Matka Ispahaniin.
27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov
oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui
pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä
kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin,
tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.
Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla
kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin
maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia
asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon
halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin
menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle.
Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee
tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin
vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka
keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita
eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita
ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on
huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat
pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan
tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu
oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja
akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa
lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja
tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten
paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli
vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät
yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa,
päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat
saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian
tottuu.
Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta.
Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus
kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei
saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota
asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse
näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää
tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he
suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat
sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin
lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla
tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen
mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun.
Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8
farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä
viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan
"tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden
kraanin juomarahaksi.
Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa;
sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä
teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta
Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja
etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta
Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen
Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona;
Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista
Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin--Teheran--Kum reitillä,
mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan
Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia.
Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei
löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos
mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös
yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä
välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut
karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari
yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi
muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.
Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren
rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet
suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten
rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet
omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä
omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh,
mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on
niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa
on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä,
mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty
kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa,
seiniin tehdyissä komeroissa.
Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin
persialaisista hevosista.
Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso.
Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta
vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla,
niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja
varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu,
ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se
paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle,
juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta.
Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään
erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi.
Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa
joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai
viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään
koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa
hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin
suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin
suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.
Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen
haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu
hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy
vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla
hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme
Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle
rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.
Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja,
niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja
turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista.
Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo
aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se
nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret
ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin
ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä
päätä ja rinta on hyvin litistynyt.
Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme
matkaamme etelään päin.
Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin
eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet
saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä
hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti
tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa.
Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen
ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa
kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan
Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää
kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja
tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla
varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka
nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin
juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla
ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja
naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat
toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä
pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten
uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat
lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi
dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän
puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän
hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt
Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä
mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on
samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin
tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su
ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla
lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.
Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi
kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan.
Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa
oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka
näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan
pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi
paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska
nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa
ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini
voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä
pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.
29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka
hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri,
piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja
ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o.
"parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten
läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri
karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o.
"musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on
kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy
ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.
Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin,
joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on
Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee
viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu
kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima,
Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä
Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä
kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä
neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet
antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat
kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään
saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain
tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset
naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä.
Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa
lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on
luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja
hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta,
jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä
asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa
marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten
virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että
arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan
kerran vuodessa nostetaan.
Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas
kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti.
Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan
ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen
tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan
leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta
aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka
Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle.
Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus.
Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on
Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku
6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä
8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja
teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat
heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla
puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla,
vaan ainoastaan aaseilla.
Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion
välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran
sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden
virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän
järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon.
Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori
Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus
hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.
Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään
tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten
rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista
näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset
Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä
kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta,
oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin
opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän
kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan
perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään
väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään.
Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti
maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri
tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla
persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla
kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin
kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän
täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa
paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja
jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita
vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat
salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni,
ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun
kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan;
otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani,
huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä
telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon
tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä
kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin
ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven
auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä
jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa,
mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin,
tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti
Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli
oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin
oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli
vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja,
meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt
ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin
sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman
munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun
tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada
oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi
tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen
oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä
puolikuollutta hevoskonia.
Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja
risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on
laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja
raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka
paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen
sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän
vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen
sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin,
Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän
tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että
sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi
helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät
kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista
yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on
yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja
kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat
rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella
sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen
toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä
vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat
he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja
elää siellä säästöistään.
Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit
tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan
tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina
siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla
värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen
läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä
sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas
tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats
kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota
persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä
etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy
tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean
puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen
pääkaupunki.