EPILOGI.

Olemme Siperiassa.

Suuren virran aukealla rannalla on kaupunki, joka on Venäjän hallinnon

keskuskohtia. Kaupungilla on linnotus ja linnotuksessa sijaitsee

vankila. Raskolnikov, joka oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, on jo

viettänyt yhdeksän kuukautta tässä vankilassa. Rikoksensa toimeenpanosta

on jo kulunut puolitoista vuotta.

Tuomioistuimen toimeenpanema tutkimus hänen rikoksestaan tapahtui ilman

mitään omituisia seikkoja. Rikollinen teki laajasti ja selvästi selvää

rikoksestaan; hän ei unohtanut yhtä ainoata yksityiskohtaa, eikä

koettanut lieventää pienintäkään seikkaa omaksi edukseen. Selitti

panttiin liittyvän salaisuuden. Pienen puupalan ja metallikappaleen,

jotka oli tavattu kuolleen kädestä. Kertoi, miten oli ottanut avaimen

murhatulta, kuvasi tämän avaimen, matka-arkun ja sen sisällön, ratkasi

Lisavjetan murhaa koskevan arvotuksen, kertoi, miten Koch ja ylioppilas

olivat saapuneet ja kolkuttaneet ovea, toisti kaikki mitä he olivat

sanoneet toisilleen ja puhui siitä, miten hän itse oli juossut portaita

alas samalla kuunnellen Mikolkan ja Mitkan huutoja. Ja vihdoin osotti

hän kiven Vasnesenskin prospektin varrella, jonka alle varastettu tavara

oli kätketty. Tuomarit ja kuulijat ihmettelivät kaikkein enin sitä, että

hän oli kätkenyt koristeet ja rahat käyttämättä niitä vähääkään

edukseen; mutta etenkin tuntui se heistä omituiselta, ettei hänellä

ollut yhtään selvillä se, mitä ja miten paljon hän oli ottanut. Se

seikka, ettei hän ollut avannut kukkaroa laskeakseen rahoja, tuntui

heistä vallan epäuskottavalta. Kukkarossa oli kolmesataa seitsemäntoista

ruplaa ja kolme kolmatta kopekkaa. Päällimäiset, arvokkaimmat, olivat

kärsineet paljon kiven alla olevasta kosteudesta. He uskoivat hänen

valehtelevan, ja koettivat kauvan etsiä perusteita sille, miksi hän sen

teki, koska hän vapaaehtoisesti tunnusti kaikki.

Vihdoin tunnustivat jokuset (etenkin psykologit) sen mahdollisuuden,

että hän oli pannut rahat kiven alle tietämättä niitten määrää. Mutta he

uskoivat myöskin, että itse rikos oli tehty jonkinlaisessa

mielenhäiriössä, sairaloisessa monomaniassa, sekä ettei hän kai aikonut

saada siitä mitään aineellista hyötyä. Näihin aikoihin oli syntynyt uusi

teoria ajottaisista mielenhäiriöistä, jota nyt niin usein käytetään

rikollisten suhteen. Sitä paitsi olivat useat todistajat, myös tohtori

Sosimov, entiset yliopistotoverit, emäntä ja hänen palvelijansa panneet

merkille, että Raskolnikov oli jo pitemmän aikaa ollut luulosairaan

tilassa. Kaikella tällä oli suuri vaikutus lopulliseen ratkasuun, joka

määräsi, ettei Raskolnikovia asetettaisi tavallisen murhaajan ja varkaan

tasalle. Niitten suureksi suuttumukseksi, jotka puolustivat tätä

mielipidettä, ei rikollinen edes koettanut puolustautua. Kun häneltä

kysyttiin mikä oli saattanut hänet murhaamaan ja ryöväämään, vastasi hän

selvästi ja avonaisesti, että hänen köyhyytensä ja avuttomuutensa olivat

ensimäisenä syynä siihen sekä samalla toivo, että ne rahat, jotka hän

toivoi löytävänsä murhatulta, riittäisivät hankkimaan hänelle turvatun

aseman. Murhaamispäätöksensä oli hän tehnyt kevytmielisen ja aran

luonteensa vaikutuksesta, jonka hätä ja vastoinkäymiset olivat

katkeroittaneet.

Kun häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ilmasemaan itsensä, vastasi

hän aivan yksinkertasesti, että sen oli tehnyt vilpitön katumus.

Tuomio oli lempeämpi kuin oli odotettukaan, kun otti tehdyn rikoksen

huomioon. Mutta syynä oli ehkä juuri se, että murhaajan onnistui pestä

itsensä täysin puhtaaksi ja että hän tahtoi sovittaa rikoksensa. Kaikki

omituiset asianhaarat otettiin huomioon. Rikollisen kurjaa ja

sairaloista tilaa aivan murhan edellä ei voitu epäillä. Sitä, ettei hän

ollut käyttänyt ryövättyjä esineitä, pidettiin todistuksena heränneestä

katumuksesta ja rikoksenteon ajattelemattomuutena, Lisavjetan murhaa

pidettiin todistuksena viimemainitulle edellytykselle; joku tekee kaksi

murhaa ja unohtaa samalla, että ovi on auki! Vihdoin tapahtui itsesyytös

samaan aikaan, jolloin muuan yltiöpäinen kiihkoilija oli ottanut syyn

päälleen, kun taas todellista murhaajaa vastaan ei ollut mitään

todisteita (Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi pitänyt sanansa). Kaikki

tämä auttoi onnettoman kohtalon lieventämistä.

Sitä paitsi ilmeni muita seikkoja, jotka olivat sangen suotuisia

syytetylle. Ylioppilas Rasumihin oli todistanut, että rikollisen

Raskolnikovin käydessä yliopistoa, oli hän pienine varoineen auttanut

köyhää, sairasta toveria ja melkeinpä kokonaisen vuoden ajan elättänyt

häntä. Hänen kuoltuaan otti Raskolnikov huolehtiakseen hänen vanhasta

isästään, joka oli raajarikko, hankki hänelle paikan sairashuoneessa ja

kustansi lopuksi hänen hautajaisensa. Nämä tiedot vaikuttivat

Raskolnikovin eduksi. Hänen entinen emäntänsä, leski Sarnitsin kertoi,

että hänen asuessaan toisessa talossa, "viidessä nurkkauksessa", oli

Raskolnikov eräänä yönä tulipalon sattuessa pelastanut kaksi pientä

lasta palavasta talosta, jossa tilaisuudessa hän itse sai useita

palohaavoja. Tätä tapausta tutkittiin tarkoin ja useat todistajat

vakuuttivat sen todeksi. Lyhyesti sanottuna, oikeusjuttu päättyi sillä,

että rikollinen, vapaaehtosen tunnustuksensa perusteella, ottaen

huomioon jotkin lieventävät asianhaarat, tuomittiin toisen luokan

pakkotyöhön _kahdeksaksi vuodeksi_.

Heti oikeusjutun alettua oli Raskolnikovin äiti sairastunut. Dunja ja

Rasumihin toimittivat hänet oikeudenkäynnin ajaksi pois Pietarista.

Rasumihin valitsi hänen asuinsijakseen pienen kaupungin, joka oli

rautatien varrella, aivan lähellä pääkaupunkia jotta tarkasti voisi

seurata oikeudenkäymistä ja olla mahdollisimman usein Avdotja Romanovnan

kanssa. Pulcheria Alexandrovnan sairaus oli sangen omituista laatua.

Hermot olivat joutuneet epäkuntoon ja toisinaan näytti hänen järkensä

olevan sekasin. Dunjan palatessa viime kohtauksesta veljensä kanssa oli

äiti jo sairas, oli kuumeessa ja houraili. Kun hän parani, kertoivat

Rasumihin ja Dunja hänelle, että Raskolnikov oli matkustanut kauvas

Venäjän rajalle salasta tointa varten, joka oli uskottu hänelle ja joka

tuottaisi hänelle sekä rahaa että kunniaa. Mutta se heistä tuntui

omituiselta, ettei äiti aikasemmin, eikä myöhemmin tehnyt heille mitään

kysymyksiä. Päinvastoin osottausi, että hän itse oli keksinyt historian

poikansa matkan syyksi.

Hän kertoi kyyneleet silmissä, miten Raskolnikov oli tullut hänen

luokseen sanomaan hyvästiä ja antoi heidän ymmärtää, että hän tunsi

joitakin sangen tärkeitä, salaperäisiä asianhaaroja ja että Rodjalla oli

mahtavia vihollisia niin että hän oli pakotettu olemaan piilosilla.

Mutta mitä Rodjan tulevaisuuden uraan tuli, oli hän varma siitä, että se

oli oleva loistava, ensin oli kuitenkin raivattava tieltä joitakin

vihamielisiä esteitä. Hän vakuutti Rasumihinille, että Rodjasta tulisi

valtiomies ja esitti todistuksekseen tämän väitöskirjan ja hänen suuren

kirjailijakykynsä. Poikansa tutkielmaa luki hän alati. Mutta hän ei

koskaan kysynyt missä Rodja oli, ja tytär alkoi vihdoin käydä

surulliseksi hänen tätä seikkaa koskevan vaiteliaisuutensa vuoksi. Hän

ei edes valittanut sen johdosta, ettei saanut mitään kirjettä häneltä,

vaikka Rodjan kirjeet olivat hänen maalla asuessaan olleet hänen suurin

ilonsa. Dunjassa syntyi se ajatus, että äiti ehkä aavisti jotakin

kauheata ja pelkäsi saavansa tietää jotakin vielä kamalampaa. Joka

tapauksessa huomasi Dunja, ettei Pulcheria Alexandrovna enää ollut

täysin järjissään.

Muutamia kertoja kääntyi keskustelu siihen suuntaan, että oli mahdotonta

välttää mainitsemasta, missä Rodja nyt oleskeli. Mutta saatuaan

välttelevän ja epätyydyttävän vastauksen, muuttui hän heti sangen

surulliseksi ja vaiteliaaksi, Ja tätä kesti sangen kauvan. Pian huomasi

Dunja, että näitten valeitten syöttäminen oli vaikeata ja päätti täysin

vaijeta tämän asian suhteen. Mutta yhä selvemmältä näytti, että äiti

parka aavisti jotakin kauheaa. Dunja muisteli myös veljen puhuneen, että

äiti oli kuunnellut hänen puheitaan yöllä ennen sitä synkkää

kohtauspäivää Svidrigailovin luona. Ehkä hän silloin jo sai tietoonsa

osan salaisuudesta. Pitkien, päiviä ja viikkoja kestäneen surullisen

vaitiolon jälkeen saattoi sairaan vallata hysterinen vilkkaus.

Sellasissa tapauksissa puhui hän lakkaamatta pojastaan ja

tulevaisuustoiveistaan. Toisinaan olivat hänen mielikuvansa sangen

omituiset. He olivat samaa mieltä, myönsivät aina kaikkeen ... ehkä hän

huomasi, etteivät he tahtoneet sanoa häntä vastaan ... hän puhui,

puhui...

Viisi kuukautta rikollisen tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio.

Rasumihin kävi usein vankilassa ystävänsä luona. Sonja kävi myös siellä.

Vihdoin oli heidän erottava. Dunja ei uskonut, että ero tapahtuisi

ainaseksi, ja Rasumihin oli samaa mieltä hänen kanssaan. Viimemainitun

nuorekas ja vilkas pää oli tehnyt suunnitelman, minkä avulla hänen olisi

mahdollista kolmen, neljän vuoden kuluessa saada alku varallisuudelle,

säästää joku määrä rahoja ja muuttaa Siperiaan, jossa oli antelias

maaperä ja työntekijäin, intelligensin ja pääoman puute. Sinne, samassa

kaupungissa, missä Raskolnikov asusti, aikoi hän asettua ja alkaa Rodjan

kera uusi elämä. Erotessa itkivät he kaikki. Raskolnikov oli viime

päivinä ollut sangen miettiväinen ja levoton äidin vuoksi. Se saattoi

taas Dunjan huolestuneeksi. Sonjan seurassa oli Rodja aina vaitelias ja

sulkeutunut. Sonja oli jo kauvan sitten varustautunut matkalle niillä

rahoilla, jotka hän oli saanut Svidrigailovilta, ja oli valmis

seuraamaan sen osaston vankeja, johon Raskolnikov kuului. He eivät

koskaan olleet puhuneet siitä, mutta molemmat tiesivät, että asian niin

tuli olla. Erotessa hymyili Raskolnikov heikosti, kun sisar ja Rasumihin

latelivat kiihkeitä vakuutuksia heidän yhteisen onnellisen

tulevaisuutensa suhteen, kun hän olisi kärsinyt rangaistuksensa, ja hän

sanoi, että äidin sairaloinen tila pian loppuisi surullisesti. Vihdoin

hän läksi ja Sonja seurasi mukana.

Kaksi kuukautta myöhemmin nai Rasumihin Dunetshkan. Kutsuttujen joukossa

olivat Porfyrius Petrovitsh ja Sametov. Rasumihin näytti tehneen vallan

järkähtämättömän päätöksen, ja Dunja oli vallan varma siitä, että

suunnitelma onnistuisi. Mahdotonta oli myös epäillä sitä, sillä mikään

ei voinut vastustaa sitä rautaista tahtoa, mikä Rasumihinissa oli. Muun

muassa alkoi hän taas käydä yliopistoa täydentääkseen opintojaan.

Molemmat puuhailivat innokkaasti suunnitelmien tekemisessä tulevaisuutta

varten ja toivoivat voivansa viiden vuoden päästä muuttaa Siperiaan.

Siihen saakka kiinnittivät he toivonsa Sonjan vaikutukseen.

Pulcheria Alexandrovna siunasi ilolla tyttärensä yhtymistä Rasumihiniin;

mutta häitten jälkeen kävi hän huomattavasti surullisemmaksi kuin ennen.

Rasumihin koetti tuottaa hänelle iloa kertomalla jutun ylioppilaasta ja

hänen sairaasta isästään ja miten Raskolnikov edellisenä vuonna oli

palanut pelastaessaan kahta pientä lasta. Molemmat nämä kertomukset

saivat äidin kiihtyneeseen tilaan: Hän kertoi lakkaamatta poikansa

sankaritöistä. Kaduilla, puodeissa, missä hän sai jonkun kuuntelemaan

itseään, puhui hän pojastaan ja hänen tutkielmastaan.

Dunetshka ei vihdoin tiennyt, miten hän menettelisi. Ottamatta lukuun

kiihtynyttä tilaa, uhkasi pelkkä Raskolnikovin nimen lausuminen, jonka

jokainen saattoi muistaa oikeudenkäynnistä, tuottaa onnettomuutta.

Pulcheria Alexandrovna oli hankkinut pelastettujen lasten äidin osotteen

ja tahtoi välttämättä käydä hänen luonaan. Vihdoin saavutti hänen

levottomuutensa huippukohtansa. Hän alkoi itkeä, tuli usein sairaaksi ja

sai ankaran kuumeen houreineen. Eräänä aamuna hän kertoi, että hänen

tekemänsä laskelma, joka koski Rodjan tuloa, oli pian käyvä toteen. Hän

saattoi muistaa, että Rodja oli erotessa sanonut palaavansa yhdeksän

kuukauden kuluttua. Äiti alkoi puhdistaa heidän pientä huoneustoaan,

voidakseen ottaa vastaan hänet. Äidin oma huone järjestettiin häntä

varten, huonekalut puhdistettiin, ikkunaverhot pestiin ja asetettiin

paikoilleen j.n.e. Dunja oli sangen levoton, mutta hän auttoi äitiään

järjestämään veljen huonetta. Erään moisen päivän kuluttua, joka oli

vietetty levottomana, kyynelin, unin ja kuumehourein, sairastui hän

yöllä ja oli aamulla sangen arveluttavassa tilassa. Hänellä oli

hermokuume. Houraillessaan häneltä pääsi sanoja, joista saattoi päättää,

että hän aavisti paljon enemmän kamalasta kohtalosta kuin ennen oli

otaksuttukaan. Jokunen viikko sen jälkeen hän kuoli.

Sangen pitkään aikaan ei Raskolnikovilla ollut tietoa äitinsä

kuolemasta, vaikka Pietarista käsin oli alettu kirjeenvaihto heti hänen

Siperiaan muuttonsa jälkeen. Kirjevaihto toimitettiin Sonjan

välityksellä, joka täsmälleen joka kuukausi sai vastauksen Pietarista.

Alussa molemmista puolisoista tuntui siltä, etteivät Sonjan kirjeet

olleet kyllin tyydyttävät, mutta sitten he huomasivat, ettei hän voinut

kirjoittaa paremmin, sillä näissä kirjeissä oli mitä tarkimpia kuvauksia

heidän veljestään. Ne olivat täynnä kuvauksia hänen jokapäiväsestä

elämästään. Ne eivät sisältäneet mitään esityksiä hänen omista

toiveistaan eikä mitään hänen omia tunteitaan kuvaavaa. Sen sijaan, että

oli koettanut kuvata Rodjan sieluelämää, kirjotti Sonja hänen omia

sanojaan ja esitti sen ohessa laajoja kuvauksia hänen terveydestään ja

toivomuksistaan. Kaiken tämän hän ilmotti mitä tarkimmin. Onnettoman

kuva esiintyi sen vuoksi sitä selvemmin ja havaittavammin. Tällä lailla

ei siis voinut syntyä mitään väärää käsitystä, sillä Sonja ilmotti vain

tosiasioita.

Alussa oli Dunjalla ja hänen miehellään vähän lohdutusta näistä

tiedonannoista. Sonja kirjotti, että Raskolnikov yhä edelleen oli

vaitelias ja synkkä, ettei hänen mieltään kiinnittäneet ne tiedonannot,

jotka Sonja toi hänelle kodista, mutta että hän usein kysyi äitiään. Kun

Sonja arvasi Raskolnikovin jo aavistavan asiain oikean laidan, kertoi

hän äidin kuolemasta.

Sonja kirjotti myös, että vaikka Raskolnikov oli niin itseensä

syventynyt arvosteli hän kuitenkin levollisesti tilaansa, ei odottanut

mitään lähimmältä tulevaisuudelta, ei toivonut mitään kevytmielisyyksiä

eikä ihmetellyt mitään tässä uudessa maailmassa, joka kuitenkin oli niin

erilainen kuin se, missä hän ennen oli oleskellut. Sonja sanoi heille,

että hänen terveydentilansa oli tyydyttävä. Raskolnikov teki määrätyn

työnsä mitenkään koittamatta päästä eroon siitä, mutta myöskin

ponnistelematta liikoja. Ravintonsa oli hänestä vallan saman tekevää;

mutta tämä ravinto oli yleensä niin kurja, pyhäpäiviä lukuunottamatta,

että hän vihdoin oli ottanut Sonjalta hieman rahaa voidakseen päivisin

ostaa itselleen teetä. Muuten oli hän pyytänyt Sonjaa olemaan surematta

hänen tähtensä, sillä kaikki suru oli hänelle taakkana.

Sitä paitsi ilmotti Sonja, että Raskolnikov vankeudessa eli yhdessä

muiden vankien kanssa. Kasarmien sisustaa ei Sonja ollut nähnyt, mutta

hän oli vakuutettu siitä, että siellä oli ahdasta, likasta ja

epäterveellistä. Raskolnikov nukkui lavitsalla viltti allaan, eikä

halunnut muita mukavuuksia.

Sonja kirjotti myös vallan avosydämisesti, että Raskolnikov alussa oli

ollut vihanen hänen käyntiensä johdosta, että hän vastenmielisesti puhui

hänen kanssaan ja että hän toisinaan oli kohdellut häntä kovuudella;

mutta että heidän yhtymänsä vihdoin muuttuivat tavaksi Raskolnikoville,

niin, jopa välttämättömyydeksikin, niin että tämä hänen sairaana

ollessaan oli ikävöinytkin häntä.

Joka sunnuntai näki Sonja hänet linnotuksen portilla tai vartiotuvassa,

jossa hän sai luvan oleskella joitakin minuutteja. Arkipäivinä kävi

Sonja hänen luonaan työpajoissa, Irtysh-virran rannalla olevassa

puuvajassa sijaitsevassa tiilitehtaassa.

Itsestään kirjotti Sonja, että hänen oli onnistunut tehdä joitakin

tuttavuuksia kaupungissa ja hankkia itselleen suosituksia, että hän teki

käsitöitä, joita hän alkoikin saada koko paljon, syystä ettei

kaupungissa ollut ketään muotiompelijaa.

Hän ei kertonut siitä, että Raskolnikovia alkoi hänen väliintulonsa

vuoksi puolustaa muuan vartija ja ettei hän saanut niin ankaraa työtä.

Myöhemmin sai Dunja tiedon, että Raskolnikov pysytteli erossa kaikista,

että vangit näyttivät vihaavan häntä ja että hän oli muuttunut kärsivän

näköseksi. Vihdoin kirjotti Sonja viime kirjeessään että Rodja oli

vaarallisesti sairaana vankien salin sairashuoneessa.