisten mielestä on komein vaatekappale.
Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä
oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu
kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa
päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu,
joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä
kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua
kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen
naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan
pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun.
Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta
tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame;
ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun
persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa
vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän
koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti
paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla
tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen
itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen
kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden
ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä
repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen
päähän.
Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä.
Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu
kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat
koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä
koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen
kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit
ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin
Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi
istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien
yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi
sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa
arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia.
Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan,
joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun.
Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän
oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin
ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi
on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi
suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon
töyhdössä.
Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka
ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan
riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan
paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on
rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin.
Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah",
"ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan
profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat
itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten
ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin
vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla
sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa
ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale
vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin
että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas
kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat
kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään
ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä
koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset
määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan
ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum,
Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis
johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein
saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on
mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa
sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen
ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat
ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun
tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo
hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.