Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen
isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli
ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta
poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi,
laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi
omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka
tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen
tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se
kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan
taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin
toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi
lainata seuralaisiltaan.
Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä
Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä
vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak.
1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko
Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo
ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä
kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin
etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta
näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti
prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu
viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa,
jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt,
pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni
sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi
porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte
ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti
siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan
päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi
valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita,
istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi
tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta
vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti
Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa
alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa
suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle
nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli
kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä;
häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt
kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua.
Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi
tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat
puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin
antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti
itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen,
myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin
oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi,
kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt
ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin
lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata
valtimonsa.
Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin
hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja
lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä;
emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan,
oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen
raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän
aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin
nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän
siirsi keskustelun muille aloille.
Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle
XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia
on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta
lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista
ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä
tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina,
useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan
olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia
sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi
maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.
Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä
ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat
silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä
ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi
osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot
ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja
käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä
majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin
lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös
persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan
puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut
persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat
shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen
eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin
Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään
saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä
määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä,
kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen
oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se",
huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua,
kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi
kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi,
saat mennä!"
Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän
kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut,
näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli
kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa
aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte
kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.
Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että
hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille.
Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki
salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on
muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.
Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt,
kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut
monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun
tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan
käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla
nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti
ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon
mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut
sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia
pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin
savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan
julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että
kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni
ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa
häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä
vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia
vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia
vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme
miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi.
Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden
muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa
kohtuullisen matkan päässä shaahista.
Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta
leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja
epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin
Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin
kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja
sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin
oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta
jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko
seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen
puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä;
sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan
keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti
mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla
pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on
varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia
polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa
puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin
kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä
tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat
näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun
tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa,
lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja
kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan
pelkää tiikerijahdin vaaroja.
Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta
ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten.
Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka
shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään
pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja
shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin
lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet,
kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki,
hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja -- jonka aina täytyy
olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa
hän heti valokuvata sen -- tähän tulee vielä lisäksi hovi
tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa
pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on
tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden
herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä
esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa
muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa,
korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin
huikentelevaisessa sydämmessä.
Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan,
vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se
tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin
peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti
Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas
joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja
jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.
Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu
seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää
telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella
jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään
tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin
luokse.
Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää
kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla
pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla
kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita
vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan
sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan
kosteuden välttämiseksi.
Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana
seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla
otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut
vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis,
juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus
ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui.
Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta
koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi
harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita
lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on
laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden
tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen
naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt
teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee
juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta
laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa
juosten, kullakin lintu kädessä.
Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi
taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella
vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla
metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja
varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen
sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin
ovat sen päivät luetut -- se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu
uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin
osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia.
Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen
todenperäisyyttä -- että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin
erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa,
jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä
eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran
ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä
hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei
mainitse oliko se kenraalin univormussa.
Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja
muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin
eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin
erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä
usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille
paljon kallisarvoisemman vastalahjan.
Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on
huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä
virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä
pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä
saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii
mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku
metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen
laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei
saa huomata.
Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä
kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan
kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla
ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma
kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla
shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö
lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin
muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa
maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että
sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi
shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle.
Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta
kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita
kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi
siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle
seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän
majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana
päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu
tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana
jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää
talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa
hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda
teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on
liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa
kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle
j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se
saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu
valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa
suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori
Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset
sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä
Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan.
Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa
sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa
hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi
shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa,
vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin
näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin
suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan
luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan
ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti
kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi
pitkän ajan tointuakseen naurustaan.
Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat
ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan
sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi,
etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia.
Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on
itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia,
ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse
myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi,
että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat
kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista,
luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi
lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita,
piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia.
Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja
suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa
pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se,
ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole
erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet
vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja
korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet,
tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e,
aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen
estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko
hovin loppu.
Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä.
Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe."
Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista;
laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin
sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja
Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.
Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He
elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista
ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he
sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja
tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka
sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä
komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita.
Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi,
yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä
varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian
naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja,
helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla,
kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse
ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa
voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa
ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin
suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on
sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä
hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.
Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on
melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan
haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti
shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin
onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi
päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista
silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo
toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen,
olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää
hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista
mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta.
Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon
osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen,
ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen
vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla
ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu
shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.
Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat
hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä
hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua
ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon.
Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää
viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin
alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn
noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin
viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan
puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty
itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on
kuollut mielipahasta ja surusta.
Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat.
Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä
ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät
kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak
lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta,
joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä
oli kuollut, muutama koleeraan, muutama -- myrkytykseen. Ei kuulu nim.
olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien
prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja
mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat
myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien
sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät
ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta
on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen
lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he;
kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja
torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä,
joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän
riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen.
Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi
pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen
onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi
naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja
shaahilla on mahdottoman hauskaa.
Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen
kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta
huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin
kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden
ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta
Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan
hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten
isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet
sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee
vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat
enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja
laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski
päässä.
(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli
Persian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)
Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh,
jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä:
prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin
sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se
prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja
tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä.
Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän
mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja
hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten
valtiomiesten käsissä.
Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen
oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä,
sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku
hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi
käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa
itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat
vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun
shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään
varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin
ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä,
niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä
tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos
hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen
lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu
silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka
tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan.
On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä
on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja
shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.
Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit
hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän
päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa
hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole
mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa
ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä
muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din
shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on
erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan
vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa
varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian
tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä,
uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin
Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä
rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja
istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty
verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo
sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan
ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä
ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka
ajattelevat ainoastaan omia etujaan.
Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä
kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen
ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.
Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa,
on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta
luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa
sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa
Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet
parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei
shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet
läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri
Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän
tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja
hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos
käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti
löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa
kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa
t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän
on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista
neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun
jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia
kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä
Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.
Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita
ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen,
joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan
Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen
kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa,
everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä
ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on
kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri
Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa
sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja
geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta
miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla
alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon
tuntemisessa.
Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja
pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.