VI.

Koko tämän illan kello kymmeneen saakka kuljeskeli hän eri kapakoissa,

toisesta toiseen. Eräässä näistä tapasi hän Katjan, joka taas esitti

laulua "konnista tyranneista", joka "alkoi Katjaa suudella".

Svidrigailov juotti Katjaa ja posetivinsoittajaa, lakeijoita ja laulajia

ja kohta kirjuriakin. Nämä jälkimäiset, jotka kiinnittivät hänen

huomiotaan vinojen neniensä muotoon; toisella oli nenä kallistunut

oikeaan, toisella vasempaan. Tämä hämmästytti Svidrigailovia. Nämä

veivät hänet vihdoin erääseen puutarhaan, jossa hän maksoi koko

seurueen, edestä pääsymaksun. Puutarhassa oli ohut kolmivuotinen kuusi

ja kolme pensasta. Sitten oli salonki, todellisuudessa oluttupa, jossa

saattoi myös saada teetä ja jossa oli useita vihreitä pöytiä ja tuoleja.

Täällä oli joukko likasen näkösiä laulajia ja juopunut müncheniläinen

saksalainen punasine nenineen, joka suuresti ilostutti yleisöä. Molemmat

kirjurit alkoivat riidellä eräitten toisten kirjurien kanssa ja olivat

asianomaset jo tarttua toistensa tukkaan. Svidrigailov kutsuttiin heidän

sovintotuomarikseen. Neljännestunnin hän kuunteli heitä, mutta kaikki

huusivat niin ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta käsittää mitään.

Todennäköstä vain oli, että muuan oli varastanut ja myynyt varastamansa

esineen jollekin juutalaiselle, mutta myynnin jälkeen ei hän osottanut

mitään halua jakaa rahoja toverinsa kanssa. Näytti siltä kuin olisi

myyty esine ollut teelusikka, mikä kuului puutarhan omistajalle.

Svidrigailov korvasi viimein lusikan ja läksi.

Kello oli kymmenen tienoissa. Hän ei ollut vielä juonut pisaraakaan

viiniä ja puutarhassa nauttinut vain teetä, mutta tätäkin vain tavan

vuoksi. Ilta oli vilponen ja pimeä. Kaikilta suunnilta oli kasaantunut

tavattomia pilvimääriä. Ukkonen alkoi jyristä ja sade syöksyi pilvien

lomista taivaasta, ei pisaroina, vaan virtanaan. Salamoita seurasi

useampia peräkkäin. Tultuaan kotiin oli hän likomärkä. Hän avasi

kirjotuspöydän, otti rahat esiin ja repi joitakin papereja. Sitten aikoi

hän vaihtaa joitakin vaatekappaleita, mutta nähtyään, että rajuilmaa ja

sadetta jatkui, luopui hän aikeestaan, otti hattunsa ja läksi sulkematta

ovea perässään. Hän meni suoraan Sonjan luokse. Tämä oli kotona.

Hän ei ollut yksinään; neljä Kapernaumovin pientä lasta oli hänen

luonaan juomassa teetä. Hän vaikeni ja katseli kunnioittavasti

Svidrigailovia ja hänen likomärkää pukuaan, mutta ei lausunut sanaakaan.

Lapset heti juoksivat tiehensä kuvaamattoman kauhun vallassa.

Svidrigailov istuutui pöydälle ja pyysi Sonjaa istuutumaan viereensä.

Tämä valmistausi kainosti tottelemaan.

-- Sofia Semjonovna, sanoi Svidrigailov -- ehkä matkustan Amerikkaan ja

koska me ehkä näemme toisemme nyt viimeisen kerran, tulin tänne

toimittamaan joitakin asioita teidän luonanne. Te näitte tänään tuon

naisen? Minä kyllä tiedän, mitä hän sanoi teille, niin ettei teidän

tarvitse toistaa sitä. (Sonja hieman liikahti ja punastui.) Mitä teidän

pikku sisariinne ja veljeenne tulee, ovat he saaneet hyvän paikan ja

heidän rahansa ovat varmasti sijotetut. Tässä on kuitti; parasta on,

että kätkette sen. Sitäpaitsi annan teille kolme pankkiosotusta,

yhteensä kolmen tuhannen ruplan arvoset. Ne pitäkää te itseänne varten.

Te tarvitsette niitä, sillä tästä lähin ette enää saa elää kuin ennen.

-- Minä olen teille jo niin suuressa kiitollisuuden velassa

hyväntekojenne johdosta minua ja pieniä orpoja kohtaan... alkoi Sonja

nopeasti, -- että vaikka tunnunkin olevan sangen kiittämätön, pyydän

että...

-- Riittää, riittää!

-- Näistä rahoista olen sangen kiitollinen, Arkadi Ivanovitsh, mutta

minä en tarvitse niitä. Nyt yksin ollessani voin kyllä läväistä. Älkää

uskoko että se on kiittämättömyyttä! Mutta jos tahtositte tehdä näillä

rahoilla hyvän palveluksen, niin...

-- Ne ovat teidän omaisuuttanne, Sofia Semjonovna, ja minä pyydän teidän

ottamaan ne estelyittä, sillä minulla on vähän aikaa. Te tarvitsette

niitä. Rodion Romanovitshilla on kaksi tietä kuljettavanaan: joko ampuu

kuulan otsaansa tai menee Vladimiriin. (Sonja katsahti häneen

kummastuneena ja vavahti). -- Älkää tulko levottomaksi. Hän on itse

sanonut minulle kaikki, enkä minä siitä aijo puhua kenellekään. Te

olitte sangen oikeassa siinä, että hänen tulee ilmasta itsensä. Se on

hänelle edullisinta. Jos hän nyt matkustaa Siperiaan, niin kyllä kai te

seuraatte häntä? Niinhän asian laita on, vai miten? Ja jos niin on,

tarvitsette rahaa, ymmärrättekö? Hänen tähtensä niitä tarvitsette.

Jättäessäni ne teidän haltuunne on se vallan samaa kuin antaisin ne

hänelle. Sitä paitsihan te olette luvannut maksaa äitinne velan Amalia

Lippewechselille. Sen kuulin itse. Miksi otatte niin ajattelemattomasti

kantaaksenne moisia velvotuksia? Eihän tuon saksalaisen rouvan velka

koske teitä. Sillä lailla ei saa vaeltaa maailman läpi. Jos joku siis

kysyisi teiltä ... huomenna tai ylihuomenna ... niin älkää puhuko siitä,

että minä olen ollut luonanne, älkää näyttäkö rahoja, älkääkä sanoko,

että minä ne annoin. Ja nyt ... hyvästi! -- Hän nousi. -- Tervehtikää

Rodion Romanitshia. Apropos, antakaa Rasumihinin toistaseksi säilyttää

rahojanne. Tunnetteko Rasumihinin! Niin, luonnollisesti te hänet

tunnette. Hän ei ole mikään huono mies. Antakaa ne hänelle huomenna ...

tai kun aika on sopiva, mutta kätkekää ne hyvin siksi.

Sonja hypähti paikaltaan ja katseli Svidrigailovia surullisin

silmäyksin. Hänen teki mielensä tehdä joitakin kysymyksiä, mutta hän ei

tiennyt, miten hänen oli alotettava.

-- Aijotteko tosiaan lähteä ulos tällasessa ... sateessa?

-- Kun aikoo Amerikkaan, ei saa pelätä moista pientä sadetta, ha, ha!

Hyvästi, Sofia Semjonovna, pikku kyyhkyseni! Toivon teille pitkää ikää.

Te olette välttämätön toisia varten. Niin ... sanokaa Rasumihinille,

että minä pyysin teidän tervehtimään häntä. Sanokaa: Arkadi Ivanovitsh

Svidrigailov on pyytänyt minun tervehtämään teitä! Älkää unohtako sitä.

Hän läksi ja Sonja jäi seisomaan kummastuneena, pelästyneenä ja tumma,

painava epäluulo sydämessään.

Sittemmin saatiin tietää, että Svidrigailov samana iltana oli tehnyt

vielä kummallisemman ja odottamattomamman vierailun. Kellon ollessa

kahtakymmentä vailla kaksitoista saapui hän morsiamensa vanhempien

asuntoon Vasili-Ostrovin kolmannella linjalla olevan pienen prospektin

luona. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai koputettua ketään hereille, ja

hänen odottamaton käyntinsä sai aikaan suuren sekasorron. Mutta Arkadi

Ivanovitsh oli tahtoessaan mitä lumoavimman käytöstavan mies, niin että

heidän luulonsa, että hän oli juonut itsensä jossakin juovuksiin, pian

katosi. Hyväsydäminen ja ymmärtävä perheenäiti vieritti sairaloisen

miehensä pyörätuolin vastaanottohuoneeseen ja alkoi tapansa mukaan

ahdistaa tulevaa vävypoikaansa kysymyksillä. Hän ei nimittäin koskaan

tehnyt kysymystä suoraan, vaan alkoi aina hymyillen hieroa käsiään, ja

jos hän halusi tietää jotakin erikoista, esimerkiksi, mihin Arkadi

Ivanovitsh hyväntahtosesti määräisi häät, alkoi hän mitä uteliaimmin

kysellä Parisia ja sen hovielämää koskevia seikkoja, kunnes hän vihdoin

satamoi Vasili-Ostrovin kolmannelle linjalle. Toisessa tilaisuudessa

olisi Svidrigailov kunnioittavasti ja kernaasti kuunnellut hänen

lörpötyksiään, mutta nyt hän oli sangen kärsimätön ja vaati heti saada

tavata morsiantaan, vaikka hänelle sanottiin, että tämä jo oli

paneutunut maata. Morsiamen oli saavuttava; Arkadi Ivanovitsh ilmotti

hänelle heti, että hän oli joittenkin sangen painavien syitten vuoksi

pakotettu matkustamaan pois paikkakunnalta ja että hänellä sen vuoksi

oli viisi tuhatta ruplaa eri seteleinä, jotka morsiamen oli otettava

vastaan lahjana, koska hän jo kauvan oli tuumiskellut lahjottaa hänelle

tuon pikkusumman ennen häitä. Mitään loogillisempaa yhteyttä tämän

lahjan, hänen äkillisen matkansa ja välttämättömyyden välillä käydä

morsiamensa luona puoliyön aikaan ja rankkasateessa ei ilmennyt hänen

selityksestään, mutta siitä huolimatta toimitettiin asiat suuremmitta

mutkitta. Jopa olisivat tavalliset ah ja voi-huudahdukset --

levottomuuden ja kummastelun ilmasut -- tavattoman harvinaiset. Sen

sijaan olivat kiitollisuusvakuutukset paljon tulisemmat ja varmensi ne

vielä kaikkein järkevimmän äidin kyyneleet.

Arkadi Ivanovitsh nousi vihdoin paikaltaan, hymyili, suuteli morsiantaan

ja hyväili hänen poskeaan, sanoi pian palaavansa ja lukiessaan hänen

silmistään jonkullaista lapsellista uteliaisuutta, johon oli sekottunut

vakava, mykkä kysymys, muuttui hän taas miettiväiseksi, suuteli häntä

vielä kerran ja ajatteli suuttumus mielessä, miten kaikkein järkevin

äiti pian oli ottava haltuunsa hänen lahjansa. Hän heitti hyvästit ja

jätti kaikki tavattoman liikutetussa mielentilassa. Mutta äiti keksi

pian selityksen, mikä tuntui mitä epäuskottavimmalta ja todisti, että

Arkadi Ivanovitsh oli suuri mies, jolla oli viljalti tärkeitä toimia,

mies, joka oli korkeissa suhteissa ja sangen rikas ... eihän silloin

ollut ihmeellistä, jos hän, jolla oli niin paljon ajateltavaa, läksi

matkalle ja lahjotteli rahoja. Se tosin tuntui sangen houkkamieliseltä,

että hän tuli heidän luokseen vallan likomärkänä; mutta englantilaiset

esimerkiksi tapaavat olla usein paljon kummallisempiakin. Ylipäänsä ei

ylhäisillä ihmisillä ollut tapana kiinnittää huomiota siihen, mitä

toiset ihmiset ajattelivat tai puhuivat heistä, se ei tavannut

ujostuttaa heitä ollenkaan. Pääasia oli muka se, ettei ilmastaisi

sanaakaan tästä, sillä Jumala tietäköön, mitä voisi tapahtua, vaan rahat

oli pian saatettava varmaan talteen. Parasta kaikista oli se, ettei

Fedosja koko aikana ollut poistunut keittiöstä, ja nyt oli vain

varottava, ettei tuo vainukoira, rouva Rösslich, saisi vihiä asiasta

j.n.e. Istuttiin hereillä ja kuiskailtiin kello kahteen sydänyöllä;

morsian oli jo pitkän aikaa sitten paneutunut maata ikävissään ja sangen

miettiväisenä.

Svidrigailov kulki sydänyöllä sillan yli ja meni Pietarin puolelle. Sade

oli lakannut, mutta tuuli ulvoi. Häntä alkoi palella ja minuutin ajan

katseli hän hieman uteliaana, ikäänkuin kysyen Nevan tummaan veteen.

Mutta äkkiä tuli hänen liian kylmä, hän kääntyi ja läksi kulkemaan

prospektia kohti. Hän oli jo kulkenut pitkän matkaa tuota loppumatonta

prospektia, kompastuen esiinpistäytyviin puuportaisiin, mutta etsi siitä

huolimatta väsymättömästi jotakin prospektin oikealta puolelta. Hän oli

kerran ohikulkiessaan kiinnittänyt huomiota erääseen puurakennuksessa

olleeseen suureen ravintolaan, jonka nimi oli hänen hataran muistinsa

mukaan jokin sellainen kuin Adrianopel. Aivan oikein, ei hän ollut

erehtynyt. Ravintola oli tässä kolkossa seudussa niin huomattava piste,

ettei sen suhteen olisi voinut erehtyä mitä synkimmässä pimeydessäkään.

Hän oli pitkän, ijän mustentaman puutalon edustalla, josta myöhäsestä

hetkestä huolimatta loisti vielä valoa ja jossa ihmisiä liikkui

edestakasin. Hän meni sisään ja kysyi eräältä käytävässä oleskelevalta,

kehnosti puetulta palvelijalta, voisiko hän saada eri huoneen. Palvelija

tarkasteli häntä ja vei hänet käytävän läpi ahtaaseen, pieneen kamariin,

joka oli sijotettu eräitten porrasten alustaan. Mitään muuta ei ollut

vapaana; kaikki olivat kiinni. Palvelija katseli häntä kysyvästi.

-- Voinko saada teetä? kysyi Svidrigailov.

-- Kyllä.

-- Mitä teillä muuta on?

-- Vasikanpaistia, viinaa ja kaikellaisia kylmiä ruokia.

-- Antakaa minulle vasikanpaistia ja teetä.

-- Ei mitään muuta? kysyi palvelija hieman kummastuneena.

-- Ei, ei.

Mies poistui pettynein toivein.

-- Tästä paikasta olisi minun ennen pitänyt olla selvillä, ajatteli

Svidrigailov. -- Nähtävästi näyttää siltä kuin olisin juuri saapunut

jostakin A chantánt-kahvilasta ja siellä kokenut joitakin seikkailuja.

Olisipa hauskaa tietää, mitä ihmisiä täällä oikein käy ja jotka täällä

tapaavat viettää yönsä.

Hän sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Huone oli niin pieni, että

se oli pieni hänen pituudelleenkin. Siinä oli vain yksi ikkuna. Vuode

oli likanen. Maalattu pöytä ja tuoli täyttivät melkein koko huoneen,

seinät olivat liitetyistä laudoista, ja peitetyt risasilla, epämääräsen

värisillä tapeteilla. Osa seinää ja kattoa oli kalteva, mutta syynä

siihen olivat portaat. Svidrigailov asetti kynttilän pöydälle, istuutui

vuoteen reunalle ja vaipui syviin ajatuksiin. Omituinen, keskeytymätön

kuiskiminen naapurin huoneessa herätti vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa.

Hän nousi, piti kättään kynttilän edessä ja näki rakosen, josta

tunkeutui kynttilän valoa. Hän katsoi raosta ja huomasi toisessa

pikkuhuoneessa kaksi miestä, joista toinen seisoi paitahihasillaan

keskellä permantoa. Hän oli asettunut puhujan asentoon, seisoen

hajasäärin, jottei menettäisi tasapainoaan. Hän löi kädellä rintaansa ja

soimasi toista kiihtyneellä äänellä siitä, ettei tällä ollut mitään

arvoa, että hän itse oli vetänyt hänet loasta ja että hän saattoi ajaa

hänet tiehensä, koska mielensä teki. Ystävä, jota sillä lailla

soimattiin, istui tuolilla ja oli sellaisen ihmisen näkönen, jonka tekee

mieli väristä mutta ei voi; hän katseli puhujaa tylsin katsein, eikä

hänellä nähtävästi ollut aavistustakaan puheen sisällöstä. Pöydällä oli

loppuun palanut kynttilä, melkein tyhjä viinapullo, leipää, kurkkuja ja

teekeittiö. Svidrigailov luopui äkkiä tarkkaamisestaan ja istuutui taas

vuoteensa laidalle.

Palvelija, joka palasi tuoden teetä ja vasikanpaistia, ei voinut

pidättyä kysymästä: "Suvaitseeko herra mitään muuta?" Mutta saatuaan

toisen kerran kieltävän vastauksen, poistui hän vihdoin. Svidrigailov

joi lasin teetä lämpimikseen, mutta ei voinut syödä. Kuumekohtaus oli

ilmeisesti tulossa. Hän riisui molemmat takkinsa, kääriytyi peittoon ja

laskeutui vuoteelle. Hän oli suutuksissa. Olisi ollut paljon parempi,

jos nyt olisin ollut terve, ajatteli hän. Huone oli kolea, kynttilä

liekehti, myrsky vinkui nurkissa ja eräästä huoneen nurkasta kuului

rotan naverrusta. Hän makasi ja uneksi ja unikuvia pälyi hänen

mielessään. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa johonkin esineeseen, mutta

hänen ei onnistunut tehdä sitä. "Ikkunojen edustalla sijaitsee

luultavasti puutarha..." ajatteli hän. "Kuulen puitten suhisevan. Ei

minua miellytä puitten suhinan kuuleminen yöllä myrskyssä ja pimeässä.

Se on inhottava ääni". Hän muisteli, että kulkiessaan Petrovskin puiston

ohi, oli hänet vallannut vastenmielinen tunne. Sitten ajatteli hän

laituria ja Neva-jokea ja hän tunsi samaa väristystä kuin Nevan vettä

katsellessaan. "Minä en ole koskaan pitänyt vedestä, en edes

maisemissa", ajatteli hän edelleen ja hänen oli hymyiltävä tuolle

omituiselle päähänpistolleen; "nyt pitäisi kaiken estetiikan alaa

koskevan kuitenkin olla minusta samantekevää, mutta siitä huolimatta

olen yhtä tarkka kuin villi eläin, joka myöskin etsii itselleen

paikkaa ... samallaisten olosuhteitten vallitessa... Minun olisi ollut

edullisempaa kääntyä Petrovskille, mutta kaikki tuntui minusta siellä

niin kylmältä! Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä mukavuudet. Mutta

miksi en sammuta kynttilää?" (Hän sammutti sen.) "Naapurini ovat myöskin

paneutuneet maata", ajatteli hän kun ei enää nähnyt valon loistavan

halkeamasta. "Nyt olisi sopiva hetki sinun, Marfa Petrovna, näyttäytyä.

Aika ja huone sopivat juuri siihen. Mutta nyt et sinä aijo tulla..."

Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän päivää ennen Dunetshkan

ahdistamistaan oli kehottanut Raskolnikovia uskomaan sisarensa Rasumihin

hoiviin... "Luultavasti tein sen, kuten Raskolnikovkin huomasi,

suututtaakseni itseäni. Hän on aito veitikka, tuo Raskolnikov! On

ottanut paljon kannettavakseen, kokenut paljon. Jos hän voi vetäytyä

pälkähästä, voi hänestä myös tulla jotakin. Kuitenkin riippuu hän

liiaksi kiinni elämässä. Siinä suhteessa ovat he kaikki ... arkoja

raukkoja. Piru heidät periköön, mitä se minua liikuttaa! Hän tehköön

kuin mielensä tekee!"

Hän ei voinut nukahtaa. Aika ajoin näyttäytyi Dunetshkan hahmo hänelle

ja häntä ahdisti väristys. "Ei, pois hän mielestäni!" ajatteli hän.

"Ennen kaikkea muuta. Miten naurettavaa ja omituista onkaan se, etten

koskaan ole tuntenut vihaa ketään kohtaan, en edes tuntenut tarvetta

kostaa jollekin! Eikö se ole huono, sangen huono merkki! En myöskään ole

ollut minkään kannan ja riidan ystävä, suutun harvoin... Sekin on huono

merkki! Ja minähän lupasin hänelle kaikkia ... hyi helvetti! Ja

kuitenkin olisi hän ehkä voinut tehdä minusta toisen ihmisen..." Hän

vaikeni ja puri hampaitaan. Dunetshkan kuva esiintyi taas hänelle

sellasena kuin hän oli ensi laukauksen ammuttuaan ja seisoessaan

kuolonkalpeana ja vavisten vaipunut revolveri kädessään; hän olisi

voinut tarttua häneen kaksi kertaa, eikä Dunja olisi voinut liikuttaa

kättäkään puolustuksekseen. Eikö hän ollut itse herättänyt häntä

tajuihinsa? Hän muisti, miten hän tällä hetkellä tosiaan oli tuntenut

sääliä Dunjaa kohtaan, miten tuska oli pusertanut hänen sydäntään...

"Voi!... Pois, tuhannen tulimaista, pois nämä ajatukset, pois, pois!..."

Hän alkoi menettää tajuntansa. Hän vaipui rauhattomaan uinailuun ja

kuumepuistatukset jättivät hänet rauhaan. Äkkiä hänestä tuntui, että

jokin juoksi hänen kätensä yli, ja heti sen jälkeen se juoksi toisenkin

jalan yli. Hän vavahti. "Se kai oli rotta", ajatteli hän. "Se johtuu

luonnollisesti siitä, että olen antanut lihan olla pöydällä..." Hän ei

tuntenut vähintäkään halua nousta ja ajaa pois sitä. Mutta äkkiä tunsi

hän taas jotakin, joka juoksi jalan yli. Hän nousi ja sytytti kynttilän.

Kuumepuistatuksista väristen kumartui hän vuoteen yli, mutta ei voinut

nähdä mitään. Sitten tempasi hän peiton luokseen ja puisti sitä ja

silloin hypähti raitille rotta. Hän alkoi tavotella sitä, mutta se ei

juossut vuoteesta, vaan kiisi ympäri paikasta toiseen, hiipi hänen

sormiensa lomitse ja pakeni vihdoin päänaluksen alle. Hän heitti

päänaluksen pois ja hänestä tuntui heti siltä kuin jokin esine juoksisi

hänen rinnalleen ja hiipisi hänen selkäänsä pitkin paidan alla. Hän

pelästyi niin, että hän -- heräsi. Oli pimeätä ja hän oli vuoteessa

peittoon käärittynä. Myrsky raivosi edelleen ulkona. "Hyi, miten

inhottavaa", ajatteli hän.

Hän nousi ja istuutui vuoteen reunalle selkä ikkunaa vasten. Kostea ilma

tunkeutui huoneeseen, jonka vuoksi hän kääri vuodepeitteen ympärilleen.

Hän istui siten pimeässä mitään ajattelematta. Mutta äkkiä syntyi

hänessä unikuva toisensa jälkeen; alkua ja loppua, yhtenäisyyttä vailla

olevia ajatuksia väikkyi hänen mielessään. Vihdoin vaipui hän kevyeen

horrostilaan. Äkkiä alkoi hän tuntea vastustamatonta ja kiihkeätä halua

kukkasiin. Pelkät kukat täyttivät hänen mielikuvituksensa. Viehättävä

maisema näyttäysi hänen katseelleen. Oli kaunis ja lämmin päivä,

helluntaipäivä. Hän näki rikkaan, uhkean, englantilaiseen malliin

rakennetun huvilan, jota ympäröivät tuoksuvat kukkapenkit. Verandan

peittivät kiertokasvit ja täyttivät ruusut; valosat, vilposet portaat

olivat peitetyt pehmeillä, kallisarvoisilla matoilla, ja koristellut

harvinaisilla kasveilla, jotka olivat sijotetut kiinalaisiin astioihin.

Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan muutamat valkoset hienot

narsissit, vaaleanvihreissä, mehevissä astioissa. Ne levittivät

ympärilleen voimakasta, aromatista tuoksua. Hän voi vaivoin irtautua

niiden katselemisesta. Vihdoin nousi hän portaita ylös ja astui suureen

ja korkeaan saliin. Myös täällä oli kukkia ikkunoissa, avoimissa ovissa,

terassilla, kaikkialla, mihin hän käänsi katseensa. Lattia oli peitetty

äsken niitetyllä, tuoksuvalla ruoholla, ikkunat olivat auki ja heikko

tuulenhenki kulki huoneen läpi. Linnut visertelivät ikkunan alla. Mutta

keskellä salia oli pöydällä -- ruumisarkku. Tämä arkku oli peitetty

valkosella "gros de naples'illa" sekä kukkakiemuroitten kiehtoma. Siinä

lepäsi nuori tyttö, joka oli puettu valkoseen tyllipukuun ja kokonaan

kukkien peitossa. Hänen kätensä, jotka muistuttivat marmoria, olivat

ristissä rinnalla. Avonainen, vaalea tukka oli kukkaseppeleen peitossa.

Näitten kasvojen ankara profili näytti olevan marmoriin veistetty.

Mutta siitä hymystä, mikä oli kalpeilla huulilla, saattoi lukea

tavatonta tuskaa, joka ei mitenkään ollut lapsekasta, ja mykkää,

sydäntäkouristavaa valitusta. Svidrigailov tunsi tuon nuoren tytön.

Tämän arkun ääressä ei ollut mitään pyhimyksenkuvaa, ei siinä palanut

mitään vahakynttilää, ei myöskään luettu vainajan puolesta mitään

rukouksia. Tuo nuori tyttö oli muuan itsemurhaajatar ... hän oli

upottanut itsensä. Hän oli vain neljätoista vuotias ja hänen sydämensä

oli jo murskattu. Kauhea onnettomuus oli täyttänyt tämän enkelimäisen

puhtaan pelolla ja kauhulla ja peittänyt hänen lapsellisen tajuntansa

ansaitsemattomalla häpeällä, oli aiheuttanut hänen viimesen epätoivon

huudahduksensa, oli ajanut hänet myrskyyn ja pimeään kuolemassa

vapautuakseen kunniattomuudestaan...

Svidrigailov heräsi taas täyteen tajuntaansa, nousi ja istuutui ikkunan

ääreen, jonka hän avasi. Kylmä tuuli puhalsi jäisenä häntä vastaan.

Ulkopuolella oli tosiaan puutarha, jonkillainen ilonpitopaikka.

Sadepisaroita syöksyi puunoksista ikkunan kautta sisään ja ympärillä oli

pimeätä kuin haudassa. Noin viisi minuttia nojasi Svidrigailov käsiään

ikkunapuitteita vasten ja tuijotti pimeyteen. Silloin kajahti

kanuunanlaukaus ja heti sen jälkeen kuului vielä yksi. "Ah, signaali!

Vesi nousee", ajatteli hän. "Ennen aamua tulvii se matalammalla oleville

katuosille, virtaa holveihin ja kellareihin ja ajaa esiin maanalaset

rotat. Myrskyssä ja sateessa alkavat ihmiset laahata omaisuuttaan

korkeammalla sijaitseviin kerroksiin... Mitähän kello mahtaneekaan

olla?" Tuskin oli tämä ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin

lähellä oleva kello löi kolme. "Vai niin. Tunnin kuluttua päivä koittaa.

Miksi viivyttelisin kauempaa? Nyt menen suoraan Petrovskiin ja etsin

siellä jonkin pensaston, joka on niin sateen kostuttama, että siitä ensi

kosketuksella putoo miljoonia pisaroita päälleni". Hän sulki ikkunan,

sytytti kynttilän, puki ylleen molemmat takkinsa ja meni kynttilä

kädessä käytävään löytääkseen jostakin nurkasta nukkuvan palvelijan,

jolle hän aikoi suorittaa maksun, ennenkuin läksisi majatalosta. "Sopiva

aika, hän ei olisi voinut valita parempaa!"

Hän etsi kauvan laajassa käytävässä ennenkuin saattoi tavata ketään. Hän

aikoi juuri huutaa ääneensä, kun hän äkkiä keksi jonkin omituisen

esineen oven ja vanhan kaapin välissä olevassa pimeässä nurkassa. Hän

kumartui ja näki lapsen, joka oli peitetty rääsyihin, pienen

viisivuotiaan tytön, joka värisi ja itki. Hän ei näyttänyt pelästyvän

Svidrigailovia, vaan tuijotti tylsän kummastuneena häntä suurine,

mustine silmineen ja nyyhkytti kuten lapset tapaavat tehdä pitkän aikaa

itkettyään ja alettuaan tuntea itsensä jonkun verran lohdutetuiksi.

Lapsen pikku kasvot olivat kalpeat ja laihat ja hän oli kalpea kylmästä.

Mutta miten oli hän tullut tänne? Svidrigailov kysyi sitä häneltä. Hän

tuli äkkiä elosaksi ja alkoi kertoa lapsellisella äänellään, että hän

oli särkenyt kupin ja että äiti aikoi lyödä häntä. Hänen kertomuksestaan

saattoi ymmärtää, että hän oli vähän rakastettu lapsi ja että äitinsä

häntä usein löi, joka äiti luultavasti kuului kyökkihenkilökuntaan.

Särettyään kupin oli tyttö sateessa juoksennellut pihalla ja vihdoin

keksinyt tämän piilopaikan, jossa hän oli viettänyt kaiken yönsä

pimeässä, itkien ja väristen kylmästä ja tuskasta. Svidrigailov otti

hänet käsivarrelleen, meni huoneeseensa, pani hänet istumaan polvelleen

ja riisui hänet. Risaset kengät olivat niin märät kuin ne olisivat

kaiken yötä olleet vesilätäkössä. Svidrigailov pani hänet sänkyyn ja

kietoi hänet kiireestä kantapäähän peittoon. Tyttö nukahti heti ja hän

vaipui syviin ajatuksiin.

-- Sepä vain puuttui, että minä alkaisin hoidella tätä lasta. Minkä

tyhmyyden olenkaan tehnyt! sanoi hän harmistuneesti.

Vastentahtosesti tarttui hän kynttilään etsiäkseen palvelijaa ja niin

pian kuin mahdollista poistuakseen. Mutta hän ei voinut ensin olla

katsomatta, nukkuiko lapsi hyvin. Varovasti kohotti hän peittoa. Tyttö

nukkui turvallisesti. Hän oli lämmennyt ja kalpeat posket olivat

punaset. Mutta tämä puna oli luonnottoman näköstä.

-- Näyttää siltä kuin hän olisi saanut lasillisen viinaa, ajatteli

Svidrigailov. "Punasia huulia polttaa ... mutta ... mitä tämä

merkitsee ... pitkät, mustat kulmakarvat värisevät, silmäluomet

kohottautuvat ja niiden lomitse tuikkii viekas, terävä, vaan ei mikään

lapsellinen silmä aivan kuin tyttö olisi teeskennellyt. Aivan niin

onkin, huulet avautuvat, suupielet värähtelevät, aivan kuin tyttö

koettaisi pidätellä naurua. Mutta nyt ei hän voi pidättää kauvempaa, hän

nauraa! Se on raakaa, uhmaavaa naurua, joka huonosti sopii hänen

lapsenkasvoilleen. Ne ovat muuttuneet ranskalaisen kamelinaisen

julkeiksi kasvoiksi. Kas ... nyt avaa hän molemmat silmänsä ja katselee

minua hehkuvin katsein!" Tässä naurussa, näissä silmissä ja kasvojen

koko ilmeessä oli jotakin kuvaamattoman vastenmielistä ja hylkivää.

"Viisivuotias lapsi!... Mitä tämä merkitsee!"... kuiskasi Svidrigailov

tuskan valtaamana.

Nyt käänsi tyttö hehkuvat kasvonsa häneen päin ja ojensi kätensä... "Ha,

sinä kirottu!..." huudahti Svidrigailov ja nosti samana hetkenä

raivosena nyrkkiään mutta samana hetkenä hän heräsi.

Hän makasi vuoteella peittoon kietoutuneena kuten ennenkin, kynttilä oli

sammunnut ja päivänvalo alkoi virrata ikkunasta.

-- Taas mielikuva! Hän nousi suuttuneena ja hänestä tuntui kuin olisivat

jäsenensä murskatut. Ulkona näkyi olevan sankkaa usvaa, eikä saattanut

havaita ainoatakaan esinettä. Kello oli lähes viisi. Hän oli nukkunut

liian kauvan.

Hän nousi ja riisui yltään märät vaatteensa. Tuntiessaan revolverin

taskussaan, otti hän sen esiin ja tutki tarkoin oliko se ladattu, sitten

hän istuuntui, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti ensi sivulle

suurin kirjaimin pari riviä. Luettuaan ne vaipui hän syviin ajatuksiinsa

ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Revolveri ja muistikirja olivat hänen

vieressään. Kärpäset olivat heränneet ja tulvivat nyt paistin ympärillä,

joka oli pöydällä. Hän katseli niitä kauvan ja koetti vangita yhtä

niistä oikealla kädellään. Hän jatkoi kauvan näitä yrityksiään, kunnes

itse huomasi kykenemättömyytensä, nousi ja läksi ulos vakain askelin.

Minuutin kuluttua oli hän kadulla.

Paksu, maidonvärinen usva lepäsi kaupungin yli. Svidrigailov kulki

likasta katukäytävää suunnaten matkansa jokea kohti. Ja ajatuksissaan

hän näki veden, Petrovskin saaren, märän ruohon, puut ja pensaat ja

vihdoin erään pensaikon ... hän katseli talorivejä voidakseen siirtyä

toisiin ajatuksiin. Hän ei tavannut jalankulkijoita tai roskia

matkallaan. Keltaseksi maalatut puutalot suljettuine ikkunaluukkuineen

olivat surkean näköset. Kylmä ja kosteus tunkeutuivat hänen lävitsensä,

ja hän alkoi väristä. Siellä täällä näki hän puotikylttejä ja hän luki

ne tarkkaavasti. Nyt loppui jalkakäytävä. Hän oli suuren kivimuurin

edustalla. Likanen, värisevä pieni koira juoksi häntä koipien välissä

hänen ohitsensa. Muuan juopporatti makasi viittaan käärittynä suoraan

jalkakäytävän yli, kasvot alaspäin. Hän katseli tätä ja kulki edelleen.

Pitkän aikaa kulettuaan eteenpäin, näki hän vasemmalla korkean

vartiotornin. "Tässä on hyvä paikka", ajatteli hän. "Miksi viitsisin

mennä Petrovskiin saakka? Tässä on ainakin virallinen todistaja." Hän

kääntyi tuota suurta rakennusta kohti, jossa oli suuri vartiotorni ja

joka oli poliisiasema. Korkean, suljetun portin ääressä seisoi pieni

mies, joka oli puettu harmaaseen sotilasviittaan ja jolla oli palokunnan

messinkikypärä päässään. Unisin katsein tarkasteli hän Svidrigailovia.

Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä jyrkkyyttä, mitä usein tapaa Israelin

jälkeläisissä. Svidrigailov ja kypäräkoristeinen israeliitti

tarkastelivat toisiaan vaijeten. Jälkimmäinen ei pitänyt siitä, että

muuan vieras henkilö oli hänen edessään kolmen askeleen etäisyydellä ja

katseli häntä terävästi sanaakaan puhumatta.

-- Mikä teidän on? Mitä teillä täällä on tekemistä? kysyi hän asentoaan

muuttamatta.

-- Ei mitään, ystäväni. Hyvää huomenta, vastasi Svidrigailov.

-- Täällä ette saa olla.

-- Aijon tehdä matkan vieraisiin maihin.

-- Vieraisiin maihin?

-- Amerikkaan!

Svidrigailov otti esiin revolverin. Israeliitti rypisti silmäkulmiaan.

-- Mitä te teette? Tuollaset kujeet eivät kelpaa täällä.

-- Se on minusta vallan samantekevää. Paikka on sopiva. Kun sinulta

kysytään, voit sanoa, että minä matkustin Amerikkaan.

Hän pani revolverin oikealle ohimolleen.

-- On kielletty tekemästä mitään tuollasta täällä, sammalsi israeliitti,

joka oli tullut levottomaksi ja levitti silmiään niin paljon kuin

mahdollista.

Laukaus pamahti.