II.

Raskolnikov oli ollut kauvan sairaana.

Mutta häntä ei ollut tautivuoteelle saanut kuristushuone-elämän kauhut,

ei työ, ei kurja ravinto, leikattu tukka tai kolmivärinen puku. Työ oli

hänelle tervetullutta ja ruumiillisten ponnistusten jälkeen saattoi hän

nauttia jonkun tunnin unesta. Ja mikä merkitys saattoi ravinnolla olla

häneen? Hänen vaatteensa olivat lämpimät, eivätkä kahleet häntä

rasittaneet. Mutta häpeäisikö hän ehkä lyhyttä tukkaansa ja kolmiväristä

nuttuaan? Kenen vuoksi? Ehkä Sonjan? Tämä pelkäsi häntä ja tätä ei hänen

siis tarvinnut hävetä.

No miksikä sitten? Hän tosiaan häpesi Sonjaa, jota hän kiusasi hänelle

osottamallaan ylenkatseella. Hän ei hävennyt leikattua tukkaa eikä

kahleita mutta hänen ylpeytensä oli loukkaantunut ja syynä hänen

sairauteensa oli loukattu itserakkaus. Miten onnellinen hän olisikaan

ollut, jos hän olisi voinut tuomita itseään. Hän olisi silloin

kärsivällisesti kestänyt kaikki. Mutta vaikka hän kuinka ankarasti

arvosteli itseään, ei hänen hämmentynyt omatuntonsa keksinyt mitään

suurta syntiä hänen entisessä elämässään, vaan ainoastaan tavallisen

harha-askeleen, joka olisi saattanut tapahtua kenelle tahansa. Hän

häpesi etenkin sitä, että hän, Raskolnikov, oli syöksynyt niin sokeasti,

toivottomasti ja tyhmästi kadotukseen ja että hänen nöyrästi oli

alistuttava seurauksien alle päästäkseen vapaaksi.

Lakkaamaton levottomuus oli ainoa, mikä oli jälellä maailmasta. Ja mitä

merkitsi se, että hän kahdeksan vuoden kuluttua oli kaksineljättä

vuotias? Ketä varten oli hänen elettävä? Mitä toiveita hänellä oli?

Eläisikö näin vain ollakseen olemassa. Mutta hänhän oli ollut valmis

tuhatkertasesti uhraamaan elämänsä aatteen hyväksi, jopa toiveenkin,

mielikuvan puolesta olemassa olo oli aina näyttänyt hänestä

riittämättömältä ja hän oli aina pyrkinyt jotakin korkeampaa kohti. Ehkä

oli hänen toiveittensa tulisuus saanut hänet uskomaan, että hän oli yksi

niitä ihmisiä, joille oli enemmän sallittua kuin useimmille muille.

Jospa kohtalo edes olisi antanut hänen tuntea katumusta ... sitä

katumusta, joka vaivaa sydäntä ja karkottaa unen, olisi hänen ollut

parempi olla. Kyynelet ja kärsimyksethän ovat myös elonilmauksia. Mutta

hän ei voinut katua rikostaan. Jospa hän edes olisi osannut olla

raivoissaan tyhmyytensä vuoksi kuten hän ennen oli ollut raivoissaan

inhottavan menettelytapansa vuoksi, joka oli hänet saattanut

kuritushuoneeseen! Mutta nyt tultuaan kuritushuoneeseen ja siten siis

vapauduttuaan kaikista huolista, arvosteli ja tuomitsi hän

menettelytapaansa, eikä huomannut sitä niinkään kehnoksi, kuin minä sitä

oli pitänyt viime synkkinä aikoina.

"Miksi, miksi," ajatteli hän, "olisi minun aatteeni ollut tyhmempi

kuin muut aatteet ja teoriat, joita on liikkeellä maailmassa ja

työntävät toiset tieltään tämän tästä aina siitä asti kuin maa alkoi

pyöriä akselinsa ympäri? Jos minun aatettani tarkastettaisiin

ennakkoluulottomasti, näkisi, ettei se ole niinkään omituinen. Voi teitä

epäilijöitä, te maailman viisaat, miksi pysähdytte aina puolitiehen!

Miksi pidetään minun tekoani niin inhottavana?... Ehkä sen tähden, että

se on konnantyö? Mutta mitä merkitsee sana 'konnantyö'? Minun omatuntoni

on levollinen. Totta on kuitenkin, että minä tein kriminalirikoksen,

minä olen loitonnut lain sanasta ja vuodattanut verta. Kernaasti,

ottakoot minun pääni sijaan... Mutta siinä tapauksessahan olisivat useat

ihmiskunnan hyväntekijöistä, jotka eivät olleet perineet valtaansa, vaan

ottaneet sen, heti ensi askeleen otettuaan tulleet mestatuiksi. Mutta he

ovat sovittaneet päämääränsä ja siksi -- _he ovat oikeassa_. Minä sen

sijaan kompastuin ensi askeleellani, sen vuoksi ei minulla siis ole

ollut oikeutta ottaa sitä."

Tämä vain saattoi hänet pitämään tekoaan rikoksena. Hänen käsityksensä

mukaan oli siinä vääryys ainoastaan, ettei hän ollut kyennyt

toteuttamaan suunnitelmaansa ja itse oli heittäytynyt tuomariensa

käsiin. Hän kärsi myös siitä ajatuksesta, että olisi ollut paljon

parempi, jos hän olisi surmannut itsensä. Miksi seisoi hän silloin Nevan

partaalla pitäen kuitenkin ilmiantamistaan parempana. Olisiko elämällä

tosiaan sellanen voima? Onko niin vaikeata voittaa elämisenrakkautta?

Svidrigailov, joka kuitenkin pelkäsi kuolemaa, oli saattanut tehdä sen.

Hän ei voinut käsittää, miksi ei hän jo seisoessaan joen partaalla,

ollut aavistanut sitä valetta, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi

itsensä ja vakaumuksensa suhteen. Hän ei ymmärtänyt, että tämä aavistus

oli hänen mielenlaatunsa tulevan muutoksen, tulevan ylösnousemuksen,

uuden katsontatavan edelläkävijä.

Hän pikemmin tunnusti, että se oli vain vaiston tylsää arkuutta, jota

hän ei voinut voittaa. Hän katseli tovereitaan, kuritushuonevankeja, ja

kummasteli sitä, että he kaikki riippuivat elämässä ja että se heistä

tuntuisi niin kallisarvoselta. Mitä kauheita kärsimyksiä olivatkaan ja

useat näistä konnista kokeneet! Oliko tosiaan mahdollista, että

auringonsäteellä, läpitunkemattomalla metsällä, läikkyvällä lähteellä

tuntemattomassa pensaikossa saattoi olla niin suuri merkitys näille

miehille, että he katselivat niitä samoin katsein kuin olisivat nähneet

kauvan kaivatun ystävän, ja että he uneksivat niistä öisin!

Alussa kiinnitti hän vähän huomiota ympäristöönsä. Hän eli niin

sanoaksemme silmät ummessa ja hänestä tuntui inhottavalta ja

vastenmieliseltä katsella ympärilleen. Mutta vihdoin oli yhtä ja toista,

joka sai hänet vavahtamaan ja ehdottomasti aukenivat hänen silmänsä

näkemään paljon, josta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Eniten

kummasteli hän sitä pelottavaa, ylipääsemätöntä juopaa, joka oli hänen

ja kaikkien näitten ihmisten välillä. Tuntui vallan siltä kuin he

olisivat kuuluneet aivan eri kansallisuuksiin. He katselivat toisiaan

molemminpuolisella epäluottamuksella. Vankilassa oli myös valtiollisia

rikoksia Puolasta. He pitivät muita vankeja orjina ja villeinä ja

katselivat heitä yleiskatseella. Mutta Raskolnikov ei voinut asettua

tälle näkökannalle. Hän näki, että nämä villit monessa suhteessa olivat

viisaampia kuin itse herrat puolalaiset. Oli myös venäläisiä, jotka

halveksivat näitä ... entinen upseeri ja kaksi seminarilaista.

Raskolnikov huomasi heidän erehdyksensä.

Kukaan ei pitänyt hänestä ja kaikki välttivät häntä ... miksi? Siihen ei

hän löytänyt mitään syytä. He halveksivat häntä ja nauroivat hänelle.

-- Sinä olet hieno herra, sanoi eräs heistä hänelle. Miksikä sinä

rupesit kirvestä käyttämään? Se ei ollut sopivaa työtä sinulle.

Toisena viikkona paastosta oli hänen vuoronsa valmistautua nauttimaan

alttarinsakramenttiä yhdessä toveriensa kanssa, jotka olivat hänen

osastossaan. Hän kävi säännöllisesti kirkossa muitten kanssa. Kerran

syntyi syystä tai toisesta, hän ei tiennyt sitä, riita ja kaikki

hyökkäsivät suuttuneina hänen kimppuunsa.

-- Sinä olet jumalankieltäjä! huusivat he. Sinä et usko Jumalaan! Sinä

olisit iskettävä hengiltä!

Hän ei ollut koskaan puhunut heidän kanssaan Jumalasta ja kuitenkin

tahtoivat he tappaa hänet jumalankieltäjänä. Hän vaikeni vastaan

sanomatta. Muuan kuritushuonevanki aikoi raivoissaan heittäytyä häntä

ahdistamaan, hän odotti levollisesti ja vaijeten, lihaksenkaan

värähtämättä hänen kasvoissaan. Vanginvartija tuli juuri sopivaan

aikaan ... muuten olisi verta vuotanut.

Vielä muutamaan kysymykseen ei hän voinut vastata. Miksi kaikki pitivät

niin paljon Sonjasta? Hän ei heitä imarrellut ja hän kohtasi heidät

sangen harvoin, tullessaan jokuseksi minuutiksi hänen luokseen. Mutta

siitä huolimatta kaikki hänet tunsivat; kaikki tiesivät, että Sonja oli

seurannut häntä, tiesivät, miten hän eli ja missä asui. Hän ei antanut

heille rahaa, eikä tehnyt heille mitään palveluksia. Vain kerran jouluna

antoi hän kakkuja kaikille vangeille.

Pian syntyi heidän ja Sonjan välillä syvällisempi suhde. Hän kirjotti

heidän puolestaan kirjeitä heidän sukulaisilleen. Ja kun hän näyttäisi

työpaikalla käydäkseen tervehtimässä Raskolnikovia tai kohtasi

vankiosaston, ottivat he lakit päästään ja tervehtivät: "Äiti kulta,

Sofia Semjonovna, rakas, armelias äiti kulta." Siten nimittävät raa'at

kuritushuonevangit tuota pientä, laihaa olentoa. -- He menivät myös

hänen luokseen parantuakseen.

Raskolnikovin oli oltava sairaalassa koko paaston viime viikko ja

pääsiäisviikko. Parannuttuaan muisti hän selvästi erään näkemänsä

kuumeunen. Hän oli uneksinut, että koko Europassa vallitsi tuntematon

rutto, joka ei koskaan ennen ollut raivonnut missään paikassa, rutto,

joka tuli Aasiasta ja levisi koko Europaan. Kaikkien oli kuoltava

joitakin valittuja lukuun ottamatta. Omituinen trikiinilaji oli

näyttäytyvä, mikroskopillisia olentoja, jotka tunkeutuvat

ihmisruumiiseen. Mutta nämä olennot olivat henkiä, järjellä ja tahdolla

varustettuja. Ne ihmiset, jotka olivat saaneet niitä, tulivat hulluiksi.

Mutta koskaan eivät he pitäneet itseään niin viisaina tai olleet niin

vakuutettuja väitteittensä totuudesta kuin tämän ruton saatuaan. Koskaan

eivät he pitäneet tieteentuloksiaan erehtymättömämpinä ja

kumoamattomampina. Kokonaiset kylät, kokonaiset kaupungit ja

kansankerrokset saivat ruttotartunnan ja tulivat hulluiksi. Syntyi

suuri, yleinen hämmennys, eikä toinen ymmärtänyt toistaan. Ei voitu

sopia siitä, mikä oli hyvää, mikä pahaa, ei tietty, kuka olisi

tuomittava, kuka vapautettava. Ihmiset iskivät toisensa kuoliaiksi

hullussa raivossaan. He hyökkäsivät toisiaan vastaan armeijoineen, mutta

jo marssin aikana särki ne sisälliset riidat. Rivit hajosivat, tähän

asti liitossa olleet taistelivat toisiaan vastaan, surmasivat ja söivät

toisensa... Kaupungeissa hätyytettiin aina ja kaikki kutsuttiin kokoon.

Kenen toimesta, mitä varten? Sitä ei tiedetty. Tavallisimmat ammatit

hyljättiin, sillä kaikilla oli omat aatteensa, uusia parannuksia

ehdotettavina, mutta he eivät voineet sopia mistään. Kaikkialla

raivoisivat tulipalot ja nälänhätä. Rutto yhä levisi ja lopuksi oli vain

joitakin harvoja ihmisiä, jotka olivat välttäneet tuon kohtalon. Ne

olivat puhtaat ja valitut, joiden oli määrä laskea perustus uudelle

elämälle, kansoittaa maa ja viljellä se. Mutta kukaan ei ollut nähnyt

noita ihmisiä eikä heitä saattanut löytää mistään; kukaan ei ollut

kuullut heidän ääntään tai sanojaan.

Raskolnikov kärsi siitä, että tämä uni oli syöpynyt hänen muistiinsa ja

ettei näitten kuumemielikuvien vaikutus tahtonut hävitä. Toinen paaston

jälkeinen sunnuntai oli nyt tullut. Oli lämmin ja selvä kevätilma ja

vankien salin ikkunat olivat varustetut rautakallereilla ja vartijat

kävelivät edes takasin niitten alla pihalla. Koko Raskolnikovin

sairauden aikana sai Sonja käydä vain kaksi kertaa hänen luonaan. Joka

kerralla oli hänen pyydettävä lupa käydä hänen luonaan ja siihen oli

yhdistetty paljon vaivaa. Mutta hän meni usein sairaalan pihalle ja

pysähtyi siellä ikkunan alle, erittäinkin illan tullen. Toisinaan viipyi

hän pihalla vain minuutin nähdäkseen ne ikkunat, joitten takana

Raskolnikov oli. Eräänä iltana tultuaan paremmaksi, oli Raskolnikov

nukahtanut. Avattuaan meni hän ilman erityistä tarkotusta ikkunan äären

ja näki äkkiä Sonjan, joka oli kaukana postin ääressä. Hän näytti

odottamaan häntä. Raskolnikov tunsi piston sydämessään ja kiiruhti pois

ikkunan luota. Seuraavana päivänä ei hän nähnyt häntä, eikä sitäkään

seuraavana. Hän odotti Sonjaa levottomana, mutta häntä ei näkynyt.

Vihdoin hän pääsi sairaalasta terveenä. Palatessaan vankilaan kuuli hän

vangeilta, että Sofia Semjonovna oli sairaana.

Raskolnikov oli sangen levoton ja lähetti tiedustamaan Sonjan

terveydentilaa. Hän sai pian tietää, ettei sairaus ollut vaarallinen.

Kuullessaan, että Raskolnikov ikävöi häntä ja oli huolissaan hänen

tähtensä, antoi Sonja tervehtää häntä, että hän oli paljon parempi ja

että hän pian kävisi hänen luonaan. Luettuaan Sonjan kirjeen, tykytti

Raskolnikovin sydän levottomuudesta.

Päivät pysyivät yhä kirkkaina ja lämpiminä. Aamulla varhain kello kuusi

meni hän työhönsä joen varrella, jossa puuparakkiin oli tehty kipsiuuni.

Sinne oli lähetetty vain kolme miestä. Eräs heistä palasi vartijan

kanssa linnotukseen ottamaan työkaluja ja toinen kasasi puita ja pani

niitä uuniin. Raskolnikov astui ulos hökkelistä, istuutui rannalla

olevalle palkille ja katseli leveätä, kolkkoa virtaa. Korkealta

rantapenkereeltä oli laaja näköpiiri. Tuskin kuuluva laulu kaikui

vastapäätä olevalta rannalta. Kaukaa arolla, joka kylpi auringonvalossa,

saattoi erottaa paimentolaisten teltat, jotka näyttivät pieniltä,

mustilta pilkuilta. Siellä oli vapautta, siellä eli ihmisiä, joilla

tuskin oli mitään yhteistä niitten kanssa, jotka oleksivat tällä puolen

virtaa. Siellä näytti aika pysyneen paikoillaan Aatamin ajoista asti.

Raskolnikov istahti ja katseli etäisyyteen. Hänen ajatuksensa muuttuivat

tarkasteluiksi ja miksi. Vihdoin nämä katosivat ja jättivät

selittämättömän kaihon, joka liikkui hänessä ja kiusasi häntä.

Äkkiä oli Sonja hänen vieressään. Hän oli lähestynyt melkein

äänettömästi ja istuutui hänen viereensä. Oli vielä aikanen aamu eikä

kylmyys ollut paennut. Sonjalla oli yllään kulunut, vanha viittansa ja

viheriä vaate päässään. Hänen kasvoillaan oli vielä sairauden jälkiä. Ne

olivat kalpeat, laihat ja huolestuneet. Hän hymyili ystävällisesti ja

ojensi Raskolnikoville kätensä.

Sonja ojensi hänelle kätensä aina erikoisen epäilevästi ja toisinaan

jätti hän sen tekemättä ikäänkuin peläten, että Raskolnikov työntäisi

hänet pois. Tämä tarttui aina hänen käteensä hieman vastenmielisesti,

osottausi aina jyrkäksi häntä kohtaan ja vaikeni usein itsepäisesti

kaiken aikaa, kuin Sonja oli hänen seurassaan. Usein tapahtui, että

Sonja oli syvästi suruissaan poistuessaan hänen luotaan. Mutta nyt ei

hän päästänyt Sonjan kättä. Hän katsahti häneen nopeasti ja painoi

sitten silmänsä maata kohti. He olivat yksinään. Kukaan ei nähnyt heitä.

Vartija oli kääntynyt.

Itse ei Raskolnikov tiennyt, miten se tapahtui -- mutta äkkiä hänestä

tuntui siltä, että joku heittä hänet Sonjan jalkain juureen. Hän itki ja

syleili Sonjan jalkoja. Ensi hetkenä Sonja pelästyi ja hänen kasvonsa

kävivät kalmankalpeiksi. Hän hypähti paikoltaan ja katseli vavisten

Raskolnikovia, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän kaikki. Hänen

silmistään loisti loppumaton autuus. Hän ei voinut epäillä, ettei

Raskolnikov rakastanut häntä, rakastanut häntä rajattomasti. Vihdoin oli

hetki tullut.

He aikoivat puhua, mutta eivät voineet. Heidän silmänsä olivat kyyneliä

täynnä. Mutta noissa kärsineissä kasvoissa kuvastui nyt tulevaisuuden

aamunsarastus, ylösnousemus uuteen elämään. Rakkaus oli herättänyt

heidät uuteen olemassa oloon; heidän sydämissään pulppuili uudelleen

elämän tyhjentymättömät lähteet. He päättivät odottaa ja kantaa

kohtalonsa. Seitsemän vuotta oli vielä jälellä. Miten paljon kärsimistä,

miten paljon onnea olikaan kätkettynä tähän aikamäärään! Raskolnikov oli

uudestisyntynyt, ja tiesi sen, tunsi uuden elämän tulvivan olemuksensa

läpi aina sielunsa sisimpään, ja Sonja ... hän eli vain Raskolnikovissa!

Samana iltana, kun kasarmit olivat suljetut, lojui Raskolnikov sijallaan

ja ajatteli Sonjaa. Hän kuvitteli mielessään, että kaikki

kuritushuonevangit, hänen entiset vihamiehensä, tänään katselivat häntä

vallan toisin silmin. Hän alkoi puhua heidän kanssaan, ja he vastasivat

hänelle ystävällisesti. Hän tosin kummasteli sitä, mutta sehän oli

vallan luonnollista, että _nyt_ ei saattanut olla toisin.

Hän ajatteli Sonjaa, muisti, miten hän lakkaamatta oli kiusannut häntä

ja särkenyt hänen pikku sydämensä. Hän näki edessään Sonjan pienet,

laihat kasvot. Mutta nämä muistot eivät tuottaneet hänelle mitään

tuskaa. Hän tiesi, että hän nyt syvällisellä rakkaudella oli sovittava

kaikki, mitä hän oli antanut Sonjan kärsiä.

Mitä merkitsivät kaikki menneisyyteen kuuluvat kärsimykset? Tuntuipa

hänen rikoksensa ja karkotuksensakin nyt rakkauden ensi onnen aikana

tapaukselta, mikä oli vieras hänelle. Tänä iltana ei hän enää voinut

pitää ajatuksiaan missään aiheessa. Hänen olisi ollut mahdotonta tehdä

täysitajuisena jokin ratkaseva päätös. Elämä oli astunut sofismin sijaan

ja hänessä alkoi nyt kehittyä jotakin uutta. Raamattu oli hänen

pääaluksensa alla. Hän otti sen esiin koneellisesti. Se oli Sonjan ja

sama, josta hän oli lukenut Latsaruksesta. Vankilassa olonsa ensi

aikoina uskoi Raskolnikov, että Sonja lakkaamatta ahdistaisi uskonnolla

ja puhumalla evankeliumeista. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei

Sonja ollut kertaakaan puhunut mistään sellasesta, niin eipä edes ollut

tarjoutunut antamaan hänelle uutta testamenttia. Hän oli itse pyytänyt

sen häneltä ennen sairauttaan, ja Sonja oli vaijeten antanut sen

hänelle. Mutta tähän asti ei hän kertaakaan ollut avannut tuota kirjaa.

Hän ei avannut sitä nytkään, vaan ajatteli: "Ei ole mahdotonta, että

minä voin omata hänen vakaumuksensa, että minun pyrkimyksekseni voi

tulla samaksi kuin hänen."

Koko päivän oli Sonja sangen liikutettu ja yöllä hän sairastui. Mutta

hän oli niin onnellinen, että hän melkein pelkäsi onneaan. Seitsemän

vuotta, _ainoastaan_ seitsemän vuotta.

Onnensa ensi aikoina olivat he useasti taipuvia pitämään noita seitsemää

vuotta seitsemänä päivänä. Raskolnikov ei edes ajatellut, ettei hän saa

uutta elämää lahjaksi, että hänen on se ostettava kalliisti, on

maksettava se suurella urotyöllä tulevaisuudessa.

Mutta tässä alkaa jo uusi kertomus, kertomus ihmisen asteettaisesta

uudistumisesta, asteettaisesta uudestasyntymisestä ja asteettaisesta

siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen sekä tutustuminen erääseen

Raskolnikoville tähän asti aivan tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä

voisi olla uuden kertomuksen aiheena, -- mutta tämä kertomuksemme

päättyy tähän.