Farsistanin vuoristossa.
Sunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats.
Herra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien
nimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan
kilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti
hän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama
sardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa
sitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena
polttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle
onnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat
hevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden
hartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä
erinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä
unhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen
matkalleni.
Shiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen
omistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse
muulilla. Kun olimme kulkeneet suuren "meidanin" eli tasangon poikki
sähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita,
iljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain
hyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet,
jotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio
kirsimarjojensa runsaudesta.
Muutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle
karavaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee
laajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä
kaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri
houkutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa
avonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun
minulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja
kiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä,
että heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin
taas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa
pitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää
vettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten.
Maa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on
korkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa
ruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia
pensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä
paimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti
Dehbidin ylämaata.
Seuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi
tunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin,
jota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä
rikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat
läpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita;
nämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat
metsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin
tällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta,
kun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle
vuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli
"Valkoiseksi satulaksi", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein
valkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri
syvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on
suuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen
ja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin,
ja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa
kesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja
vaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa
matkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin
välinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä
osassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat
täällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa,
mutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa.
Monelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman
vartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä
kuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat
paimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan
elämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja
rohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja
solat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä
verivainoojille että vainotuille.
Kello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole
karavaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan.
Eläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin
saappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon
mennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä
noutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja
risukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja
teetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian
niin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla
saattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko
erityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin
saavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi
pian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian
minäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.
Kello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka
suurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on
likistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä
matkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä;
muutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä
alinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden.
Rannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää
ruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä
ylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös
Pir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on
paikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi.
Pir-i-Tsenistä, joka merkitsee "Vanha vaimo", on viehättävä näköala
joka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä
pieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme.
Aurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle
omituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja
hiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien
yli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten
välissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen
pilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet
merkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja
juuri Dasht-Ardjinin lähellä.
Pir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken
yleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka
keskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä
vuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä
pisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille.
Kello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin
karavaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain
pääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan
tallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa
joukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa,
matelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä
pääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen
käärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.
Kun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti
kulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern
niminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä
vuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter
(Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa.
Nouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie
laskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie
on tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun
seisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea
36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne
muuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä
jyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat
englantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.
Kun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla
on nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki
käydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on
niin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin
syvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on
kivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva,
joka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa
valta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle
jotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty
papukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.
Sillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva
ruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja,
taatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme
kello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka
virkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut
vastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra
Fargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.
Katserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi
kalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja
rappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin
mikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi
taatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein
ruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta
vuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.
Tästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin
puolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia
viljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita
sitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän
suuremmoisen kauneutensa.
Shapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka
on tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu
kallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä.
Palkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille.
Vuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy
tasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli
lukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja
kanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli
käyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta
laukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari
kyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden
kohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso
ja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen
rannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa
runsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua,
joista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on
puoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen
kuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m.
Keskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen
edessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli
liitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin
taulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä,
Tässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen
jaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu
tässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut
kädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa
anovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella
vuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor
perusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin,
ikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa
roomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi
Rustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor
ja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu
moneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja
jousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan
kameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa
kuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa
ovat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon
hakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola
ja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia
kruunu päässä.
Kun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme
kirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten
palasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.