Kirmanshah.
K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian
Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla,
jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät.
Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä.
Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat
ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi
käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä.
elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä
suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa,
pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat
juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa
milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja
tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.
Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan
alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä
kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria
kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut
korkealle.
Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi
juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan
ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka
sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut
muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa
kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten
vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista,
tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin
tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta
arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli
puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan
ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin
valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät
rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului
sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies.
Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen
päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen
taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja
pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti
vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä
himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja
komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä
lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan,
turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain
kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa
ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt
hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti
tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja
puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji
allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä
tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin.
Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta
mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te
vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli
asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet
lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on
käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen,
mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee
kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.
Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga
Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun
tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin
hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin
hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme
päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa.
Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli
tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse
voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti
lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille
palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan
rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli
vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin
muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla
matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä
lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja
ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain
vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties
miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri
III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana
kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen
komeampaa asuntoa ja -- kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun
nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan
maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa.
Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle
silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta
seiniltä.
Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä
olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet
kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn
alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä
oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään
kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani,
kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun
tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki
sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa
halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin
sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja
vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä
jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni
hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine
ruusuineen -- ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja
ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä
oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka
kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan
marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku
korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja
kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä
ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle,
kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja
satumaisemman loisteen.
Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo
k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset
kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että
vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen
jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä
arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat
liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista
riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin
hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän
poispäin ahdasta, likaista katua myöten.
Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen
sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli
pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt
useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse
sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen.
Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja
juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella
suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle
paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.
Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita
itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti -- keskustelu molempien
turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan
englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta
hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka
huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään
sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia
ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; -- mies saattoi
korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli
seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla
kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja
lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa,
piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä
juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi
juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista
viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä,
sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta
muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä
lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten
juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa
pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle
kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän
hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta,
jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat
pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät
minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat
yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni
tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva
kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten
unien muodossa.
Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo
auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan
teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita
erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä,
hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän
omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä
kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti
Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko
kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on
jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he
hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee
kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin
kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei
kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi
"afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa
viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa
lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.
Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt
Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi
vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä
oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi
Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten
panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla
hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa
joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen
Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta
jatkakaamme kävelyä.
Katseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa
karavaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja
persialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina
menimme me "amaretiin" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää
kokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha.
Kuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille
amareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me
kasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa.
Erään kasarmin katolla on "balakhane"; eli ylähuone joka on
nelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman
suuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa
yksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.
Kello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja
hänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja "guhlam" eli
palvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag
Bostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä
pohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean
juoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me
täyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti
lumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset
guhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.
Vuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan
puhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin
huvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri
Imat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti
suvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä
vuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka
pohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja
sitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan
neljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa
sitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten
syöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen,
joka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten,
mutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka
vaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän
juurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia
kohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan
ja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat
johtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.
Itse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa
ja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu
pieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin
pesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko
kaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka
puhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu
laitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia
tulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä
vältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu
syviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin
tyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas
niiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus
nähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla,
haisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan
tyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen
takaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut
hautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta.
Mutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.
Kun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan,
joka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle
astuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa
täydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12
jalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva,
esittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat
toisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy
pehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: "Mazdajasnien kuninkaan
Shapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa,
taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan
Auharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika,
kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää,
polveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302),
kuninkaitten kuninkaan pojanpoika".[43] Toinen kirjoitus kuuluu
melkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi
v. 383-388.
Taas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä
käytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan
kuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa
korkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin
ulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä
seppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti
somia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi
korkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas
Sapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen
pitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään,
ja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on
ratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen
sankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on
viskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun
panssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja
irrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä
ratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä
ratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä
neljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.
Vasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka
luultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää
miestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä.
Toverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen
Kirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis
kohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja
ajamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan
vastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on
valitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja
hänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten
ja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä
pienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat
harppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän
lävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla.
Eläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja
luonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät,
kaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä
korkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun
jotkut elefanteista käyvät veden päällä.
Oikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin
ajavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen
samoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia,
jousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään,
josta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo
näyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy
dromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka
keskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.
Tehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä
mainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on
tallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita
sangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on
löydetty Persiassa.
Vuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin
sanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko
pieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs
persialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen
maasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän
suoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen.
Tarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli
luonnollisesti saada "anom" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että
mies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku
matkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut
harjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.
Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista
minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat
persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja
pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin
ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua
höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että
hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet
pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa,
näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan,
mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.
Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa
Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja
niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee
ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi
muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat
Dovleh'ille.
Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista
iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga
Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla
höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä
pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua
likööriä.
Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin
kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen
tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin
muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän
kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli
uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi
lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga
Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei
voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä
tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan
hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän
oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti
hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse
ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa
oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään
päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä
juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni
Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin
meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat
valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja
kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli
osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt
hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka
oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi
Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi
sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli
hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden
kappaleen.
Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro
kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä
Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi
hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa
k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin
hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia
Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi
kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon
rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan
rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa
Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja
kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen
Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun
matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista
lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän
kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille
mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata
häntä.
Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme
matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla
oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa
makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina.
Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät,
vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle
portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen
olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka
takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista
ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä:
postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja
väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme
päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin
päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi,
jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen
taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme
me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä
näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin
kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset
satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä,
seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan
nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka
kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne
saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt
lähempää tarkastusta.
Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset
hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman
tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja
rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa
nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat
useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa
sieraimenreunassa.
Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään,
jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin.
K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme
hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt
vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella
arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä.
Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman
tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat
matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli
siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar
nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä
tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin
tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin
huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle
kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta
sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai
toinen kirje häviäisikin.
Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa
korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja,
jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa
kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä
on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen
sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien
vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa.
Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua
voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse
tiellä.
K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää
muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli
17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme.
Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset,
verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin
ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta
nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi
sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä
saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi
sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta.
Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä.
Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan
turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan
varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt
vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä.
Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.
Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti
heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen
teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia
myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat
paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin
ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös
Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja
epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa
käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää
viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse.
Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet
purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka
laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen
ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt
Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät.
K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme
ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun
he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin,
johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän
lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan
laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on
epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet
juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me
Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja
melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan
Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.
Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena
3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on
joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä
puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä
täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä
maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka
on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne
on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä
palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja,
niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista
multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja
armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.
K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä
ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä
Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että
sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt
jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui
niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme
viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta
saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme
muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen
tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen
kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an
kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä
että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon
peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria
laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän
joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi
osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon
pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta
vei virran yli. Ali Ekbär -- se oli postimiehen nimi -- neuvoi minua
tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi
löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran
toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema
muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu
jyrkkien kukkuloitten rinteille.
Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa
kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan
vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan
minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja
kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan.
Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä
seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana,
jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin
välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia
juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja
hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se
nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" -- juomarahoja,
herra!
Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt,
kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai
aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää
valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että
se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia
myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä
vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä
vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon
kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu
omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin
ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset,
joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan
kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin,
niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin
Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta,
Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin
seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita
Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin
läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka
vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman
Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas,
ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin
Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia
piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla
ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.
Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina.
Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota
pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja
lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin
kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat
kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin,
tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä
lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään
kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää
ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee
hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita
ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä
kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle
alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä
karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta
vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan
kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu
jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta.
Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä
kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja
penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että
karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä,
täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän
silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain
mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua.
Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin
liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan
kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät
vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina
kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen
näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän
vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta
kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä
karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista
ihmisasunnoista.
K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun
20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri
tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme
matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli
hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut
rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja
toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta
ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat
pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata
häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille
nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on
hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin
penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten
peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita,
ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten
rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4
tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme
selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja
sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat
palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen.
Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin
tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli
kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja
ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen
taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi
hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa
kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me
saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen
aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine
sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä
saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja
silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja
varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti
minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä
oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli
viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat
seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme
jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä
laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa.
Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu
varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana
kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää
puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta
kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon
parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät,
että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä
tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa
on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi
ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka
luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen
epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi
taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei
silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on
hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa
koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan
saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen
alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin
minä sen pään yli.
Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta
kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen
ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin
minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia
matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja
löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi
omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista
satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen
olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava
ilme kasvoissa.
Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa
seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan
yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten
jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin
mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina
salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja
majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan
sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko
ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen
taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi
eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta.
Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt
olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia
kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen
keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten
ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla
21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista
sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät,
että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä
oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin,
jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin
miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria
nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi
mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin
tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me
ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin
hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja
juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin
lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin
tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme
toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin
peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.
Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut
tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että
minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu.
Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin
keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen,
että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut
ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula
oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa,
housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea
hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei
ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki
hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät -- ja mikä kurja
frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat
hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun
lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta
tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin
tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi
tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella,
nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä
munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan
vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin
perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat
vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä
kaksitoista tuntia.
Tohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan
toisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten.
Orjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine
terttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean
lehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan
läpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut
muutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta
kannatti nyt balkongia.
Tattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori
Hybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa
kuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin
saanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös
t:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle
tavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa
olivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain
päivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä.
Sittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet
oli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut
parantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta,
samaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin
hänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.
Kokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa
oikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin
vieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului
nopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku
uusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin
Zergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että
edellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta.
Zergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena;
Gulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä
luovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen,
joka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa
asianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on
joku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän
korkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää
kylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai
huoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan
ovat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen
rikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole
suuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin
juurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt,
joiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä
läpi.
Eräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen
ylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt
aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla
tuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi
aseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista
raudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut
eurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen
rikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli
kuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.
Eräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa
hänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä,
ennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu
teltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli
siellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa
sinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen
telttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen
päin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä
tie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa
ajopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli
kadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.
Ennen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä
taivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän
liittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään,
oloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja
kielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen
heidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja
kauppasuhteista.