Muutama päivä Shiratsissa.
Illalla lähdin Pusehin asemalta kahdella oivallisella hevosella.
Oppaani oli neekeri, vaikka ei ihan täysiverinen. Persepoliksen rauniot
näkyvät kauaksi ja viimeisen kerran käännyttyäni satulassa ja
lähetettyäni sinne vielä jäähyväistervehdyksen, jatkoimme matkaamme
hyvää vauhtia, kunnes jouduimme laajalle suomaalle, jonka yli käydään
kapeata kivikatua myöden. Suuret kalat uivat vesikasvien ja levien
välissä, ja sammakot kurnuttelivat yksitoikkoisesti iltalauluaan. Suo
saa vetensä Polvar-joesta, jonka yli päästään korkeata, kivestä tehtyä
kaarisiltaa myöden. Joki on tällä kohdalla jotenkin leveä; vesi on
sakeata, mutta kalarikasta, ja juotettuamme siinä hevosemme, jatkoimme
matkaamme Sergunin kauniisti siatsevalle asemalle. Seuraavana päivänä
12 p. toukok. lähdin aamuhämärässä Sergunista. Tie on täällä hyvin
huono, kiviperäinen ja liukas, ja seutu mäkistä, joten nousu on sangen
vaivalloista. Lukemattomat karjalaumat käyvät laaksoissa laitumella ja
paimentolaiset ovat pystyttäneet mustat telttansa vuorenrinteille.
Kaivetut kanavat, jotka johtavat korkeampien vuoriseutujen kirkkaita
vesiä pitkin vuorten sivuja alas, ilmoittavat että olemme lähellä
kaupunkia, ja tuuli tuo silloin tällöin suloisen ruusun- ja
kypsien hedelmien tuoksun ylös laaksosta. Nyt kohtaa meitä monta
muulikaravaania, jotka raskaine tavarakääröineen jatkavat vaivalloista
kulkuansa Farsistanin vuorten yli suuren valtakunnan sisämaihin.
Persialaisia talonpoikia kuljettaa aaseilla maanhedelmiä, ja dervishejä
istuu tiensivussa kuroitetuin käsin. Näin ratsastamme mutkielevaa tietä
kiihkeästi odottaen, kunnes vihdoin saavumme jyrkästi esiinpistävälle
kallioryhmälle. Vasemmalla avautuu nyt äkkiä laakso, ja taustassa,
syvällä jalkojen alla, leviää laaja tasanko, jonka keskellä on suuri
kaupunki ja sen ympärillä puutarhoja ja kypressejä. Tämä on laulujen
ylistämä Shirats, valtakunnan eteläinen pääkaupunki. Persialaisella on
tapana, tätä kaupunkia nähdessään, huudahtaa: "Allah ekbär" ja siksi
onkin solalla nimenä "Teng-i-Allah ekbär" s.o. "Jumala on suuri"
niminen sola, ja suuremmoinen ja unhoittumaton onkin todella se näky,
joka tässä kohtaa matkustajan silmiä.
Shirats on epäilemättä Persian kaunein kaupunki. Kypressitarhat,
viinit, vuoden umpeen kukoistavat ruusut, iäti sininen taivas ja
iloinen väestö, ne ovat tehneet tämän kaupungin niin kuuluisaksi koko
muhamettiläis-maailmassa. Sinne saapuukin paljon matkustajia
kaukaisista maista käydäkseen siellä Saadin ja Hafiksen haudoilla.
Kaupungilla on erinomainen asema vuorten suojaamalla tasangolla.
Puutarhat ovat kauneutensa ja rehevyytensä puolesta verrattavat
ainoastaan Ispahanin puutarhoihin. Viini kehutaan parhaimmaksi koko
Persiassa; se on makeata, mutta tulista ja juovuttavaa, maultaan
muistuttaa se sherryä. Shirats on ruusujen kaupunki ja ruusuja onkin
siellä niin runsaasti, ja ne ovat niin suuria ja niin sulotuoksuisia,
että kauvan saanee hakea niitten vertaisia. Ilma on sanomattoman
puhdasta ja kirkasta, ja harvoin on taivas siellä pilvessä. Hyvä
ilmanala onkin vaikuttanut sen, että Shiratsin asukkaat ovat
vilkkaammat ja iloisemmat kuin minkään muun kaupungin väestö Persiassa.
Kun Shiratsissa valmistetaan paljon viiniä, ei siellä niin ankarasti
noudateta koraanin sääntöä, joka kieltää viininjuonnin. Päinvastoin,
kaupunkilaiset kokoontuvat mielellään iloisiin seuroihin ja kuuluvat
silloin nauttivan suuret määrät tuota väkevää viiniä. Juopunut
Persialainen ei kuljeskele kaduilla hoiperrellen ja laulaen, ei hän
myös itke, eikä ryhdy tappelemaan, vaan hän menee heti maata.
Shiratsilaiset rakastavat myös tanssia ja laulua, ja moni heistä
viettää iltansa ja yönsä katsellen iloisten ja vallattomien
tanssijattarien enemmän tai vähemmän somia taide-esityksiä.
Kuljettuamme kapeata laaksonsuuta, tulemme tasaiselle lakeudelle jonka
läpi kulkee luotisuora tie ja sen sivulla yksityisiä taloja. Mitä
enemmän kaupunkia lähenemme, sitä tiheämmässä on taloja, kunnes tie
lopulta jatkuu Shiratsin suurimpana ja pisimpänä katuna. Niinkuin jo
ennen mainitsin, oli tohtori Hybennet sähköittänyt herra Farguesille
minun tulostani ja sitäpaitsi oli minulla hänelle kaksi kirjettä,
toinen t:ri Tholotsanilta ja toinen Hybennetiltä. Menin sentähden
suoraan sähkölennätinasemalle, tämä oli suuri, muhkea rakennus,
sotamiehiä portilla vartioimassa, ja pihalla pitkänlainen vesi-allas
kultakaloineen; siinä kuvastuivat sen ympärillä olevan puutarhan
poppelit ja ruusupensaat. Lähetettyäni pois miehen ja hevoset, astuin
sähkölennätinasemaan, jossa herra Fargues itse tuli minua vastaan
lausuen minut mitä kohteliaimmalla ja herttaisimmalla tavalla
tervetulleeksi. Me menimme hänen upeasti kalustettuun salonkiinsa,
jossa joka askeleellaan melkein keinui pehmeillä matoilla ja jossa
vanhat, kallisarvoiset pronssikalut koristivat seiniä. Mutta koska
vielä olin tomuisissa ratsastussaappaissani ja kuluneissa
matkavaatteissani, enkä moneen päivään ollut likeisemmässä tekemisessä
veden kanssa, vetäydyin huoneisiini, sillä niitä oli jo kaksi valmiina
minua varten. Virkistävän kylvyn ja lyhyen levon perästä, söimme k:lo 8
päivällisen, jossa jokaisella uudella ruokalajilla oli eri viininsä,
eipä edes Reini-viiniä eikä samppanjaa puuttunut. Jälkiruoan perästä
toi palvelija kukkuraisen vadin aprikooseja, viinirypäleitä,
saksanpähkinöitä ja kirsimarjoja. Viimeiseksi juotiin kahvia "à la
turka", ja poltettiin kaljaania, vesipiippua, sanalla sanoen, tämä oli
päivällinen, joka sai minut unhoittamaan edellisten päivien niukat
ateriat.
Herra Fargues, joka on ranskalainen, on 50 vuotias, hän on tarmokkaan
näköinen, on vähäläntäinen, mutta vahvarakenteinen. Hän käyttäytyy
tyyneesti ja arvokkaasti, mutta samalla herttaisesti, on iloinen ja
puhelias ja sen lisäksi erinomaisen hienosti sivistynyt. Hän luki ennen
lääketiedettä Pariisissa, mutta teki pienen huviretken Persiaan, jossa
hän tuli viipyneeksi 20 vuotta. Hän tuntee Persian maantiedon kuin
viisi sormeansa, lukee ja puhuu persiaa, turkkia ja arabiaa, sekä osaa
myös selitellä kiilakirjoituksen omituiset merkit ja taitaa
sanskrittia. Erityisesti harrastaa hän muinaistieteellisiä tutkimuksia,
joita hänellä heti Shiratsin lähellä on tyhjentymätön varasto, sekä
tutkii babiitein pyhiä kirjoja. Niinkuin jo ennen olen maininnut, ovat
babit uskonlahko, joka perusti 40 vuosiluvulla eräs pyhä seidi,
(profeetan jälkeläinen), joka nimitti itsensä Babeddiksi, eli "uskon
portiksi". Kammottavia ovat kertomukset siitä väkivallasta, jota
hallitus näki hyväksi käyttää tätä uutta lahkoa vastaan, jonka
tunnustajien luku kasvoi päivä päivältä. Hirvittävimpiä kidutuksia
keksittiin tekemään heidän kuolontaistelunsa mestauspaikalla niin
pitkälliseksi ja tuskalliseksi kuin suinkin. He kaivettiin kurkkua,
myöten sammuttamattomaan kalkkiin; he ripustettiin jaloistaan,
rakennusten päätyyn, josta kuolema joskus vasta usean vuorokauden
perästä heidät vaivoista pelasti ja jossa odottavat kaarneet olivat
vartioimassa, he käärittiin naftanliottamiin mattoihin, jotka sitte
sytytettiin: heitä laahattiin katuja pitkin, kunnes ruumiinsa oli ihan
rikkiraadeltu ja lihavien ruumiiseen leikattiin reikä ihoon ja siihen
asetettiin palavia vahakynttilöitä -- ja kun vaha oli sulanut, piti
ruumiin oma rasva kynttiläsydämen palamassa j.n.e. Babismia ei
kuitenkaan ole saatu tukahutetuksi, vaan on sittemmin yhä kehittynyt
suurimmassa salaisuudessa. Sen tunnustajat ovat keksineet merkkipuheen,
jonka avulla he toisiaan ymmärtävät. Fargues osaa tätäkin ja hän on
mitä tutunomaisimmalla kannalla babilaisten ja heidän ylimmäisen
pappinsa kanssa Shiratsissa.
Hänellä on hallussaan heidän pyhät kirjansa, jossa opin perusteet ovat,
ja hän aikoo julaista ne, jahka hän palaa Ranskaan. Sitä ennen hän ei
tahdo sitä tehdä, sillä hallitus saattaisi karkoittaa hänet maasta
pois, se kun pelkää lahkon saavan tunnustajia myös Persian ulkopuolella
ja siten vahvistuvan. Pitkänä oloaikanansa Shiratsissa ei Fargues ole
laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta kokoamaan aineksia tähän
omituiseen ja mielenkiintoa herättävään uskontoon. Joutuessaan
jonkun babilaisen yhteyteen, tekeytyy hän ensin babismille ihan
tuntemattomaksi ja vieraaksi mainiten tätä arkaa asiaa vaan ihan
sivumennen. Babilainen vannoo silloin ettei hän koskaan ole kuullut
puhuttavankaan semmoisesta opista, mutta kun Fargues merkkipuheella on
vakuuttanut olevansa siinä yhtä perehtynyt kuin tämä vieraskin, käy
tämä tavallisesti avonaiseksi ja puheliaaksi, ja Fargues saa tietää,
mitä hän haluaakin.
Shiratsissa asuu toinenkin ranskalainen, herra Decroix, opettajana
Sel-i-Sultanin 18 vuotiaalle pojalle, prinssi Djellal-ed-Dauleh. Tämä
asustaa nimittäin Shiratsissa, jossa hän, vaikka ainoastaan nimeksi, on
kuvernöörinä. Herra Decroix hyväntahtoisesti esitti minut prinssille,
joka vastaanotti minut eräänä iltana kello 8. Tullessamme aidattuun
puutarhaan, vastasi kamariherra, että prinssi siliä hetkellä nukkui
päivällisuntaan haaremissaan, jonkatähden me asetuimme eräälle
sohvalle, johon heti tuotiin kynttilöitä, teetä ja sikaaria. Tunnin
odotettuamme tuli prinssi, hieroen vielä unenpörröksissä silmiään. Hän
oli pieni, parraton, hyvin lihava nuorukainen, ystävällinen ja
miellyttävä ulkomuodoltaan. Kumarruin nöyrästi maahan asti, johon
prinssi vastasi kuninkaallisesti päätään nyökäten, jonka perästä hän
kätteli minua sanoen: "bonjour, monsieur" (hyvää päivää herrani). Sitte
käski hän meidän istua ja jatkaa sikaarinpolttoa, jolla aikaa hän
tarkkaan kyseli matkastani, varoitti minua Busherin ilmastosta ja käski
minun varomaan kuumetta tuottavaa vettä. Sitte kyseli hän, kaikki
hyvällä ranskankielellä, puhuinko persiankieltä. Vastasin olleeni
tilaisuudessa oppimaan ainoastaan matkaa varten tarpeellisimmat sanat
ja lauseparret, jolloin prinssi huudahti: "mitkä ne ovat, luetelkaa!"
Minä latelin silloin niitä kysymyksiä, joita tavallisesti tein
asemapaikoilla niinkuin: aja asb haser est? tjaj dared, tjaj haser kun!
balakhaneh khob est? sjend farsakh aes intja ta mensil est? j.n.e.[22]
Tämä huvitti prinssiä sanomattomasti, ja hän nauroi niin että hänen
suurella vatsallaan oli täysi vaiva seurata muassa. Epäilemättä olivat
nämät lauseet hänen mielestään keisarillisessa palatsissa vähän liiaksi
jokapäiväisiä, mutta siitä huolimatta huudahti hän: "kheili khob!"
"sangen hyvin!" Prinssin lempihuveja oli metsästäminen ja hän oli
tänäpäivänä ollut metsästämässä gaselleja Shiratsin lähellä. Hän vihaa
englantilaisia ylön määrin, mutta itse on hän shaahin erinomainen
suosikki. Viimein käski hän minun seuraavana päivänä tehdä retken
Shiratsissa ja sen ympäristössä ja lupasi lähettää pari arapialaista
hevosta ja tallirengin herra Decroixin taloon. Tunnin päästä hyvästeli
hän meitä armollisesti päätään nyökäten.
Seuraavana päivänä ratsastimme siis, herra Decroix ja minä, prinssin
hevosella, seurassamme "guhlam" eli tallirenki. Ensin kävimme laajoissa
basaareissa, jotka ovat hirveän likaiset, mutta tilavammat ja
korkeammat kuin monessa muussa Persian kaupungissa. Keskellä on ojanne,
jota käytetään sekä rikkaläjien mukavuuspaikkana, kuin myös kuolleitten
koirien ja mätänevien jätteiden koontipaikkana, nämät heitetään sinne
myymälöistä ja niistä leviää sietämätön löyhkä noihin pitkiin
käytävänmuotoisiin myymälöihin. Siinä basaarin osassa, jossa
hedelmänmyyjät olivat, löytyi uskomattoman paljon hedelmiä, enimmäkseen
viinirypäleitä, sekä hilloja ja konvehteja. Eräässä toisessa osassa
olivat läkkiseppien myymälät ja työpajat. Nämät käsityöläiset ovat
sangen taitavia ammatissaan ja käyttävät vasaraa nopeaan ja varmasti.
Muissa pienissä tehtaissa valmistellaan mattoja, lakkeja, huiveja,
tohveleita y.m.s. ja likittyvillä keksimme myymälän, jossa puhdistetaan
villoja. Puhdistaminen tapahtuu sangen yksinkertaisella, mutta
älykkäällä koneella; tämä on iso puukari eli jousi, jonka molempia
päitä yhdistää vahva, pingoitettu seililanka. Lyömällä jännettä
puukapulalla, saatetaan tämä väräjämään, ja kun se silloin viedään
villojen yhteyteen, saatetaan nekin liikkeeseen ja puhdistuvat silloin
tomusta ja muusta liasta. Kun jännettä lyödään, syntyy kumea ääni,
josta eräs ranskalainen nainen on saanut syytä matkakertomuksessaan
puhua persialaisten alkuperäisistä "harpuista."
Ratsastettuamme muutamia pitkiä, ahtaita ja mutkaisia katuja, tulimme
maaseudulle ja suuntasimme matkamme varsinaisen kuvernöörin Dillkahshah
nimistä palatsia kohti, jota ympäröi suuremmoinen puutarha
vesialtaineen ja putouksineen. Sitte katselimme Tjehel Tannia ja
Haeft-Tannia, s.o. 40 ja 7 dervishin hautoja. Näitä molempia pyhiä
paikkoja ympäröi korkeat muurit sekä kypressi- ja poppeliaidat.
Jokapäivä menee sinne joukottain dervishejä pitämään hartautta
edesmenneitten veljien haudoilla. Molemmilla paikoilla tarjoaa eräs
dervishi teetä ja kaljaania, ja rukouksen pidettyään nauttivatkin
useimmat pyhiinvaeltajat näitä.
Dervishiläisyys on laitos, joka on levinnyt kaikkialle Itämailla.
Dervishit ovat Islannin munkkia, sillä dervishit yhtyvät ja muodostavat
veljeysliittoja, joitten "pirillä" eli päämiehellä on oikeus vaatia
jäseniltä ja oppilailta alamaisinta kuuliaisuutta. Itämaalaiset
pukeuvat dervishikaapuun osaksi uskonnollisesta haaveilusta, osaksi
köyhyydestä ja laiskuudesta. Moni muinoin rikas ja mahtava
persialainen, jonka kohtalon kovuus on kerjäläiseksi saattanut, rupeaa
dervishiksi. Jokaisella dervishikunnalla on ohjeensa ja sääntönsä. Kun
toinen käskee jäsenensä alinomaa hiljaisesti miettimään maallisen
elämän lyhyyttä ja epävakaisuutta verrattuna Jumalan loppumattomaan
viisauteen ja kaikkivaltaan, käskee toinen tunnustajansa päivän
noususta sen laskuun asti huutaa: "Allahum, Allahum!" (o Jumala) tahi
"Ja hu, ja haki" (Hän on vanhurskas.) Usein kuulee basaareissa ja
kaduilla dervishejä, jotka tästä ijankaikkisesta huutamisesta ovat niin
näännyksissä, että äänet ovat enemmän puolitukehtunutta korinaa, kuin
oikeita sanoja. Toiset dervishikunnat määräävät veljiä tekemään
toivioretkiä profeettain haudalle, tahi lyömään oikealla kädellä
rintansa vasenta sivua, tahi haavoittamaan olkapäitään rautavitjoilla.
Tämä itsensäkiduttaminen on dervishilaitoksen uskonvimman huippu. Olen
nähnyt monta tähän viimemainittuun luokkaan kuuluvaa dervishiä. Ne ovat
usein alastomat, paitsi lanteilla on heillä verho, ihonväri
mustanruskea auringonpaahteesta ja liasta, parta ja hiukset pitkät ja
takkuiset ja olkapäät haavoja täynnä.
Dervishiä kaikki kunnioittavat ja käydessään kadulla tai basaarissa
ympäröi häntä aina hurskas kuuliakunta. Hänellä on vapaa pääsy
niinhyvin alhaiseen mökkiin kuin rikkaan palatsiin ja se osoittaisi
suurinta jumalattomuutta jos käskisi dervishin pois, tahi kieltäisi
antamasta hänelle rahaa. Sauva kädessä ja kokospähkinä-kuorinen
säästölaatikko nauhassa kaulan ympärillä vaeltaa hän kaupungista
kaupunkiin, eikä hänen tarvitse koskaan ajatella huomispäivää, sillä
hän saa ruuan ja asunnon mihin hän tulee. Näyttääkseni millä tavalla
dervishit käsittävät asemansa, esitän tässä muutamia juttuja ja
sääntöjä suurelta dervishiltä, ajattelialta ja runoilialta,
Saadilta.[23] Eräs kuuluu näin: "Joukko tyhjäntoimittajia moitti erästä
dervishiä ja he puhuivat hänestä sopimattomia. Tästä loukkaantuneena
valitti hän dervishikunnan päällikölle, kertoen mitä oli tapahtunut.
Päällikkö vastasi: 'oi minun poikani, dervishien munkkipuku on
nöyryyden puku. Se, joka tässä viitassa ei voi kärsiä vastuksia,
mielipahaa, on julkea, eikä ansaitse saada kantaa munkkipukua.' -- Eräs
kuningas katseli halveksien muuatta dervishijoukkoa. Joku heistä
huomasi tämän ja sanoi: 'oi kuningas, tässä maassa olemme sinua
alhaisemmat vallassa, mutta me olemme onnellisemmat kuin sinä,
sillä me olemme tyytyväiset, me olemme sinun vertaisesi kuolemassa, ja
enemmän kuin sinä ylösnousemisessa.' Dervishien säännöt ovat:
rukoileminen, hyvien töitten tekeminen, jumalanpalvelus, kuuliaisuus,
hyväntekeväisyys, kohtuullisuus, yhden Jumalan tunnustaminen ja häneen
luottaminen, itsensä kieltäminen ja kärsivällisyys. Jokainen, jolla on
nämät ominaisuudet, on totinen dervishi, olkoon hän sitte puettu vaikka
rikkaitten viittaan. Mutta jokainen, joka puhuu kevytmielisiä sanoja,
halveksii rukousta, on himojensa orja, joka viettää päivänsä huveissa,
ja yönsä aamunkoittoon asti unhotuksen unessa, joka syö kaikkea, mitä
hän saa, ja puhuu kaikkea, mitä kielellensä tulee, se on irstas
ihminen 'vaikka hän olisikin puettuna köyhien kaapuun.' -- Dervishin
ulkomuoto on paikattu puku ja kerityt hiukset, mutta todellinen
dervishi on se, jonka sydän on elävä, ja jonka himo on kuollut."
Jatkaessa matkaamme, kuljimme useitten puutarhojen läpi, joissa oli
runsaasti appelsiinejä ja eräänlaisia kirsikoita, ja joita pienet
kanavat kastelivat. Viimein jouduimme erääseen linnaan nimeltä
Bakh-i-Taht, s.o. "valtaistuin puutarha", joka on vaan 30 vuoden vanha,
mutta kokonaan rappiolla ja raunioina; on vahinko, sillä se siaitsee
ihanimmasti mitä ajatella voi. Linna on rakennettu penkereissä,
korkealle kukkulalle ja sen balkongeilta on viehättävä näköala yli
Shiratsin, sen talojen, puutarhojen ja kupoolien yli; kupooleista
huomioon astuu se, joka on rakennettu sejd Mir Ahmedin haudalle.
Bagh-i-Tahtin alapuolella on suuri kypressitarha ja vesi-allas, jonka
vesi nyt on kuivunut.
Useita kilometriä Shiratsin ulkopuolella alkaa pieni, Kuh Rud-niminen
puro, joka eräässä kohden muodostaa matalan putouksen. Tässä
pyydystelevät persialaiset suuret määrät kaloja, jolloin he
menettelevät seuraavalla viekkaalla tavalla. He kaivavat varsinaisen
joen vuonan sivulle pienen kanavan, ja sen he siellä täällä
levittelevät altaiksi, joitten läpi vesi juoksee. Kun nyt mullot ja
raudut suurissa parvissa nousevat jokea ylös ja hyppivät putouksen yli,
joutuvat muutamat sivukanaviin ja altaisiin ja pyydystetään helposti
siten, että viimemainittujen suut tukitaan.