Saman päivän iltana meni Raskolnikov kello kuuden ja seitsemän välillä
äitinsä ja sisarensa asuntoon ... Rasumihinin heille osottamaan
asuntoon. Käytävä oli kadulta. Raskolnikov tuskin tiesi, oliko hänen
mentävä sisään vai ei, vaikka hän vastustamattomasti oli tehnyt
päätöksensä eikä tahtonut mistään hinnasta luopua siitä. "Sehän on saman
tekevää, eiväthän he tiedä mitään", ajatteli hän, "ja pitävät minua
puolihulluna"... Hänen vaatteensa olivat likaset ja risaset. Hän oli
viettänyt koko edellisen yön paljaan taivaan alla. Hänen kasvonsa olivat
melkein tuntemattomat väsymyksestä, huonosta ilmasta ja
sieluntaisteluista, joita oli kestänyt neljänkolmatta tunnin ajan. Hän
oli viettänyt yönsä, herra ties, missä, mutta tehnyt päätöksensä.
Vihdoin naputti hän ovelle. Äiti avasi sen. Dunetshka ei ollut kotona.
Palvelijatarkin oli sattumalta poissa. Alussa oli Pulcheria Alexandrovna
sanaton mitä ilosimmasta kummastuksesta. Sitten tarttui hän poikaansa
molempiin käsiin ja veti hänet huoneeseen.
-- Vihdoinkin olet täällä! huudahti hän sammaltaen ilosta. -- Älä suutu
minuun, Rodja, että olen niin tyhmä ja otan sinut vastaan kyynelin. Minä
en itke, minä nauran. Sinä näet minun itkevän, mutta se tapahtuu ilosta.
Minulla on tuo tyhmä tapa saada pian kyyneliä silmiinsä. Sitä on
jatkunut isäsi kuolemasta saakka. Minä itken niin helposti kaiken
johdosta, mitä tapahtuu. Istu, rakas lapseni! Minä näen että sinä olet
väsynyt. Mutta voi miten sinä olet likainen!
-- Minä olin ulkona sateessa eilen, äiti... alkoi Raskolnikov.
-- Mitäpä siitä, mitäpä siitä! keskeytti hänet Pulcheria Alexandrovna.
-- Sinä kai luulet, että minä vanhan tapani mukaan alan tutkia sinua!
ole levollinen vaan! Minä ymmärrän kaikki ja tunnen jo millä lailla
kaikki täällä tapahtuu, ja huomaan, että kaikki toimitetaan viisaammin
ja paremmin kuin kotonamme. Minä tunnustan kuitenkin, että minun on
mahdoton ymmärtää sinun aikeitasi, enkä minä aijo vaatia sinulta mitään
tiliä siitä. Jumala yksin tietää, mitä suunnitelmia ja tuumia sinä
haudot päässäsi. Pitäisikö minun aina nyhtästä sinua ja kysyä: "Mitä nyt
ajattelet?" Mutta Jumalani ... miten seison tässä puhelemassa! Näes,
Rodja, minä olen lukenut väitöskirjasi kolmannen kerran. Dimitri
Prokofjitsh on hankkinut meille sen. "Miten olen naurettava," ajattelin
itsekseni ... sitä hän siis tuumailee ja se on arvotuksen ratkaisu. Ehkä
hänellä nyt on uusia ajatuksia mielessään ja minä kiusaan häntä. Paljoa
en siitä ymmärrä, se johtuu itsestäni.
-- Antakaa minun nähdä se, äiti!
Raskolnikov otti aikakauslehden ja heitti nopean silmäyksen
tutkielmaansa. Vaikka hänen tilansa ja mielenlaatunsa puhuivatkin
vastaan, oli hänellä kuitenkin se mielunen tunne, joka valtaa jokaisen
kirjailijan nähdessään ensimmäisen teoksensa painettuna. Sitä paitsi oli
vakuuttajana myös hänen ikänsä, kolmekolmatta vuotta. Mutta luettuaan
joitakin rivejä, rypisti hän otsaansa ja hänet valtasi syvä kaihon
tunne. Hän muisti kaikki ne sisäset taistelut, jotka hän oli taistellut
kolmen viime kuukauden kuluessa. Harmistuneena ja suuttuneena heitti hän
tutkielman pöydälle.
-- Miten olen tyhmä, Rodja, joka en aikaisemmin havainnut, että
sinusta tulee yksi maamme etevämpiä oppineita. Ja sinua on ruvettu
pitämään mielipuolena, ha, ha, ha! Oletko kuullut, että he tosiaan
uskoivat sinun olevan hullun? Voi niitä pässinpäitä, miten voisivat he
ymmärtää, mitä järki merkitsee. Ja ajatteles, Dunetshkakin melkein uskoi
samaa ... ajattele. Autuas isä-vainajasi lähetti ensi kertaa jotakin
sanomalehteen ... ensin muutamia runoja (minä olen kätkenyt
käsikirjoituksen ja näytän sen sinulle), ja suuremman novellin; (minä
pyysin häneltä, että hän antaisi kirjottaa sen minulle puhtaaksi). Miten
pyysimmekään, että se julastaisiin ... mutta sitä ei julaistu. Jo kuusi,
seitsemän päivää aikasemmin, Rodja, olin sangen onneton, nähdessäni
sinun vaatteesi ja ajatellessani, miten sinä olet puettu, Minä huomaan
nyt, että sekin oli tyhmää. Sillä jos sinä vain tahdot, voit sinä
kyvylläsi ja järjelläsi saada kaikkea, mitä tahdot. Sinä et vielä tahdo,
sinä puuhailet jotakin vielä tärkeämpää.
-- Eikö Dunja ole kotona, äiti?
-- Ei, Rodja, nykyään on hän harvoin kotona. Minä saan niin usein olla
yksin. Dimitri Prokofjitsh tulee usein luokseni ja silloin puhumme aina
sinusta. Minä olen hänelle sangen kiitollinen. Hän rakastaa ja
kunnioittaa sinua. Minä en juuri halua sanoa sisarestasi, että hän olisi
vähemmän kunnioittava minua kohtaan, enkä minä valitakaan; hänellä on
tapansa ja minulla on omani. Hän salaa kuitenkin jotakin minulta,
vaikken minä koskaan ole luonnollisesti aivan vakuutettu siitä, että
Dunja on järkevä ja että hän rakastaa sekä sinua että minua ... mutta
minä en tiedä, miten tulevaisuuden laita on. Sinä, Rodja, saatoit minut
niin onnelliseksi käynnilläsi. Kun hän tulee kotiin, sanon hänelle:
"Sinun poissa ollessasi oli veljesi täällä, mutta sano nyt minulle,
missä olit." Ei sinun, Rodja, ollenkaan tarvitse hävetä minua, tule
luokseni niin usein kuin voit ... ellei sinulla ole aikaa ... no,
silloin ei sitä voida auttaa. Minä voin odottaa. Minä tiedän, että sinä
rakastat minua, siinä kyllin. Minä luen väitöskirjaasi, kuuntelen, mitä
muut sanovat sinusta ja toivon, että sinä käyt toisinaan luonani. Mitä
minä muuta tarvitsenkaan? Nythän sinä myös olet tullut tänne
lohduttaaksesi äitiäsi, sen ymmärtää niin hyvin...
Pulcheria Alexandrovna alkoi uudelleen itkeä.
-- Nyt on taas hullusti, älä katso minua, minä olen houkkio. Mutta miksi
jään tähän istumaan! lausui hän hypähtäen paikaltaan. -- Minulla on
kahvia, enkä tarjoa sitä sinulle ollenkaan. Nyt saat heti kupillisen.
Sellainen vanha egoisti minä olen.
-- Ei kiitos, äiti, älkää hommatko; minä lähden heti. Sen vuoksi en
tullut. Kuulkaa minua hetkinen, minä pyydän.
Pulcheria Alexandrovna astui alakulosena lähemmäksi.
-- Äiti, mitä tahansa tapahtuneekin, mitä tahansa kuulettekaan minusta,
mitä tahansa minusta sanottaneenkaan ... rakastatteko minua aina yhtä
suuresti kuin nyt? kysyi Raskolnikov äkkiä sydämmellisesti ja hellästi
ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoi tai punnitsematta sanojaan.
-- Rodja, Rodja, mikä sinun on? Miten voit kysyä sillä lailla? Kukapa
sinusta voisi sanoa mitään pahaa! Jospa sitä kuulisin, en saattaisi
uskoa sitä ja minä ajaisin tieheni sen, joka koettaisi panetella sinua.
-- Minä olen tullut tänne vakuuttamaan, että minä olen aina rakastanut
teitä, ja minua ilahuttaa, että olemme molemmat tällä hetkellä yksin ...
ettei Dunetshka ole täällä. Minä olen tullut sanomaan teille, että
vaikka te tulettekin onnettomaksi, rakastaa poikanne teitä kuitenkin
korkeammin kuin hän rakastaa itseään ja ettei hän koskaan ole ollut
kylmä sinua kohtaan, eikä koskaan lakkaa rakastamasta sinua... Ja tämä
riittäköön nyt.
Pulcheria Alexandrovna syleili häntä vaijeten, painoi hänet rintaansa
vasten ja itki.
-- Miten kanssasi käynee, Rodja, en tiedä. Minä olen kaiken aikaa
ajatellut, että me olimme sinulle vaivana. Nyt voin käsittää, sanoi hän
vihdoin, että suuri kärsiminen odottaa sinua ja että sinä juuri sen
vuoksi olet niin huolehtinut. Minä olen kauvan odottanut, että sellainen
ilmenisi, Rodja. Suo anteeksi, että alan puhua siitä, mutta minä
ajattelen sitä aina, enkä voi nukkua öisin. Eräänä yönä näki sisaresi
unta sinusta ja puhui ääneensä. Tosin kuulin jotakin, mutta mitään en
ymmärtänyt. Koko aamun olen kuljeskellut kuin kuolemaan tuomittu. Minä
odotin, aavistin jotakin, ja nyt se on tullut, Rodja. Rodja, miten on
asian laita? Aijotko matkustaa pois?
-- Kyllä, minä matkustan.
-- Sitä juuri arvelin! Jos sinun on välttämätöntä, lähteä, voimmehan
Dunja ja minä seurata mukana, siinä tapauksessa että sinä niin haluat.
Ymmärrätkö, Rodja, minä tahdoin illalla vastaanottaa _hänet_
tyttärenäni. Dimitri Prokofjits auttaa meitä. Mutta ... mihin ... aijot
sinä matkustaa?
-- Hyvästi, äiti!
-- Mitä, jo tänään? huudahti äiti kuin kadottaisi hänet ainiaaksi.
-- Minä en voi viipyä kauvempaa. On jo aika minun ...
-- Mutta enkö minä voi seurata sinua?
-- Ette. Mutta langetkaa polvillenne ja rukoilkaa puolestani. Teidän
rukouksenne ehkä kuullaan.
-- Tule, niin teen ristinmerkin ylitsesi ja siunaan sinut. Oi, Jumalani,
mitä me teemme!
Raskolnikov oli iloinen, tavattoman iloinen siitä, että oli yksin
äitinsä kanssa. Hänen sydämmensä oli äkkiä muuttunut pehmeäksi. Hän
heittäysi äitinsä eteen ja suuteli hänen jalkojaan. He syleilivät
toisiaan ja itkivät. Pulcheria Alexandrovna ei ihmetellyt enempää ja
lakkasi tekemästä kysymyksiä. Hän oli jo kauvan aavistanut, että jokin
kauhea kohtaisi hänen poikaansa.
-- Rodja, kalleimpani, esikoiseni, sanoi hän nyyhkyttäen. Nyt sinä taas
olet sellanen kuin sinä olit pikku poikana, silloin sinä myös tulit
luokseni, syleilit ja suutelit minua. Silloin kun isä vielä oli elossa
ja me elimme köyhyydessä, oli sinun omistamisesi lohdutuksemme. Sitten
hautoisimme hänet ... oi, miten usein olemmekaan yhdessä itkeneet hänen
haudallaan! Nyt olen jo kauvan aavistanut, että meitä uhkaa onnettomuus.
Heti nähtyäni sinut tänne tultuamme ajattelin heti, että tuo kamala
hetki oli tullut. Rodja, Rodja, et kai sinä matkusta heti?
-- En.
-- Saanko nähdä sinut vielä kerran?
-- Kyllä, kyllä minä tulen.
-- Rodja, älä suutu minuun siitä, että teen sinulle niin useita
kysymyksiä, mutta sano minulle ainoastaan, lähdetkö pitkälle matkalle?
-- Sangen pitkälle.
-- Mitä sinä teet? Odottaako sinua jokin tuottava toimi?
-- Minä otan vastaan, mitä Jumala antaa minulle... Oi, rukoilkaa
puolestani!
Raskolnikov läheni ovea, mutta äitinsä pidätti häntä ja katsoi häntä
epätoivoisena.
-- Nyt on minun mentävä, sanoi Raskolnikov katuen syvästi sitä, että oli
tullut.
-- Ei ainaseksi! Eikö totta, ei ainaseksi, vai miten... Sinähän tulet
kerran, tulet ehkä huomenna?
-- Kyllä, kyllä, kyllä minä tulen... Hyvästi!
Hän tapausi vihdoin vapaaksi.
Ilta oli kaunis, leuto ja valosa. Jo aamupuolella oli se alkanut selitä.
Raskolnikov kulki kotiaan kohti nopein askelin, sillä hän mieli saattaa
kaikki järjestykseen ennen auringonlaskua. Mennessään portaita ylös
asuntoonsa näki hän, että Nastasja tarkkaavasti katseli häntä. Hän heti
epäili, että joku odotti häntä ja ajatteli inholla, että se saattaisi
mahdollisesti olla Porfyrius. Mutta saavuttuaan huoneeseensa ja
avattuaan oven, näki hän Dunjan edessään. Hän oli vaipunut syviin
ajatuksiin ja oli kauvan odottanut veljensä tuloa. Raskolnikov jäi
seisomaan liikkumattomana kynnykselle. Dunja nousi pelästyneenä sohvalta
ja jäi seisomaan veljensä eteen. Hänen silmäyksensä ilmasivat samalla
kertaa kauhua ja loppumatonta tuskaa. Raskolnikov ymmärsi heti, että
sisarensa tiesi kaikki.
-- Tulenko sisään luoksesi, vai menenkö heti tieheni? kysyi hän
epäilevästi.
-- Minä olen kaiken päivää ollut Sofia Semjonovnan luona. Me olemme
molemmat odottaneet sinua. Me uskomme vallan varmasti, että sinä tulisit
tänne.
Raskolnikov astui sisään ja vaipui uupuneena tuolille.
-- Minä olen niin väsyksissä, Dunja ja kuitenkin haluaisin tällä
hetkellä olla täydelleen oman itseni herra.
Hän heitti epäluulosen silmäyksen sisareensa.
-- Missä olit koko yön?
-- Minä en vallan muista sitä. Näetkö, sisar, minä tahdoin tehdä lopun
kaikesta, ja siksi kuljin pitkin Nevan rantaa. Sen voin muistaa. Siellä
halusin tehdä lopun kaikesta, mutta ... minä en voinut saada itseäni
sitä tekemään, kuiskasi hän ja katsoi taas epäilevästi Dunjaan.
-- Jumalan kiitos! _Juuri sitä_ minä ja Sofia Semjonovna pelkäsimme.
Sinä siis vielä luotat elämään! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Raskolnikov nousi katkerasti.
-- Minä en usko mitään. Mutta minä olin juuri äitini luona, syleilin
häntä ja yhdessä vuodatimme kyyneleitä. Minä en usko mitään ... ja
kuitenkin kehoitin häntä rukoilemaan puolestani. Jumala tietäköön, mitä
se merkitsee, Duneshka. Minä en ymmärrä sitä.
-- Sinä olit hänen luonaan! Sinä sanoit hänelle sen! lausui Dunja
pelästyneenä. Saatoitko tosiaan sanoa sen hänelle?
-- En, minä en sanonut sitä hänelle... Mutta hän ymmärsi paljon. Minä
olen vakuutettu siitä, että hän ainakin on arvannut puolet. Minä en myös
tosiaan tiedä, miksi menin hänen luokseen. Dunja, minä olen kurja
ihminen!
-- Voisitko _sinä_ olla kurja ihminen, joka olet päättänyt ottaa syyn
niskoillesi! Vai etkö aijo tehdä sitä!
-- Kyllä, sen aijon Mutta minä en uskonut voivani kestää häpeätä ja
siksi minä aijoin upottaa itseni. Mutta seisoessani veden ääressä
ajattelin, että koska tähän asti olin pitänyt itseni vahvana, en nytkään
tahdo paeta häpeätä... Onko se ylpeyttä, Dunja?
-- Kyllä, Rodja se on ylpeyttä.
Raskolnikovin silmät salamoivat, ja hän näytti iloitsevan sitä, että
vielä saattoi olla ylpeä.
-- Siskoni, et kai sinä usko, että minä yksinkertaisesti pelkäsin vettä?
Kysyi Raskolnikov tuskallisesti hymyillen ja katsellen sisartaan silmiin.
-- Vaiti, Rodja! huudahti Dunja katkerasti.
Vaitioloa kesti parisen minuuttia. Raskolnikov istui lattiaan tuijottaen
miettivin ilmein. Dunja seisoi pöydän toisen pään ääressä ja katseli
häntä surullisesti. Äkkiä nousi hän paikaltaan.
-- On jo myöhästä. Minä menen nyt heti ilmasemaan itseni. Mutta minä en
tosiaan tiedä, miksi sen teen.
Suuret kyyneleet vierivät Dunjan poskipäillä.
-- Sinä itket, siskoseni. Voitko ojentaa minulle kätesi.
-- Oletko voinut epäillä sitä? Dunja syleili veljeään sydämmellisesti.
-- Sinähän sovitat puolet rikoksestasi sillä, että ilmaset itsesi ja
otat syyn omille harteillesi! huudahti Dunja puristaen veljeään itseensä
ja suudellen häntä.
-- Rikoksestani? Mistä rikoksesta? huudahti Raskolnikov hetkellisen
raivon puuskan valtaamana. Voisiko se olla rikos, että olen surmannut
ilettävän, vahingollisen madon, vanhan pantinottajan, josta ei ollut
hyötyä kenellekään, joka imi köyhiä? Minä en ajattele, eikä mieleeni
johdukaan sen aikomus sovittaa sitä. Miksi huudetaan minulle joka
suunnalta: "Rikollinen! Rikollinen!" Nyt vasta tunnustan pelkuruuteni
koko hulluuden, nyt, päätettyäni antaa tämän hyödyttömän häpeän langeta
ylitseni. Tämä päätös todistaa vain sieluni köyhyyttä ja ehkä myös ...
kuten Porfyrius selitti sen minulle.
-- Veli, veli, mitä sinä sanot! Sinähän olet vuodattanut verta! lausui
Dunja epätoivoisena.
-- Kaikki vuodattavat verta, jatkoi Raskolnikov melkein suunniltaan.
Sitä virtaa ja valuu maan päällä aikojen alusta kuin vesiputous, sitä
vuodatetaan kuin samppanjaa ja kuitenkin tulee asianomainen kruunatuksi
Kapitoliolla ja nimitetään ihmiskunnan hyväntekijäksi. Käytä silmiäsi ja
katso tarkkaavasti ympärillesi! Minä itse tahdon vain hyvää ja olisin
tehnyt sata tuhatta hyvää työtä tämän ainoan tyhmyyden sijaan. Se ei
edes ollut tyhmää, vaan kömpelöä. Sillä ajatus ei ollut niin tyhmä kuin
miltä se nyt näyttää, kun se epäonnistui (epäonnistunut näyttää aina
tyhmältä). Tämän tyhmyyden avulla koetin hankkia itselleni
riippumattoman aseman, ottaa ensi askeleen ja anastaa välikappaleet
tehdäkseni sittemmin tavattoman paljon hyvää... Mutta minä en edes
voinut ottaa ensin askeletta, syystä että minä olen raukka! Ja kaikesta
huolimatta en voi katsoa asiaa sinun näkökannaltasi. Jos olisin
onnistunut, olisi minut seppelöitty ... nyt minut pannaan vankeuteen.
-- Se on kaikki väärää, aivan väärää, veli, mitä sinä nyt sanot.
-- Minä en ole käyttänyt tätä oikeata tapaa, esteetillisesti kaunista
tapaa, sitä kai sinä tarkotat! Mutta minä en voi käsittää, miksi
ihmisten teurastaminen piirityksen aikana olisi kiitosta ansaitsevampi
tapa. Suru epäesteellisen muodon käyttämisestä on ensimmäinen heikkouden
merkki... Koskaan, koskaan en ole ymmärtänyt sitä selvemmin kuin nyt ja
vähemmin kuin ennen ymmärrän nyt, että minä olisin rikollinen. Koskaan
en ole ollut vahvempi ja varmemmin vakuutettu siitä kuin nyt.
Hänen kalpeat, laihtuneet kasvonsa värjäsi näitä sanoja lausuessa heikko
puna. Niitä lausuessaan kohtasi hänen katseensa Dunjan silmät, jotka
olivat kiinitetyt häneen, ja hän luki niistä niin suurta tuskaa ja niin
syvällistä sääliä, että hän heti pidätti itseänsä. Hän tunsi, että hän
kaikesta huolimatta oli tehnyt nämä kaksi naista onnettomiksi, että hän
oli syypää.
-- Dunja, rakas sisar, jos olen syyllinen, niin anna anteeksi. Hyvästi!
Älkäämme kiistelkö keskenämme. Minun on jo aika lähteä. Älä seuraa
minua, minä pyydän sitä sinulta. Minun on vielä käytävä eräässä
paikassa. Mene nyt kotiin äidin luo. Minä rukoilen sinua tekemään sitä.
Se on suurin ja viimeinen rukous, mitä osotan sinulle. Älä jätä häntä
yksikseen hetkeksikään. Silloin, kun minä jätin hänet, oli hän mitä
suurimmassa määrin suruisa ja levoton. Joko hän kuolee tai sitten hän
menettää järkensä. Jää siis hänen luokseen. Rasumihin jää siis hänen
luokseen. Minä sanoin sen hänelle... Älä itke minua! Minä koetan elämäni
ajan menetellä miehekkäästi ja rehellisesti, vaikka olenkin murhaaja.
Ehkä kuulet sinä tulevaisuudessa minun koko nimeäni lausuttavan. Minä
en tuota teille häpeätä, senpä saat nähdä ... minä todistan ... mutta
nyt ... hyvästi! lausui hän vihdoin, kun Dunja kuullessaan hänen sanansa
ja lupauksensa sai omituisen ilmeen kasvoihinsa. -- Miksi sinä itket?
Sinä et saa itkeä! Emmehän me eroa ikipäiviksi. Ah, odotahan hieman,
minähän unohdin jotakin!
Hän meni pöydän ääreen, avasi paksun, tomusen kirjan ja otti sieltä
pienoisvalokuvan. Se kuvasi hänen entistä morsiantaan, emännän tytärtä,
joka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista, nuorta tyttöä, joka oli
tahtonut mennä luostariin. Pitkän aikaa katseli hän noita ilmehikkäitä,
sairaloisia kasvoja, suuteli sitten valokuvaa ja antoi sen Dunjalle.
-- Hänen kanssaan olen puhunut paljon kaikesta tästä, yksin hänen
kanssaan, sanoi hän miettivällä äänellä. -- Hänelle olen uskonut paljon
siitä, mikä nyt on tullut täytäntöön niin kamalalla tavalla. Älä
pelästy, Dunja. Hän ei hyväksynyt enempää kuin sinäkään mielipiteitäni
ja minä olen iloinen, että hän nyt on kuollut ja poissa. Pääasia on,
että kaikki alkaa nyt alusta. Mennyt on päättynyt, päättynyt kaikki,
kaikki! Mutta olenko minä myös valmistunut sitä varten? Haluanko sitä
itse? Te väitätte, että se on välttämätön koetus. Mitä hyötyä on näistä
kaikista tyhmistä kokeista? Selveneekö käsitykseni silloin, kun tuskat
heikontavat minun, kun kaksikymmenvuotinen pakkotyö tylstyttää minut,
kun vanhuudenheikkous painaa minut kasaan? Ja sitä tarkotusperää varten
on minun elettävä? Miksi tosiaan aijon hankkia itselleni moisen
tulevaisuuden! Minä tiesin kyllä aamulla seisoessani Nevan rannalla,
että minä olen kurja olento!
He lähtivät molemmat kadulle. Dunjasta tuntui niin vaikealta erota
hänestä. Hän rakasti häntä. Vihdoin hän erkani hänestä, mutta
kuljettuaan noin viisikymmentä askeletta, katsahti hän vielä kerran
taakseen. Hän saattoi vielä nähdä Rodjan. Kun tämä ennätti kulmaukseen,
kääntyi hänkin ja heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Rodja
viittasi kärsimättömästi, että Dunja poistuisi, jonka jälkeen hän
nopeasti katosi kulman taa.
-- Minä tunnen olevani huono ihminen, ajatteli hän hetkistä myöhemmin
hävetessään osottamaansa kärsimättömyyttä. "Mutta miksi rakastaa hän
minua, kun en minä ole hänen rakkautensa arvonen! Oi, jospa olisin ollut
yksin, eikä kukaan olisi rakastanut minua, enkä minäkään olisi
rakastanut ketään, _ei tätä olisi tapahtunut!_ Olisipa tosiaan hauskaa
tietää, voiko sieluni läheisten viidentoista tai kuudentoista vuoden
kuluessa niin nöyrtyä, että minä arvokkaalla pelolla voi itkeä ihmisten
vuoksi ja nimittää itseäni joka tilaisuudessa varkaaksi ja murhaajaksi.
Niin, siinäpä se solmu onkin! Juuri siitä syystä minut tuomitaan ja
karkotetaan maasta... Tuossa he nyt juoksevat katuja pitkin, ja jokainen
heistä on luonnossaan konna ja ryöväri tai mikä vielä pahempaa...
idiootti. Oi, miten vihaan heitä kaikkia!"
Hän syventyi kynnykseen, mikä prosessi tulisi tapahtua, jota
hänestä tulisi nöyrä kaikkia kohtaan. "No, miksikä ei?" Eikö
kaksikymmenvuotinen, alituinen paino voi lannistaa ihmistä! Alituisesti
putoava pisarakin murtaa kolon kiveen. Mutta miksi, miksi on sitten
elettävä? Miksi menen nyt sinne, vaikka tiedän, että kaikki käy sillä
lailla, eikä toisin ... kun kirjoitettu on!
Eilisillasta asti esitti hän tämän kysymyksen ja ehkä sadannen
kerran ... mutta kuitenkin hän meni.