Karavaanimatka.
Herra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan
karavaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä
Kirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka
eroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti
lähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi
arapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä
sanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle
englantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti
Bagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin,
jonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin.
Kaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta
minä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti
keskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät
olivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän
rattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu
nyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko
muhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän
kuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania,
ennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he
sen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä.
Mutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi
moskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista
rukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni
ja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi
ovat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä
tärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin
iskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa
pitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin.
Syötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he
työhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas
vähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian.
Auringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten
levolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden
iltarukouksen kaikuessa.
Sen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen
vuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili
paksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä.
Kadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä
lekutti lyhty.
Tunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me
karavaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja
odottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset
järjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla,
että karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin
minä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.
K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että
minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt
lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia,
kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta,
joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi
Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt
meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen
kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos
karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin
rikkaan kaupungin -- minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit
ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä,
katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet
ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien,
itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko
matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja
juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi
ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen
yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja
kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella
kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä
ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni
Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen
horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.
Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan
tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan
päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista,
jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai
hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten
aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti
kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa
kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia
kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen
niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat
niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä,
jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät
enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.
Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta
juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä
autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa
länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt
karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen
karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran
pääsevänsä samallaiselle matkalle.
K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat
riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet
lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti
kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen
k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme
yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle,
jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota
lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden
halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella
näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä.
Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat
savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset,
niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me
mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat
oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan,
kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen
kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka
kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia.
Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä
heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma
muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.
Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme
hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset
sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa
turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä
suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija
Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä
persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta
kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys
vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja
silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle.
Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat
osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti
kävisi passista täällä -- mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset
heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään,
jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin,
Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä
aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja
riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin.
Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä
loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja
annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän
jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari
arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet
kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat
liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää,
jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä
menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin
hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia
useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä,
ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä
käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha,
valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea
alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani
eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että
jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla
käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai
viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan --
kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei
edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he
täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa,
juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia,
jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko
roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla
asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten
alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.
Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa
sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me
senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä
edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä
kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9
päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä
taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin
tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta
niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko
hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain
tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti
hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen
silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta
sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa.
Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin
piirittämällä ottaa se kiinni.
Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria
haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta.
Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän
katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.
Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen
oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon
jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja
jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin
jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi
saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin
kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja
varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset,
jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään
ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen)
enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat
hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha,
kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat,
sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun,
sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä
50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun
maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta
hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä
voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun
kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan
hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin
huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla
kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli
siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme
me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset
kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme
silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin
ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen
valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä
olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta
sidottu karavaaniin.
Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme
niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä
revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme
sanomatta sanaakaan.
Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin
muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten
solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat.
Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan
umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4
saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas
ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka
jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että
kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla
viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla.
Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli.
Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme,
ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen
vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.
Maa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan
kolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia
toistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat
mättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin
korkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.
K:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään
Dijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas
kaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran
molemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä
osassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian
ja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran,
matkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran
yli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti
on niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli
välttääkseen kastumista.
K:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä
mäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia
ja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua
ratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien
vieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja
pari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia
jälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet
ennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista
sotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan
meidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin
esim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat
vinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin
mahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin
että täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me
tunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet
minun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä
kielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei
hyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut
pyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja
kääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta
leiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin
saakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää,
että näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli
rajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja
päällekarkaustensa takia.
Vasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan
palatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez,
on saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli
jotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät
sietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta
hevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani
oli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin
muodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien
persialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että
antoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat
minulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani
liikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä
valkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin
sata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän
ohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina
pitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla
tai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset
silkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat
hartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.
Vieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli
lähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin
kymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne
he matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: "Me
matkustamme Mekkaan, herra." Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän
aikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera
kuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa
käynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja
tämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se
on, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa
sinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan
Kerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja
Shah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa
ensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä "Kerbelai" ja
"Meshedi", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei
mitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei
ole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin
nouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä
päivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan
vuorelle huutaa pyhiinvaeltaja "Lebeik Allahum" (käske, Jumala) ja tämä
silmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä;
hän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän
unohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet
niistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat
erämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset
vuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat
matkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut,
lähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella,
valoisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä
äärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he
joka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi
Vámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka
kysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa.
Myöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet
itämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun
verran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein
Bushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun,
Konstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei
ole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.
Se tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä
täällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret
muodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on
tasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain
heinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan
saaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul
nimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä
kolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä
ruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha
karavaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja
leipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella
lakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me
lähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen
jälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla
kasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä,
että minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut
päästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa
luonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla.
Kappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon,
joka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän
peitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma
muuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen
köyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä
persialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin
kuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota
lukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus
peittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella
näkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa
joukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein
kylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen
Kirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat
puutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi
risteilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me
nukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli
valmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin
vilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata
ja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä,
ennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.
K:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt
erinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka
on hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä
paikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme
Harunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella
puolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin.
Täällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi
päivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen
kaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun
luonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti
hän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman
näköinen.
K:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren
kauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema
muuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita,
jotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät.
Kuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme
karavaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta
selkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan
lävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja
me saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee
silmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen
karavaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin
vuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä
annoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin
tyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen
sijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen
lyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös,
oli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi
arapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea
tottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin
kameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee
takajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi
ensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin
käynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy
vyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja
takaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös,
että ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.