Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
Kello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti
tasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain
on syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas
tasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli
sata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä.
Retkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin.
Toivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian
maantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät,
luulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun
selitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä
saattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin
alakuloisilta.
Kello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun
olin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun,
sijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa
paikka asuttavassa kunnossa.
Kemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden
käyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia
tahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.
Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen
vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui
hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt
jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi
viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle
kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa
oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi
sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin
ympärillä liiteli joukko korppikotkia.
Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään,
jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio.
Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse,
joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa.
Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka
kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla
oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi
ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä
välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja
kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä
ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa
kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa
on tavallista.
Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian
viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa
laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se
täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle
sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota
kaunistaa neljä tornia.
Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä
loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona
ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä
lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla.
Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja
rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli.
Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja
joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta
saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja
kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin,
jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut
vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko
päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti
39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt
oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti
ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä",
minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin
karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä
ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä
rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on
se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden
peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti
lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata
heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt,
mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki
tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle
niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir
mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen
ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin
huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt
tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita
taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja
kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin
ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin
rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia
kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva
ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista
sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli
kuljettu 29 matkapäivässä.
Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin
höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen
lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse
ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että
laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta
neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan
ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun
minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni
päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin
asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues
antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka
nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa
kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä
en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin
erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400
kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa
Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja
sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan
hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin
paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun,
kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra
Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra
Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse
ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän
ensinkään näyttänyt välittävän.
Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän
sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja
vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse
pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse
ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä
kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti
haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija
tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin
maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan
sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä
kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun
jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun
voimat.
Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan
kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä
oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös
lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän
välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä",
sanoi poika. -- "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On."
En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä
seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin
antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian
armeenialais-papin luokse -- jota minä sittemmin sain tilaisuuden
kiittää hyväntahtoisuudestansa -- tuomaan kapineeni ja käski minun
kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin
Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen,
vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin
kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja
kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. --
Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä
ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.
Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia,
persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka
suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi
on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia,
kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat
saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin,
jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset
itse vievät ulos viljaa ja opiumia.
Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein
varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle
tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v.
1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä
tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka
ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan
kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän
enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että
olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin
englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa
vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa
ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on
Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa
purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä
avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona
ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa.
Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin
tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon
lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan--Shirats--Bushir reitti. Tämä on
erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi.
Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja
rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin
välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie
Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan
suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin
tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä
rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta
tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona,
haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.
Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.
Tiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian
kustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa
Keski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin
vakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin
venäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja
v. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa
(Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä
rauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta
Kaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade
nimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida
naapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko
marssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä
ehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä
oleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin
venäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten
lakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset
etelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on
yksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä
edellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja
persialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä.
Mutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän
siirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata.
Sitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön
naapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten
kauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois,
täytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista
äsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin
valta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten
välillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää
epävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys,
koska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja
jaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa
vaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin
sen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja
parantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden
tien Ispahaniin.
Kannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee,
on niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui
tulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus
että korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi.
Bushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen
mannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa
syvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät
liikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie
ja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen
Bushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.
Tässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse
kaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian
kaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että
ne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman
tertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan
ja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä
elää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se
leikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy
epäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu
on melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee
Bombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä
satamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee
elatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta
ankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin
pitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen
kaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden
hiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja
arapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan,
välillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat
näkyvissä.
Peninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir
niminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen.
Läheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten
kesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan
eli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir
läheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden
rannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon
vanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan
alkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan
noitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä
niitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä
ihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.
Bushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet,
terveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja
kuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään
kaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta
Englannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt
vilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on
rasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia.
Kymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää
tuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä.
Heinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös
usein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla
hyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin,
eivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen
arka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa,
polttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi.
Yöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa
makaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä
auringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä
valkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että
ainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.
Talvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien
peitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen
Euroopan kevättä.
Kaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit
kantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin
portista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista
nahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin
ylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun.
Säkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä.
Tämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun
niemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat
kaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten
tulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja
toukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä.
Täällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden
aasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.
Kesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan
45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus,
joka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin
kadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa
joskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole
harvinaisia.
Eläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat;
nisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.
27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva "Assyria", jossa aioin
mennä Basraan. "Assyria", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui
hiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi
ihan persialaisen "Persepolis" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla
heitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi
Persiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen
höyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan "Persepolis"
laivaan.
Ennenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä
miehestä, jonka seurassa nyt olin.
Albert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä
englantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi
englantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden
erosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian
sähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin
nimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa
persialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei
kukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän.
Niinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa
Bushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua
"Persepolis" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja
länsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja
arvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista
suhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän
tunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] "Persepolis" on
Persian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen
laiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista
miestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka "Persepolis"
käy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä.
Laivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin
suojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se
käytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten
satamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin
huvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä
samettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin
luultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa
kannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut
minkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit
olivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri
aikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen
tilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella
ihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen
vieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis,
äskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin
niin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta
armeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo
puhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan
ilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut
ihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä
persialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden -- nyt makasi
hän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan
vieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]
"Persepolis" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin
saattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin,
sen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen
y.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet
pitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa
toimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu.
Upseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus
määrännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi
että kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää
itsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata
hyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata
laivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla,
jopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada
sitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja
pitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu.
Upseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat
kuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten
taukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita
nousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat
että kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa
työskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.
Vankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille
upseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi
monta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja
arapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10
minuutissa vei minut "Assyrian" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva
kuuluu "British India Steam Navigation Company" nimiselle yhtiölle ja
välittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin
niinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja
Persian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka
on tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen
suussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. "Assyria" makasi
tässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa
matkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun
katteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan
matkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi
koko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia,
siinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia,
neekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri
orjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa
mukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan,
loikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi
nauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja
triktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5
saapui posti laivaan. "Assyria" nosti ankkurin, liukui varovasti
kanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta
päästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti
Persianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin,
niin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut
kova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja
tuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi
hyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6
ylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien
teetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä.
Tuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa
saattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello
8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat
liikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen
vaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille
purjehtijoille.