Astuessaan Sonjan asuntoon oli jo alkanut hämärtää. Sonja oli odottanut
häntä koko päivän tavattoman levottomana. Hän oli odottanut häntä Dunjan
seurassa, joka jo aamulla oli tullut hänen luokseen. Hän oli muistanut,
että Svidrigailov edellisenä päivänä lausui: "Sonja tietää kaikki." Emme
tahdo kuvata nuorten naistemme keskustelua tai heidän kyyneleitään tai
miten he lähentyivät. Dunja sai ainakin sen lohdutuksen heidän
yhtymisestään, ettei hänen veljensä jäisi yksin. Hänen, Sonjan luoksehan
Rodja ensin oli tullut tunnustamaan syntiään. Kun hän oli säälivän
sydämen tarpeessa, meni hän Sonjan luo. Sonjapa myös oli seuraava häntä
sinne, minne kohtalo tahtoi. Dunja tiesi, että niin tapahtuisi.
Katselipa hän Sonjaa kunnioituksellakin, joka alussa saattoi tyttöparan
sekaisin. Sonja piti itseään tuskin sen arvosena, että saattoi katsoa
Dunjaan. Viimemainitun ihana muoto oli tehnyt häneen häipymättömän
vaikutuksen, ja hän piti Dunjaa ihanimpana ja täydellisimpänä olentona,
mitä koskaan oli nähnyt.
Dunjan lähdettyä veljensä asuntoon, alkoi Sonjaa vaivata kauhea epäilys,
että Raskolnikov oli päättänyt päivänsä itsemurhalla. Samaa oli Dunjakin
pelännyt, mutta he olivat kaiken päivää koettaneet todistaa toisilleen
kaikin mahdollisin syin, ettei mitään sellasta saattaisi tapahtua, ja
olivat sen vuoksi rauhalliset niin kauvan kuin olivat yhdessä. Mutta
tuskin he olivat eronneet, ennenkuin molemmat alkoivat ajatella sitä.
Sonja muisteli Svidrigailovin sanoja, että Raskolnikovilla oli vain
kaksi tietä kuljettavana ... toinen, joka johti Siperiaan ja... Sitä
paitsi tunsi hän hänen ylpeytensä, hänen itserakkautensa ja hänen
epäuskonsa. Jospa vain arkuus ja kuoleman pelko voisivat häntä pidättää,
ajatteli Sonja epätoivoisena.
Aurinko oli vähitellen vaipunut näköpiiriin ja Sonja seisoi suruisena
ikkunan ääressä ... mutta ulkona näki hän vain läheisen talon harmaat
seinät. Vihdoin, kun ei hän enää epäillyt onnettoman kuolemaa, astui
tämä sisään.
Sonja päästi ilohuudon, mutta tarkastaessaan Raskolnikovia tarkemmin,
kalpeni hän.
-- Niin minä olen tullut luoksesi, Sonja, noutamaan ristiäni, sanoi hän
raskasmielisesti hymyillen. -- Itsehän sinä olet sitä toivonut, ja nyt
kun aika on tullut, pelästyt sinä.
Sonja katseli häntä kummastellen; sillä tämä ääni tuntui hänestä niin
omituiselta. Hän alkoi väristä, mutta pian arvasi, että sekä ääni että
sanat olivat aijotut salaamaan lausujan mielentilaa. Tämä väistikin
Sonjaa katsomasta.
-- Näes, Sonja, minä olen ajatellut, että ehkä on edullista, että ...
mutta sitä liian laajaksi selittää, eikä se maksa vaivaa. Tiedätkö mikä
eniten suututtaa minua? Niin, se, että kaikki nämä tyhmät houkkiot heti
kokoontuvat ympärilleni ja tuijottavat minua tylsine katseineen, että he
tekevät tyhmiä kysymyksiä, joihin minun on vastattava ... että he
osottavat minua sormellaan... Hyi! Porfyriuksen luo en aijo mennä, hän
on minusta liian vastenmielinen. Menen mieluummin tuttavani Ruudin luo.
Miten hän kummastuttaakaan! Minä teen häneen sangen omituisen
vaikutuksen ja toivon voivani säilyttää kylmäverisyyteni. Voitko
ajatella, että olen viime aikoina käynyt sangen herkkävihaseksi, että
olin valmis näyttämään nyrkkiä omalle sisarelleni kun hän kääntyi vielä
kerran katsomaan minua. Niin pitkälle olen joutunut... No, missä sinun
ristisi ovat?
Hän oli muuttunut suuresti. Hän ei voinut pysyä silmänräpäystäkään
hiljaa, eikä hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään erikoiseen
esineeseen. Ajatukset liitivät toisesta toiseen. Hän muuttui puheliaaksi
ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti sinne tänne.
Sonja otti vaijeten esiin kaksi ristiä, joista toinen sypressinen ja
toinen messinkinen, teki hänen ylitseen ristinmerkin ja ripusti
puuristin hänen rinnalleen.
Tämä on siis sen Symboli, että minä tahdon kantaa ristiäni! Ha, ha!
Ikäänkuin tähän asti olisin kärsinyt vain hiukkasen verran. Puuristi
siis merkitsee köyhän ristiä. Messinkiristihän kuului Lisavjetalle. Sitä
saat sinä nyt kantaa... Näytä sitä minulle. Minä olen myös nähnyt
hopearistin ja pyhimystenkuvan. Ne heitin vanhuksen rinnalle. Oikeastaan
minun olisi kannettava tuota ristiä... Mutta tässä minä seison
juttelemassa ja unohdan pääasian. Minä olen tullut tänne, Sonja,
sanomaan sinulle, että minä nyt menen sinne ... jotta sinä sen
tietäisit ... niin, siinä kaikki ... siitä syystä vain tulin. Hm!...
(Muistelen minulla kuitenkin olleen enemmänkin sanomista). Itsehän sitä
olet toivonut... Nyt joudun minä vankeuteen ja sinä saat toivosi
täytetyksi. Miksi itket? Ei se yhtään auta. Voi, miten tämä kaikki on
kiusallista!
Hänen sydäntään kouristit halvauksentapasesti katsellessaan Sonjaa.
-- Miksi hän kärsii? ajatteli hän. "Mitä minä hänelle olen? Miksi hän
itkee? Hänhän käyttäytyy kuin olisi äitini tai sisareni ... hänestä kai
tulee seuralaiseni."
-- Tee ristinmerkki! Rukoile edes tämä kerta! pyysi Sonja värisevin
äänin.
-- Miksikä en? Kaikkea mitä haluat ja täydestä sydämmestä...
Hän olisi tahtonut sanoa vallan toista. Hän teki ristinmerkin useaan eri
kertaan. Sonja sitoi huivin päähänsä ja Raskolnikov ymmärsi, että hän
aikoi seurata häntä. Se oli sama viheriä vaate drap-de-dame, josta
Marmeladov oli puhunut. Raskolnikov ajatteli ehdottomasti sitä, mutta ei
kysynyt mitään. Hän huomasi, että Sonja oli sangen hajamielinen ja ylen
liikutettu. Se saattoi hänet surulliseksi.
-- Mitä tuo merkitsee? Minne sinä aijot? Jää tänne! Minä tahdon olla
yksinäni! huudahti hän harmistuneena mennen ovea kohti. Mitä minä
seuralla! mutisi hän poistuessaan.
Sonja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Raskolnikov ei edes ollut sanonut
hyvästi hänelle, ehkä oli jo unohtanut hänet. Nyt liikkui hänessä enää
vain pilkallinen, kapinallinen epäilyksen tunne.
-- Teenkö oikein? kysyi hän mennessään portaita alas.
-- Onko myöhästä muuttaa päätöstä ja ... kääntyä?
Mutta hän meni silti. Hän ikäänkuin tunsi, että kaikkien kysymysten oli
nyt loputtava. Heti tultuaan kadulle hän muisti, ettei ollut sanonut
hyvästiä Sonjalle ja että tämä hänen poistuessaan oli jäänyt keskelle
lattiaa liikkumattomana. Hän pysähtyi, mutta samana hetkenä värähti
hänen aivoissaan uusi ajatus, ikäänkuin se vain olisi odottanut tätä
hetkeä saadakseen hänet aivan sekaisin.
-- Miksi tosiaan menin hänen luokseen? Minä sanoin, että minulla oli
jotakin ilmotettavaa hänelle, mitä olen ilmottanut hänelle ... en
mitään, en yhtään mitään! Ehkä menen nyt sinne? No, mitä muuta?
Rakastanko häntä? En ... ehkä kuitenkin? Mutta minä ajoin pois hänet
kuin koiran. Kaipasinko tosiaan hänen ristiään? Voi, miten olen vaipunut
syvälle! Ei ... _hänen kyyneleitään_ minä kaipasin, hänen tuskaansa
halusin nähdä. Tahdoin nähdä, miten hänen sydämensä kärsi, miten hän
kiusaantui. Minun oli vielä iskeytyttävä johonkin, venytettävä aika,
katseltava vielä ihmisiä. Ja minä, minä uskalsin tuntea sellasta
itsetuntoa, kuvitella mielessäni niitä paljoja ... minä kerjäläinen,
konna! Konna olen, konna!
Hän kulki kanavan rantaa, eikä hänellä ollut pitkää matkaa
määräpaikkansa. Mutta ehdittyään laiturille pysähtyi hän ja läksi sitten
kulkemaan kohti Heinätoria. Hän katseli uteliaasti ympärilleen oikealle
ja vasemmalle ja tuijotti tylsästi kaikkia esineitä, jotka osuivat hänen
tielleen, mutta ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. "Viikon tai
kuukauden kuluttua viedään minua tämän sillan yli vanginvaunuissa. Millä
silmäyksin katselen silloin tätä kanavaa?... Ihmettelempä, jos silloin
muistan tämän hetken. Kiinnitänkö silloin huomioni tuohon kylttiin?
Miten silloin ajattelen ja tunnen?... Mutta miksi ajattelen nyt niin
tyhmästi ja yksinkertaisesti!... Alan käydä lapselliseksi. Voi, mikä
tungos täällä on! Kas tuota lihavaa miestä tuolla ... luultavasti
saksalainen ... joka antoi minulle sysäyksen. Mitäpä, jos hän olisi
tiennyt, ketä hän tölmäsi! Entä tuota naista lapsineen, joka pyytää
almua! Tosiaankin huvittavaa, hän luulee minun olevan onnellisemman kuin
mitä hän on. Niin, minäpä annan hänelle puolestani jotakin. Minulla on
vielä viisi kopekkaa taskussani..."
-- Pidä hyvänäsi, muorikulta!
-- Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua! sanoi kerjäläinen.
Hän oli nyt saapunut Heinätorille. Hänestä oli sangen vastenmielistä
tunkeutua väkijoukkoon ja kuitenkin suuntasi hän kulkunsa pahinta
tungosta kohti. Muuan juopunut mies veti joukossa useain huomion
puoleensa. Hän koetti tanssia, mutta tupertui lakkaamatta. Raskolnikov
katseli häntä ja räjähti nauramaan. Mutta parin hetken kuluttua oli hän
jo unohtanut hänet, vaikka hän vielä seisoi tuijoittaen häneen. Vihdoin
hän läksi, mutta selvästi tietämättä missä oli. Mutta tultuaan keskelle
toria valtasi hänet mielenliikutus, joka hallitsi sekä hänen sieluaan
että ruumistaan.
Hän muisti Sonjan sanat: "Mene tienristiin, lankea kansan eteen
polvilles, suutele maata, sillä sinä olet tehnyt syntiä sitä vastaan, ja
sano ääneensä kansalle: Minä olen murhaaja!" Koko hänen ruumiinsa värisi
muistaessaan nämät sanat. Koko viime ajan ja etenkin viime tuntien
loppumaton tuska ja levottomuus oli niin masentanut häntä, että tämä
uusi tunne täysin hallitsi häntä, oli vallan kuin kipuna olisi
sytyttänyt hänen sielunsa ja se nyt oli liekin peitossa. Hänen mielensä
lauhtui ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän vaipui maahan...
Keskellä toria hän notkisti polviaan, kumarsi ja suuteli ihastuneena
likasta maata. Sitten nosti hän päänsä vielä kerran laskeakseen sen
maahan.
-- Kas, hän on aivan juovuksissa! sanoi muuan poika, joka oli hänen
lähellään.
Ympärillä olijat nauroivat.
-- Se merkitsee, veli hyvä, että hän menee Jerusalemiin lapsineen ja nyt
sanoo hyvästi kodilleen ja osottaa Pietarin väestölle kunnioitustaan
sillä, että suutelee maata, sanoi toinen.
-- Hänhän on aivan nuori mies! lisäsi kolmas.
-- Joku ylhänen, sanoi neljäs opettavalla äänellä.
-- Nykyään ei voi niin varmasti tietää, ken lasketaan korkeisiin, ken
alhaisiin.
Kaikki nämä lausunnot ja huomautukset etsivät Raskolnikovia lausumatta
sanoja: "Minä olen murhannut!" jotka jo olivat pääsemäisillään hänen
huuliltaan. Kuitenkin oli hän rauhallisesti kuunnellut näitä sanoja
katsomatta ympärilleen ja läksi nyt katua myöten suoraan
poliisikonttoria kohti. Matkallaan sinne näki hän tuon muodon, mutta ei
kummastunut siitä, vaan tunsi että niin täytyi olla. Heinätorilla toisen
kerran kumartuessaan maata kohti ja siinä kääntyi vasemmalle, näki
hän ... Sonja viidenkymmenen askeleen päässä. Hän oli kätkeytynyt erään
lautavajan taa torilla, ja oli siis seurannut häntä koko matkan.
Raskolnikov tunsi ja ymmärsi tänä hetkenä, että Sonja nyt kuului hänelle
ikusesti, että minne kohtalo hänet veikään, seurasi hän häntä vaikka
maailman loppuun. Koko hänen sydämmensä täytti tämä ajatus ... mutta nyt
oli hän jo ennättänyt siihen paikkaan, jossa hänen kohtalonsa
ratkastaisiin. Jotensakin varmoin askelin astui hän pihalle. Hänen oli
noustava neljänteen kerrokseen. "Oi, jospa jo olisin siellä!" ajatteli
hän. Mutta silti ajatteli hän, että ratkasun hetki oli vielä kaukana ja
että asiaa saattoi vielä paljon harkita.
Sama lika, minkä hän oli kerran ennen nähnyt, oli noilla kainoilla
portailla. Kaikkien kerrosten ovet olivat auki kuten ennenkin ja
keittiöistä tunkeutui savua ja häkää. Hänen jalkansa olivat lyijyraskaat
ja vapisivat hänen allaan hänen jatkaessaan kulkuaan. Hän pysähtyi
joksikin hetkeksi lepäämään ja hengähtämään voidakseen astua sisään
_ihmisenä_. "Mutta miksi?" ajatteli hän. "Jos nyt kerran on määrätty,
että minun on tyhjennettävä tämä kalkki, on silloin saman tekevää, minkä
näkönen olen. Sitä huonomman, sitä parempi!" Tänä hetkenä väikkyi hänen
mielessään Ilja Petrovitshin muoto. Menikö hän hänen luokseen tai jonkun
toisen? Eikö hänen sen sijaan olisi mentävä Nikodin Fomitshin luo? Eikö
heti olisi parasta etsiä poliisitirehtöri hänen asunnossaan? Asian voisi
silloin toimittaa paljon yksityisemmin... Ei, ei Ruudin luo. Parempi
olisi mennä Ilja Petrovitshin luo ja tyhjentää kalkki yhdellä kertaa.
Avatessaan oven valtasi hänet väristys ja hän tuskin tiesi, mitä teki.
Tällä kertaa oli vain sangen harvoja saapuvilla; ulommaisessa huoneessa
oli muuan talonpoika ja talonmies. Raskolnikov meni sivuhuoneeseen.
Siellä oli kirjuri, joka oli ottamassa esiin työtään. Toinen kirjuri oli
toisessa huoneen nurkassa. Ei siellä ollut Sametovia eikä Nikodin
Fomitshia.
-- Onko täällä ketään? kysyi Raskolnikov.
-- Kenen kanssa haluatte puhua?
-- En yhtään nähnyt, en yhtään kuullut, venäläinen henki minut vain
johti... Miten se nyt olikaan ... sadussa. Olen unohtanut sen. Nöyrin
palvelijanne, huudahti äkkiä muuan tuttu ääni.
Raskolnikov vavahti. Ruuti oli tullut kolmannesta huoneesta ja seisoi
nyt hänen edessään. "Se on kohtalon oikku", ajatteli Raskolnikov. "Miksi
on hän täällä juuri nyt?"
-- Te täällä? Mitä syytä on minun kiittäminen käynnistänne? sanoi Ilja
Petrovitsh, joka nähtävästi oli ilosessa mielentilassa, hieman
hutikassa. Jos kysymyksessä on jokin liikeasia, tulette aivan liian
aikaseen. Minä olen täällä vain sattumalta ... muuten olen
palveluksessanne. Minä tunnustan ... mutta suokaa anteeksi ... minä
tiedän ... suokaa anteeksi.
-- Raskolnikov.
-- Niin, niinpä se oli, Raskolnikov. Miten saattoi unhottaa sitä? Rodjon
Ro ... Ro ... Rodionitsh, eikö niin?
-- Rodion Romanovitsh.
-- Niinpä tietenkin! Rodion Romanovitsh, Rodion Romanovitsh! Sitäpä
juuri halusin tietää. Minä olen usein pannut toimeen tiedusteluja tiedän
suhteenne. Minä tahdon suoraan tunnustaa, miten mieltäni kaivelee se,
että kerran olitte epäilystemme esine. Sittemmin kaikki selveni. Minä
olen saanut tietää, että te olette nuori kilpailija ... oppinutkin ...
että te niin sanoaksemme olette jo ottanut ensi askeleen. Jumalani,
sellaset ihmisethän ovat aina hieman omituisia ja kummallisia! Vaimoni
ja minä haaveilemme aina kahdesta asiasta ... kirjallisuudesta ja
taiteesta... Jos ihmisellä vain on jalo luonne, voi hän saada kaikkea
kyvyillään, tiedoillaan, nerollaan ja järjellään. Mikä merkitys on
esimerkiksi hatulla? Eipä mikään! Sen voin ostaa Zimmerman'ilta; mutta
sitä en saa ostaa, mikä on hatun alla, minkä hattu peittää. Minä
tunnustan tosiaan aikoneeni käydä luonanne antamassa teille selitystä,
mutta ajattelin, että te ehkä... Mutta minähän vallan unohdan tiedustaa
käyntinne syytä. Omaisennehan ovat saapuneet tänne?
-- Kyllä, äitini ja sisareni.
-- Minulla on ollut kunnia tavatakin sisarenne. Hän on hienosti
sivistynyt, ihastuttava nuori nainen. Minä valitan suuresti, että kerran
olin niin tulinen teitä kohtaan. Mutta olipa se myös omituinen tapaus.
Myöhemmin on se, että katselin teitä tuossa tilaisuudessa hieman
epäluuloisesti voimattomuutenne johdosta, saanut loistavan selityksensä.
Minä ymmärrän suuttumuksenne. Aijotteko muuttaa asuntoa perheenne tulon
johdosta?
-- En, minä olen vain tullut tänne kysymään ... minä luulin, että
Sametov olisi täällä.
-- Niin, te tunnette hänet, sen olen kuullut. Ei, hän ei ole täällä ...
häntä ette saa tavata. Alexander Grigorjevitshin olemme menettäneet. Hän
otti eronsa ja jätti meidät eilen ... hän on joutunut kaikkien kanssa
riitoihin ... oli sangen epäkohtelias. Hän on kevytmielinen mies, siinä
koko seikka. Me olimme kiinnittäneet häneen suuria toiveita ... mutta
siten saattaa tapahtua, kuten huomaatte. Siinä meillä on loistava
nuorisomme, maan toivo! Hän väittää suorittaneensa jonkun tutkinnon,
mutta koko tuo tutkinto on vain kerskumista ja suun pieksämistä. Toisin
on teidän ja ystävänne, Rasumihinin laita. Tiede on teidän
kisakenttänne. Elämän nautinnot ovat teistä niin sanoakseni _nihil_,
eivätkä ne saata houkutella teitä velvollisuuden tieltä. Te olette
askeetti, munkki, erakko... Kirjat ja kynät korvan takana, viisaat
tutkimukset muodostavat teidän elinhalunne... Sellaisissa ilmakehissä
leijailee teidän henkenne. Itse olen... Oletteko koskaan lukenut
Livingstonen muistiinpanoja?
-- En.
-- Minä olen lukenut ne. Jos nihilistit ovatkin viime aikoina levinneet
laajalle, niin onhan se helposti selitettävissäkin. Missä ajassa
elämmekään! Mutta mitä teihin tulee ... ette te luonnollisesti ole
nihilisti. Vastatkaa suoraan!
-- En ... sitä en ole?
-- Olkaa vallan suora, älkää ujostelko minua, olkaa kuin minua ei olisi
olemassakaan. Palvelus on asia puolestaan, jotakin muuta on ... te
luulette kai, että minä sanon "ystävyys"? Ei, silloin ette arvannut
oikein. Ei ystävyys, vaan velvollisuutemme kansalaisia ja ihmisiä
kohtaan, humaniteetti ja rakkaus korkeimpaan olentoon. Vaikka olenkin
virallinen henkilö, virkamies, on minulla kuitenkin velvollisuuteni
kansalaisena ja ihmisenä ja on minun niistä tehtävä tili... Te puhuitte
Sametovista. Sametov, näettekö, pystyy saamaan aikaan skandaalin à la
mode francaise kaksimielisessä paikassa samppanjalasi kädessään ...
siinä teille on Sametovinne. Mutta minä niin sanoakseni palan
ihmisyydestä, korkeista tunteista, sitä paitsi olen huomattava
personallisuus, virkamies, arvon omistaja, minulla on vaimo ja lapsia,
täytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä ... mutta hän? Mitä hän
tosiaan on? Suvaitkaa minun kysyä. Minä käännyn teidän puoleenne, joka
olette sivistyksen jalostama ihminen. Näettekö, meillä on esimerkiksi
kätilöt, he ovat lisääntyneet tavattomasti.
Raskolnikov katsoi kysyvästi Ilja Petrovitshia, joka nähtävästi juuri
oli päässyt hauskalta aterialta, mutta lausutut sanat kaikuivat hänen
korvissaan soinnuttomina ääninä. Hän ymmärsi vain osan hänen puheestaan,
hän katseli häntä kummastellen ja tuumaili, miten kaikki tämä päättyisi.
-- Minä puhun noista lyhyttukkasista naisylioppilaista, jatkoi puhelias
Ilja Petrovitsh, -- minä olen itse ristinyt heidät kätilöiksi ja pidän
tätä nimitystä sangen kuvaavana, hi, hi! He tunkeutuvat
lääketieteelliseen tiedekuntaan, tutkivat anatomiaa. No, sanokaa itse,
jos esimerkiksi minä sairastuisin, luuletteko, että minä silloin
kutsuisin luokseni tuollaisen heitukan parantamaan itseäni, hi, hi!
Ilja Petrovitsh nauroi omalle sukkeluudelleen, joka suuresti näytti
miellyttävän häntä.
-- Se on kyllä sammumatonta tiedonjanoa ... mutta määränsä kaikella!...
Ei hyvää saa käyttää väärin. Miksi lähestytään jaloja henkilöitä, kuten
tuo kannaton Sametov tekee? Miksi on hän lähennellyt minua, minä kysyn
teiltä. Ja sitten kaikki nuo itsemurhat, jotka lisääntyvät päivä
päivältä, niin ettette voi kuvitella sitä mielessännekään. Kaikki
panevat viimesen kopekkansa peliin, surmaavat sitten itsensä: tytöt,
pojat, ukot... Varhain aamulla tuotiin taas sellanen ilmotus ... muuan
matkustava herra. Kuulkaas, Taras Pavlitsh, Taras Pavlitsh, mikä sen
herran nimi oli, joka ampui itsensä Pietarin puolella?
-- Svidrigailov! vastasi käheä ja välinpitämätön ääni sivuhuoneesta.
Raskolnikov vavahti.
-- Svidrigailov? Onko Svidrigailov ampunut itsensä? huudahti hän.
-- Tunsitteko hänet?
-- Tunsin ... minä tunsin hänet... Hän saapui joku aika sitten.
-- Niin juuri. Hän menetti äskettäin puolisonsa. Hän vietti häilyvää
elämää ja ampui itsensä vallan odottamatta ... niin häpeällisellä
tavalla, että sitä tuskin voi kuvitella mielessään... Hän jätti
muistikirjaansa joitakin rivejä ja sanoo, että hän on kuollessaan
täydessä tajussaan, ja pyytää, ettei ketään syytettäisi syylliseksi
hänen murhaansa. Kerrotaan hänen olleen varakkaan. Mistä se johtuu, että
te hänet tunsitte?
-- Minä ... tunsin hänet... Sisareni oli hänen lastensa opettaja.
-- Ah ... siinä tapauksessa ehkä kykenette antamaan meille joitakin
selityksiä hänestä. -- Ettekö aavistanut, että hän ajatteli tappaa
itsensä?
-- Minä näin hänet eilen... Hän istui viiniä juomassa. Se ei johtunut
mieleeni.
Raskolnikov koki samaa tunnetta kuin jokin olisi pudonnut hänen päälleen
ja painanut hänet maahan.
-- Te olette kalvennut. Niin, täällä onkin niin ummehtunut...
-- Minun täytyy lähteä, mutisi Raskolnikov. -- Suokaa anteeksi ... että
vaivasin teitä.
-- Ei mitään... Minulle se oli suuri ilo ja minä olen valmis
selittämään...
Ilja Petrovitsh ojensi kätensä.
-- Minä vain halusin ... halusin ... puhua Sametovin kera.
-- Ymmärrän, ymmärrän... Mutta te olette valmistanut minulle suuren
ilon.
-- Se ilostuttaa minua. Hyvästi! sanoi Raskolnikov hymyillen.
Hän läksi.
Hän horjui ja hänen silmissään pyöri kaikki. Mennessään portaita alas
oli hänen nojattava seinää vasten. Hän tajusi hämärästi, että muuan
talonmies tölmäsi häntä, että joku koira haukkui kiivaasti kadulla ja
että muuan vanha ämmä torui koiraa. Vihdoin oli hän saapunut pihalle.
Siellä oli Sonja heti käytävän vieressä. Hänen poskensa olivat
kalmankalpeat ja hän katseli Raskolnikovia tylsin katsein. Tämä jäi
seisomaan hänen eteensä. Sonja katseli häntä silmiin ja hänen kärsivät
kasvonsa ilmaisivat syvää epätoivoa. Hän pusersi käsiään ja tuskallinen,
nopea hymy väreili hänen huulillaan. Raskolnikov katseli häntä parin
hetken ajan. Sitten hän kääntyi vielä kerran mennäkseen poliisikamariin.
Ilja Petrovitsh selaili joitakin papereita. Hänen edessään oli se
talonmies, joka juuri oli portaissa tölmännyt Raskolnikovia.
-- Ah, oletteko taas täällä! Oletteko unohtanut jotakin?... Mutta mikä
teidän on?
Raskolnikov lähestyi häntä vitkallisesti. Kalpein huulin ja tylsin
katsein astui hän pöydän ääreen, nojasi kättään sitä vasten ja aikoi
sanoa jotakin, mutta ei voinut. Saattoi kuulla vain joitakin katkonaisia
ääniä.
-- Te olette sairas!... Tuokaa tänne tuoli! Kas niin istuutukaa!...
Tuokaa hieman vettä!
Raskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista,
joka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan
minuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.
-- Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.
-- Juokaa hieman!
Raskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä
äänellä:
-- _Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen
sisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät_.
Ilja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.
Raskolnikov toisti itsesyytöksensä...