Hautoja Shiratsissa.
Matkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää
meikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen
lääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa
Shiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn,
kertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta
lääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan
Shiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry
matkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi
puettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut
partansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä
repaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon,
jossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: "ja hu! ja
hakk!" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria
Muhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin,
antoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti
pyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä
tekevästä voimasta. "Kyllä", vastasi dervishi, "sinä olet frengi
(eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat." Silloin
käski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi
ihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin
sadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin
runoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki
ruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut
ainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli
Fagergrenin vieraaksi.
Fagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia
persialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi
hän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut
kaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon
käsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi
saanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina
Shiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn,
kenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten
tuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän
lupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän
ja antaa ne minun käytettäväkseni.
Vámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja
auttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan
lääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti
Bender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa
1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui
imamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun
imami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada
pysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus
väkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun
päälliköt, tavallisuuden mukaan "keskinäisestä kateudesta", eivät
voineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin
Fagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen
johdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset
kadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia
taisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu
eräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: "persialaisten sodassa
saattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi
häviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko
armeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi
kolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa -- niinkuin lampaat,
jos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa.
Taistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa
omaa mieltään... Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies
saattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti
käyttää ja herättää hänen intoansa".[25]
Heti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä
puutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri
talo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on
täällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita.
Tässä lepää runoilija Saadi.
Shekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa,
Shiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen
sanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän
karavaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan
ja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä
lienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja
Syyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä
loppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän
satavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia
ja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten
tunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.
Kuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli "kukkatarha." Tämän kirjan
aihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: "olen
pitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja
näitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu
kahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se
on lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu
kuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista,
vaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta
ja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä
seuraelämässä." Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta
luvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: "Joku oli saavuttanut
täydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua,
jotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän
niistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään
oppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden
kieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja
voimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin
pitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun
verrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja
johtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä
ammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän
käski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan
suuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin
juopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen
vastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan
reväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä
voimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän
oli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet
molemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto
kuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle
kunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen:
'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et
ole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua
voimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi
minulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut
voittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää
varten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon
valtaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua
vahingoittaa'."
Tässä seuraa näytteeksi ote luvusta: "kasvatuksen merkityksestä": "Minä
olen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi
kiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on
kivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen
marmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään
sen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on
kylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän
kuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi
on palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun
isäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He
eivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät."
Kääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan
sisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko
muita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien
hautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta,
jota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on
runsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis
itse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: "Tulkaa tänne, minun
rakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja
sointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista."
Shemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja
hänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota.
Kaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle
suosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin
hänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan
päällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä
ja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa
ja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi
islamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin
Bellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät
niinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle,
jopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa.
Monenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen --
enimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry -- ja avaten neulalla
umpimähkään hänen runokokoelmansa, "Divanan", saattaa avatusta kohdasta
saada tiedon tulevasta kohtalostaan.
Kun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin
osmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin
sen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin
hän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten
sielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista
hautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja
kerrotaan että hänen oma "Divanansa" sai ratkaista asian. Kirja
avattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo
"panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen." -- Hän haudattiin
kunniallisesti.
Paikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. "rukouspaikka", ja
sen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija
kirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä
sanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:
Miks' Shirats on niin kuuluisa,
Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?
Miks' ylistetty Roknabad?
Mosellan lehto miks' on mainio?
Ei niiden kauneus lie syynä siihen,
Maas' ompi kauniimpiakin,
Sun laulustas ne maineen sai
O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]
Näytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä
hänen lauluistaan:
"Jo aamu valkeneepi
Ja pilvet hunnuks' käy.
Mun aamuviinin' tänne!
Hei saakaa veikkoset!
On kirkas kastehelmi
Tulpaanin poskella:
Siis tänne mulle viini,
Jot' aina nautitaan!
Jo paratiisin pälve
Tuo niityn tuoksuja.
Smaragdi-istuimella
Kas ruusu lepäjää:
Siis hurmajuoman, tuokaa,
Rubiinisäihkyineen!
-- -- -- -- --
Rubiininväri suuri
Kyll' ompi vaatelijas:
Mutt' huolett' ollos, Hafis,
Jo nostaap' onnetar
Huntunsa varjoomasta
Kauniita kasvojaan."