Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on
uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja
turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän
vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä,
taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa
katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen
tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta
palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi
minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että
hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli
sattunut aivastamaan _kaksi_ kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli
persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi
tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian
ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi
pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla,
niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun
pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään
kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä
yksi, neljätoista j.n.e.
Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon
vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon
saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä
väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta
harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu
tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse
Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai
kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa
hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla,
tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan
mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon
teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta
ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun
suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.
Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat
tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja
puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa
lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa
oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka
osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat
jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on
paimentolaisia.
Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista
persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin
kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa
lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat
läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme
paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.
Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein
yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen
Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa,
Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö
oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi
osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis
Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki
valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin
heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo
on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se
oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta
takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta
vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti
levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan
muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän
vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma
ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen
jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten
silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta
hallitsijasuvusta.
Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat
mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir
Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.
Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä
Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo,
jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin
ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja.
Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan
sisäosissa.
Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset
luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät
persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat
kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä,
katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen
ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta
sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä.
Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän
viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti
viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta
turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja
väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn.
Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja
karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole
tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat,
leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä
kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.
Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä
uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he
näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä
on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin
turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla.
Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli
hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä
kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa
tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli
valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja
sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän
joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin
turkki.
Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan
pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa,
Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat
armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on
heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että
vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta
kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin
esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan
armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia
armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla
Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä
saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään
tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja
aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty
Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa
olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan
alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne
perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä.
Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan
ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti
itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset
ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on
kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat.
Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan
pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu,
ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he
sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan
tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada
sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin
kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa
ranskaksi.
Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista
eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen
kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He
saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä.
Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin
vaikutusalue.
Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa,
sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa
asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja
hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä
Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus;
heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa
kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin
heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee
väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä
kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen
miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he
ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva,
suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät
mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat
vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia.
Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan
jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja
"goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin
jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa
edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen
täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin
assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä
maanviljelyksen kanssa.
Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat
ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He
ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea
turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta
heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö,
johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja
tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen
keihäs ja kilpi.
Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin
toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa
taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot,
joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät
hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset,
mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.
Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia.
Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat
he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja
ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran
varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja
paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet
arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja
pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.
Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa
Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen
kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin
kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri
heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.
Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko
afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien
tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta.
Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen
emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien
kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on
monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa,
jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen
seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja
arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään
ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu
olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä
sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä
kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.
Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä
muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa,
jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti
Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin
silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui
voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat
taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin
karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.
Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä,
asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000
perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät
karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa
telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he
laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava
iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät
sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin
alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon,
on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he
pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he
persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat
kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo
niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli
tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa
selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa.
Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan
itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien
saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi
ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet
turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa,
lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset
sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat,
ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista
orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin
maahansa.
Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät
olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja
Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää.
Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia
on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja
lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden
valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa
pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta
Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin
ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas
Ahasveruksen teltti muka on seisonut.
Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä,
berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös
eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan
henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri
konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan,
Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina
armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen
virkamiehinä.
Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa
paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu
enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja,
etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on
heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin
itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin
niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun
edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa
lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on
sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin
pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä
silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy
heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä
ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä,
joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin.
Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja
vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat
ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä
velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään
tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan
kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.
Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin,
valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi
kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon
vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio
veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin
silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä
loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle,
vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja
teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät,
kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä
kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja
heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli
soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin
häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja
jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta
tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine
laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.
Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa,
joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja
omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat
olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa
määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa
kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.
Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä
multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille.
Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat
vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa
mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin
ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan
karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai
hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita,
halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa
sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon
kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät
hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim.
mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia.
Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen
kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät
silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat
heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä;
nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset
ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin
taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen
taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten
valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän
karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja
välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen
hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin
myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin
voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein
yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito
nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.
Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava
paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka
koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla,
miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen
selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla
ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki
ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot
loistavat terveydestä ja elämänhalusta.
Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen
vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet
tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti
puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät
he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän
laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen
vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se
on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään
ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon
hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon
käden.
Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit
ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak
Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli
miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa
he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan
on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa,
vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka
loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten
palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita
ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin
tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi
tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi
sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain
päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai
Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet
kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat
baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan
vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa
Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun
hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän
ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli
käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin
prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa
sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine
harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan,
olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on
varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.