Tattarilaisista.
Varmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi
ilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen
syntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan
pohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren
luoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat
epäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa
turaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina.
Väestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon
luotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt
asustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista
ja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä
edellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan,
ensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet
paikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen
niistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat
ne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin
venäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat
transkaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut
ovat loppuneet.
Tattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka
rajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä
Aras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä
täällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in,
Derbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin
pohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin
niitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja
Bakun kaupunkien ympäristössä.[6]
Tattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on
hän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä
raakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat
erittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein
ovat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset
silmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja
hipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä
on vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet,
muodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin
persialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen
vaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki
päässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät
he hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä
ja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.
Tattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on
niitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat
pienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa,
joissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.
Huoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei
koskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää
pehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään
kokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin.
Kalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa
pienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään
kiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly,
johon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.
Tattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa,
vaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja
tupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan
tarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina
mitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti
juomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty.
Siksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri
pöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset
ovatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he
vihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään
vihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä
hengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä
syy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun
naftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle,
niin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät
ihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten
vaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi
johonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja
ryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi
syvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää
sydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä
väännetään ympäri.
Tattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja
maanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita,
tuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja
käsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja
tärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa
laumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia.
Kyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka
tärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.
Vaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista
tavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin
tuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa
tapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan
tattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja
kiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä
kertomisen.
Kun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi,
vaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien
luokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat,
annetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi
sormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on
päätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä
häntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen
sopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän
sukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla
"shislikillä" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), "plaffilla"
(riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät
mennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei
kuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään
tytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on
antanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus,
joten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään
pois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne
kotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä
maistaa.
Kaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee
sulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi
kuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja
ja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset
tulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki,
jota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan
vaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono
pieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki
morsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja
lauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä
vastaan, huutaen "hohgellsun" (terve tuloa!) Kaikki käsketään
huoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha
vaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa
nyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään
tytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan
yksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita,
joita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta
esinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa:
"Allah mebarek ejlasun", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa.
Sitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin
korvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella
on jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville.
Lopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.
Kun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä
ilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan
hän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte
esittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön
setä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä
tilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja
pappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa.
Vastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi,
tahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun
myönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet
samalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin
lamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.
Häitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten
nimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät
kestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan
omille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan
oppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat
kukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana
tanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän
ystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan
koko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella
jaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän
ystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset
soittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan
akuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät
häntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä.
(Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä
tattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein
värjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat
shahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän
toimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson
vaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki
ne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa
olla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä
kanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin
vaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet
huilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista.
Näitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30
tai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee
noutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön
vanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä
soihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa
makuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu
kasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee
vanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen
luokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken
tämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa
sanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä
antaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja
nyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei
ole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.
Tämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta,
jonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut
ylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina,
niin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon
yksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen
varallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.
Tattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas
tuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän
sanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia
kuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis
pestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan
kiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.
Samana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan
teetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis
hautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka
seinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat
paljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät
tulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka
kauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt,
pannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on
neliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora
hautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä,
ammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa
puhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän
kirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat
sukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä
päätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena
vuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla
ja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet
sen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan
jälestä tule haudalle.
Lopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää
muutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa
oleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On
itsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista;
siis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.
Kun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin
kieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri
elämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen
ovat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen
ja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen,
ovat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta
ainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut,
kun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on
jäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että
siihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset
valloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla,
aseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat
tattarilaisille tuoneet.
Nämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että
turkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi
kuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja
Apsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan,
sillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen
sanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan
Konstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas
ymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat
minulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken
käytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten
molempien kielien yhtäläisyydestä:
_Turkin kieltä_: ewin byjyk-my -- onko talosi suuri?
_Tattarin kieltä_: sennun övun böog-mi?
_Turkin kieltä_: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr -- on, herraai,
taloni on sangen suuri.
_Tattarin kieltä_: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.
_Turkin kieltä_: pederim shehirde dyr -- isäni on kaupungissa.
_Tattarin kieltä_: mennim attam shaharda dur.