Matka Bakuun.
Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren
pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se
äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.
Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v.
1885 sanottua kaupunkia kohden.
Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin
monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat
isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille
matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on
asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti
levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja
rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa
menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista
Vladikavkasiin, verrattain pian.
Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot,
jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa
aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden
keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa
korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja
lukemattomat tuulimyllyt.
Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua
rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan
Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on
nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja
jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä
pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut
samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa
vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat
venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa
takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät.
Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa
lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla.
Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden
virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.
Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa.
Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat"
(kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä
sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille,
joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi.
Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia
vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla
näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen
varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä,
jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton
tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan.
Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa
koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita
ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on
valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa
vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy
nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin
hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi
marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.
Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen
varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi
osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää
nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on
samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen
haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä
hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja
suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon
kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien
valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka
jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat
Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen
kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko
armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä
jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja
vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään
kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja,
jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan
kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat
Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin
hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.
Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa
hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein
helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee
Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle,
kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet
asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja
ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä,
riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan
hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa.
Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna
passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.
Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata
yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni
maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan
syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.
-- 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on
kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin
tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita,
jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka
pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää
silloin tällöin näkyviin.
Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin
asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta
puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko
puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat
käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät
silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien
vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja
hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa
pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden
aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä
viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja,
joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan
taustan.
_Kasbek_, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on,
samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten
mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja
vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka
ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren
pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita
vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka
pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen
linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä
jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan
Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.
Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on
insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan
kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit
päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on
matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan,
vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m
paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa
vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu
alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat
täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin
jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät
pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran
laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla,
nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään.
Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.
Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä
on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet
poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän
muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet
kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä
juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.
Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden
tehtävänä on pitää teitä kunnossa -- joka ei ole suinkaan mikään helppo
tehtävä. -- Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun
suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava,
ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä
paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä
asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville
kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima
on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin
lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin,
pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.
Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman
kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja
vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki.
Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka
lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat
ovat ihan tulipunaiset. -- Vuorihuipuista sotilastien varrella on
Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.
Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä,
kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla
lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka
vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria
hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso
ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista
Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha,
viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä
on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme
Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin
asuinpaikka.
Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen
varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä
kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin
ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja
Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta
tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on,
venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden
Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot,
hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa
vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie.
Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno
maailma on siellä kävelyllä.
Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista.
Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä
dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä
koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä
tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat
Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja)
hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia,
joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin
kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin --
sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista,
että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista
ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin
kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä
maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee
paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein
mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia,
tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on
kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa,
jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki
ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että
niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota
pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä,
hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään
asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret
silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa
ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.
Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään
Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen
keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.
Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta.
Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji,
jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe
elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti
taas oikealla näkyy vehreä juova -- pensaita Kuran rannalla.
Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä
päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan
tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi
välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa
oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi
kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä,
polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja
välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään
mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta
vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen,
iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala!
armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se
juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä
asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi
hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.
Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli
tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita
muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin
parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia,
ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon.
He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli
ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi
vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja
kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja
iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa
heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut,
päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja
tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka
myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti
kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti
santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en
mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin
seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä
pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä
päivänä.
Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten
kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja
Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.
Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä
vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa,
ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja
tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja
lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi
monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi
rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan
lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.
Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen
virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi
oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina
harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla,
saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle.
Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien
peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen
ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin
pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan
7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.
Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä
avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro
oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä,
hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia
kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon
Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.