V.

Raskolnikov läksi hänen jälkeensä.

-- Mitä tämä merkitsee? huusi Svidrigailov kääntyen... -- Minähän

muistan sanoneeni teille...

-- Se merkitsee, ettette nyt pääse eroon minusta.

-- Mitä?

Molemmat pysähtyivät hetkeksi toistensa eteen ja mittasivat toisiaan

katseillaan.

-- Kaikesta puolijuopuneesta puheestanne, alkoi Raskolnikov, -- olen

huomannut, ettette vielä ole luopunut katalista suunnitelmistanne

sisareni suhteen, vaan että enemmän kuin ennen haudotte tuumia

mielessänne. Minä tiedän, että sisareni sai tänä aamuna kirjeen. Koko

yhdessäolomme ajan olette ollut sangen levoton. Voihan olla niinkin,

että viime aikoina olette keksinyt jonkun toisenkin naisen, mutta minä

tahdon henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi siitä...

Raskolnikovin olisi ollut vaikeata selvästi selittää, mitkä hänen

aikeensa todella olivat ja mistä hän halusi henkilökohtasesti tulla

vakuutetuksi.

-- Vai niin! Tahdotteko ehkä, että kutsun polisin?

-- Olkaa hyvä!

He seisoivat vielä hetken vastapäätä toisiaan. Viimein muuttui

Svidrigailovin kasvojen ilme. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hänen

uhkauksensa vaikuttanut mitään Raskolnikoviin, muutti hän nopeasti

muotoa ja sanoi ilosella ja ystävällisellä äänellä:

-- Ah, olemmeko taas siinä... Tarkotuksella en ole koskenut teidän omiin

asioihinne, vaikkakin minua luonnollisesti vaivaa uteliaisuus. Se on

harvinainen juttu. Aijoin säästää sen toiseksi kerraksi, mutta tehän

kykenette suututtamaan jokaisen. Hän... No, tulkaa sitten mukaan; mutta

sanon teille jo etukäteen, että menen vain hetkeksi kotiin noutamaan

rahoja, jonka jälkeen suljen ovet ja lähden illalla saarille. Mitä

hyötyä on silloin seuraamisesta?

-- Minä menen Sofia Semjonovnan luo pyytämään anteeksi sitä, etten ollut

läsnä hautajaisissa.

-- Sen voitte tehdä, jos se teitä rauhottaa; mutta Sofia Semjonovna ei

ole kotona. Hän on mennyt noitten kolmen lapsen kanssa erään ylhäisen

vanhan naisen luo, joka on muuan entisistä tuttavistani ja joka nyt on

lastenkodin johtajatar. Minä olen lumonnut eukon sijoittamalla rahaa

noita kolmea orpoa varten. Sitäpaitsi olen itse lahjottanut yhtä ja

toista laitokselle, ja sitten kerroin hänelle Sofia Semjonovnan

historian, täysin rehellisesti, mitään salaamatta. Vaikutus oli

kuvaamaton. Siksipä on Sofia Semjonovnakin kutsuttu ... hotelliin

kohtaamaan niitä ylhäisiä naisia, jotka ovat tulleet maalta tänne.

-- Saman tekevää; menen sentään hänen luokseen!

-- Kuten suvaitsette; tänään en kuitenkaan voi olla toverinanne. Minun

puolestani saatte tehdä mitä haluatte. Sanokaa, minä olen vakuutettu

siitä, ettekö ole minua kohtaan noin epäluulonen ainoastaan sen vuoksi,

että olen ollut kyllin hienotunteinen jättämään koskettelematta tuon

kysymyksen... Te kyllä ymmärrätte? Se kai tuntuu teistä tavattomalta?

Minä lyön vetoa siitä, että asianlaita on sellainen. Tulevaisuudessa

kyllä varon olemasta niin hienotunteinen!

-- Ja kuuntelemasta ovella!

-- Ah, kas siinä se on! nauroi Svidrigailov... -- Minä olisin tosiaan

kaiken esiintyneen johdosta pitänyt sitä sangen omituisena, ellette te

olisi esiintynyt, hah, hah, haa! No, jospa käsitinkin jotakin siitä,

mitä te ... tuolla kerralla ... puhuitte ja kerroitte Sofia

Semjonovnalle, mitä se sitten merkitsee? Olen ehkä ihminen, joka on

täysin kivettynyt vanhoihin muotoihin. Selittäkää Jumalan tähden

rakkaimpani, selittäkää uusimmat periaatteet minulle.

-- Te ette ole voinut kuulla mitään, ette sanaakaan! Kaikki on valetta!

-- Enhän siitä puhukkaan, en sanaakaan, (vaikka olenkin kuullut yhtä ja

toista), en, vain että te lakkaamatta huudatte oi ja voi, että

Schillersielunne alati liikkuu teissä. Niinpä ei esim. nykyään enää

saisi kuunnella ovella! Jos niin on, niin menkää heti viranomaisten luo

ja selittäkää: sitä ja sitä on minulle tapahtunut, se on vain pieni

teoretinen hairahdus. Jos todella olette sitä mieltä, että on

sopimatonta kuunnella ovilla, mutta sitävastoin luvallista mielensä

mukaan murskata vanhojen akkojen kalloja ... matkustakaa silloin

mahdollisimman pian Amerikkaan! Ehkei se vielä ole liian myöhäistä. Minä

puhun suoraan. Jos teiltä puuttuu matkarahoja, annan minä niitä teille.

-- Minä en ollenkaan ajattele sitä, vastasi Raskolnikov

vastenmielisesti.

-- No, minä ymmärrän (teidän ei tarvitse ujostella, ellette halua puhua,

vaietkaa sitten); minä tiedän jo, minkä kysymyksen olette pannut

päiväjärjestykseen: moraalia, kansalais- ja ihmisoikeutta koskevan

kysymyksen, eikö totta? Heittäkää se hiiteen, mihinkä se kelpaa, hah,

hah, haa! Onko se sentähden, että pidätte itseänne kansalaisena ja

ihmisenä? Jos niin on, ei teidän tule puuttua _tähän_, tiedätte mitä

tarkotan, sillä siinä tapauksessa ei se ole teidän alaanne. No, miten

on, eikö olisi parempi, että ampuisitte kuulan päähänne, tai ehkei

teillä ole halua siihen?

-- Minä otaksun, että teidän tarkotuksenne on suututtaa minut, sen

vuoksi jätän teidät.

-- Te olette narri; mehän olemme kohta perillä... Olkaa hyvä ja tulkaa

kanssani. Kas tuossa on Sofia Semjonovnan portti. Voittehan itsekin

nähdä, ettei siellä ole ketään kotona. Ellette usko minua, niin kysykää

Kapernaumovilta, Sonja jättää aina avaimensa sinne. Siinähän rouva

Kapernaumov on ... mitä? (hän on hieman kuuro) lähtenyt kaupungille?

Minne?... Nyt olette kuullut. Hän ei ole kotona, eikä palaja ennenkuin

myöhään illalla. Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni! Tehän halusitte käydä

luonani. Nyt olette minun asunnossani. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hän

on lakkaamatta toimissa, mutta hän on oivallinen ihminen, sen voin

vakuuttaa teille ... ehkä voisi hän olla hyödyksi teille, jos voisitte

olla hieman järkevämpi. Katsokaa nyt tarkasti. Kirjotuspöydästä otan nyt

viiden prosentin vekselin (olkaa hyvä ja katsokaa, miten monta niitä on

jälellä), illalla vaihdan sen. Oletteko nyt tarkoin nähnyt kaikki?

Minulla ei ole yhtään menetettävää. Nyt lukitsen kirjotuspöydän ja

samoin oven ja me olemme taas portailla. Otammeko vaunut? Minä lähden

saarille. Kas tässä meillä on ajoneuvot, sen otan ja lähden

Jalaginiin... Vai niin, te ette tahdo? Ettekö halua täyttää roolianne?

Vain pieni kävelyretki!... Te ehkä pelkäätte sadeilmaa? Ei tee mitään,

nostamme vaununkaton.

Svidrigailov istui jo ajoneuvoissa. Raskolnikov harkitsi mielessään,

eivätkö hänen epäilyksensä edes tällä hetkellä olleet perusteettomat.

Vastaamatta kääntyi hän ja läksi Heinätorin suuntaan. Jos hän vain

kerrankin olisi katsahtanut taakseen, olisi hän huomannut, että

Svidrigailov antoi ajurin pysäyttää tuskin ajettuaan sataa metriä,

maksoi ja oli taas jalkakäytävällä. Raskolnikov ei huomannut mitään.

Syvä inho työnsi hänet Svidrigailovista eroon. "Miten saatoin yhtä

ainoata hetkeäkään odottaa mitään tältä raa'alta ja katalalta konnalta!"

huudahti hän tietämättään. Ehkä oli hänen tuomionsa liian hätäinen ja

kevytmielinen. Svidrigailovissa oli joku "jokin", joka loi häneen

jonkullaista salaperäistä alkuperäisyyttä. Mitä hänen sisareensa tuli,

oli Raskolnikov kaikista Svidrigailovin lörpöttelyistä huolimatta

täydelleen vakuutettu siitä, ettei Svidrigailov jättäisi häntä rauhaan,

mutta hänen oli liian raskasta ja sietämätöntä alituisesti ajatella

sitä.

Tapansa mukaan oli hän parikymmentä askelta käytyään vaipunut syviin

ajatuksiin. Tultuaan sillalle pysähtyi hän kaidepuun ääreen ja katseli

alas veteen. Äkkiä seisoi Avdotja Romanovna hänen takanaan.

Raskolnikov oli kohdannut hänet keskellä siltaa ollenkaan huomaamatta

häntä. Dunetshka ei ollut koskaan nähnyt veljeään sellasena kadulla ja

pelästyi sen vuoksi huomattavasti tämän ulkomuodosta. Hän pysähtyi

epävarmana siitä, pitikö hänen puhutella häntä vai ei. Äkkiä hän huomasi

Svidrigailovin, joka tuli häntä vastaan Heinätorilta.

Tämä näytti lähestyvän salaperäsesti ja varovasti. Hän ei tullut

laiturille, vaan jäi seisomaan sen viereen ja koetti kaikin tavoin olla

Raskolnikovia näkemättä. Hän oli jo nähnyt Dunjan ja antanut merkin

hänelle. Hän näytti tahtovan osottaa, ettei Dunja puhuttelisi veljeään,

vaan jättäisi hänet rauhaan. Hän viittasi Dunjalle, että tämä tulisi

hänen luokseen.

Dunja täytti hänen toivomuksensa. Kulki hiljaa veljensä ohi ja läheni

Svidrigailovia.

-- Tulkaa, kiiruhtakaa, kuiskasi Svidrigailov hänelle. -- Minä en halua

että Rodion Romanovitsh saa tietoa yhtymisestämme. Minun täytyy sanoa

teille, että äsken istuin hänen kanssaan eräässä läheisyydessä olevassa

ravintolassa, josta hän tapasi minut ja että minun oli sangen vaikeata

päästä eroon hänestä. Hän on selvillä siitä, että te olette saanut

kirjeen minulta ja epäilee sen vuoksi. Minä en usko, että te olette

sanonut mitään siitä, mutta kukahan sen on mahtanut tehdä?

-- Nyt olemme hänen näkyvistään, keskeytti Dunja, -- nyt ei hän enää voi

nähdä meitä. Ilmotan täten teille, etten seuraa teitä pitemmälle. Mitä

teillä on ilmottamista minulle, sen voitte sanoa tässä kadulla.

-- Sitä en voi ollenkaan sanoa teille; sitäpaitsihan meidän on

myös kuultava Sofia Semjonovnaa, ja sitten näytän teille joitakin

asiakirjoja ... ja sitäpaitsi, ellette voi suostua seuraamaan minua

kotiin, luovun kaikista selityksistä ja lähden heti tieheni. Mutta minä

pyydän teitä tarkoin harkitsemaan, sillä veljenne mieltäkiinnittävä

salaisuus on tykkänään minun käsissäni.

Dunja jäi seisomaan neuvottomana ja lävisti Svidrigailovin katseineen.

-- Mitä te tosiaan pelkäätte? sanoi tämä levollisesti... -- Eihän

kaupunki ole mikään kylä. Ja sitä paitsi olette te vahingoittanut minua

maalla enemmän kuin minä teitä; mutta täällä...

-- Oletteko ilmoittaneet kaikki Sofia Semjonovnalle?

-- En, en ole sanonut hänelle sanaakaan, enkä edes tiedä, onko hän

kotona. En tahdo vielä puhua kenenkään kanssa siitä, kadunpa sitäkin,

että olen maininnut siitä teille. Pieninkin varomattomuus voi turmella

kaikki. Minä asun aivan tässä läheisyydessä, juuri tässä talossa; nyt

olemme jo perillä. Tuossa on talonmies, hän tuntee minut; näettekö, hän

tervehtii; hän näkee, että menen yhdessä naisen kanssa ja varmaan jo

tarkannut teidän ulkomuotoanne; sehän on edullista teille, jos pelkäätte

tai epäilette. Suokaa anteeksi, jos puhun aivan suoraan. Sofia

Semjonovna asuu aivan minun vieressäni. Miksi pelkäätte kuin pieni

lapsi; olenko tosiaan niin pelottava?

Svidrigailovin kasvot kääntyivät säälivään hymyyn, vaikkei hän ollutkaan

ilosella tuulella. Hänen sydämensä jyskytti ja hengenveto takertui hänen

kurkkuunsa; tarkotuksella puhui hän sangen äänekkäästi salatakseen

mielenliikutustaan. Hänen huomautuksensa, että Dunja pelkäsi kuin lapsi

ja että hän Dunjan silmissä oli pelottava, suututti tätä.

-- Vaikka tiedänkin, että te olette ... kunniantuntoa vailla oleva

henkilö, en kuitenkaan pelkää teitä. Menkää te edellä, sanoi hän

ulkonaisesti levollisena, vaikka hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat.

Svidrigailov pysähtyi Sonjan asunnon edustalle.

-- Suvaitsetteko minun katsoa, onko Sonja kotona... Ei, sepä paha onni!

Mutta hän voi palata myöhemmin. Koska hän nyt on mennyt ulos, on se

luultavasti tapahtunut orpojen vuoksi. Äiti on kuollut. Minunkin on

täytynyt sekottua heidän asioihinsa ja tehdä jotakin heidän hyväkseen.

Ellei Sofia Semjonovna ole palannut kymmenen minuutin kuluttua, lähetän

hänet teidän luoksenne heti hänen kotiin tultuaan, vielä tänään jos niin

haluatte. Olkaa hyvä ... tämä on asuntoni. Tässä on kaksi huonettani.

Tuossa on emäntäni, rouva Rösslichin asunto. Minä siis näytän teille

tärkeät asiapaperini, kas tänne! Sänkykamaristani johtaa tämä ovi

kahteen aivan tyhjään huoneeseen, jotka ovat vuokrattavina. Kas

tässä ... katsokaa tarkasti ympärillenne...

Svidrigailovin asuntona oli kaksi jotenkin suurta huonetta. Dunetshka

katseli epäilevästi ympärilleen, mutta ei voinut huoneen kalustuksessa

tai ulkomuodossa keksiä mitään epäiltävää, vaikka sellasta saattoi

vainuta huoneitten asemasta kahden asumattoman huoneen välillä. Sillä

päästäkseen niihin oli nimittäin kuljettava kahden emännän huoneustoon

kuuluvan tyhjän huoneen läpi. Sänkykamarista hän osotti Dunetshkalle

ovea avatessaan tuon vuokrattavana olevan yhtä tyhjän huoneuston.

Dunetshka jäi seisomaan kynnykselle ymmärtämättä, miksi seuralaisensa

näytti hänelle tätä kaikkea. Mutta Svidrigailov riensi selittämään sitä

hänelle.

-- Kas tässä, tässä näette kaksi suurta huonetta. Näettekö oven, se on

lukossa. Oven vieressä on tuoli, ainoa, mikä on täällä. Minä olen tuonut

sen tänne omasta asunnostani voidakseni kuulla paremmin. Tuossa aivan

oven takana on Sofia Semjonovnan pöytä, jonka ääressä molemmat istuivat

ja puhuivat keskenään. Kaksi iltaa olen istunut ja kuunnellut tuolla

tuolilla, joka kerralla kahden tunnin ajan ... minä olen siis ollut

tilaisuudessa kuulemaan yhtä ja toista, vai mitä arvelette!

-- Te olette siis kuunnellut?

-- Kyllä, minä olen kuunnellut; tulkaa nyt asuntooni, täällä ei voi edes

istuakaan.

Hän vei Avdotja Romanovnan takasin ulommaiseen huoneeseensa, jota hän

käytti salonkina ja pyysi häntä istuutumaan. Itse istuutui hän pöydän

toiseen päähän ainakin sylen etäisyydelle hänestä, mutta hänen

silmissään mahtoi jo sama tuli alkaa palaa, joka ennen niin pelätti

Dunetshkaa, sillä hän vavahti nytkin ja katseli ympärilleen melkeinpä

tahtomattaan. Hän ei ilmeisesti tahtonut näyttää mitään epäluuloa. Mutta

huoneitten yksinäinen asema pelätti häntä. Hän aikoi juuri kysyä, eikö

edes emäntä ollut kotona, mutta jätti sen tekemättä ... ylpeydestä.

Sitäpaitsi oli hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka karkotti huolet hänen

omasta turvallisuudestaan. Hän kärsi tavattomia tuskia.

-- Tuossa on kirjeenne, alkoi hän laskien sen pöydälle... -- Onko se

mahdollista, mitä siinä kirjotitte? Te viittailette rikokseen, jonka

veljeni muka olisi tehnyt. Viittailu on liian selvä teidän voidaksenne

sitä kieltää. Minä tahdon ilmottaa teille, että olen jo kuullut jotakin

tämän hullutuksen johdosta ja etten usko sanaakaan siitä. Se on katala

ja naurettava epäluulo. Minä tunnen koko jutun, tiedän myös missä ja

miten se on syntynyt. Teillä _ei voi_ olla mitään todisteita. Te

lupaatte sellasia ... puhukaa siis. Mutta minä sanon teille jo

etukäteen, etten pane niihin mitään painoa.

Dunetshka puhui nopeasti ja kiihkeästi; veri nousi hänen päähänsä.

-- Ellette uskoisi mitään siitä, mitä kirjotin teille, ette olisi

tullutkaan tänne. Miksi olette siis tullut tänne? Uteliaisuudestako

vain?

-- Älkää kiusatko minua, puhukaa, puhukaa!

-- Täytyy myöntää, että te olette urhokas tyttö. Jumal'auta, luulin

teidän ottavan herra Rasumihinin kanssanne, mutta hän ei ollut

kanssanne, eikä läheisyydessäkään; olen katsellut tarkasti ympärilleni.

Te siis halusitte säästää Rodion Romanovitshia? Muuten on kaikki mitä te

teette taivaallista... Mitä veljeenne tulee, niin, mitä pitää minun

sanoa? Tehän äsken näitte hänet ... millasena pidätte häntä?

-- Ei kai hänen ulkomuotonsa liene teidän ainoa todisteenne?

-- Ei, ei ollenkaan, minä nojaan hänen omiin sanoihinsa. Hän on

käynyt täällä Sofia Semjonovnan luona kahtena iltana peräkkäin. Minä jo

sanoin teille, missä he istuivat. Hän on tehnyt täydellisen

synnintunnustuksen ... hän on murhaaja. Hän löi kirveellä kuoliaaksi

erään vanhan virkamiehen vaimon, pantinottajan, jolle hän oli pantannut

joitakin pikku kapineita, murhasi myös hänen sisarensa Lisavjetan, joka

tuli sisään hänen ryöväystä toimittaessaan. Kaiken tämän kertoi hän sana

sanalta Sofia Semjonovnalle, joka ainoastaan tuntee salaisuuden, itse

suoraan tai välillisesti ottamatta osaa murhaan, päinvastoin, hän vallan

värisi silloin kuten tekin nyt. Rauhottukaa, ei Sonja häntä kavalla.

-- Se ei ole mahdollista! mutisi Dunetshka huulet kalmankalpeina ja

henkeään vetäen... -- Se ei ole mahdollista, ei ole pienintäkään

syytä ... ei mitään syytä ... se on valetta, valetta!

-- Hän on ryövännyt tuon akan ... siinä syy. Hän otti rahat ja

arvoesineet, mutta omien sanojensa mukaan ei hän ole käyttänyt niistä

mitään, vaan kätki ne johonkin kiven alle. Mutta vain siksi, ettei hän

uskaltanut käyttää niitä.

-- Onko se mahdollista, että hän olisi varastanut ja ryövännyt? Että hän

edes olisi saattanut ajatella sellasta? huudahti Dunja hypähtäen

paikaltaan. -- Te tunnette hänet, olette nähnyt hänet? Onko mahdollista,

että hän on _varas?_

Dunja näkyi tahtovan saada Svidrigailovia uskomaan veljeä viattomaksi;

kaikki hänen tuskansa oli kadonnut.

-- Avdotja Romanovna, onhan tuhansia ehtoja ja mahdollisuuksia. Varas

varastaa ja tietää, että hän on konna. Olen kuullut puhuttavan eräästä

aatelismiehestä, joka ryöväsi postin; kuka tietää, vaikkapa hän olisi

uskonut tehneensä jotakin suuremmoista! Luonnollisesti en minäkään olisi

uskonut sitä, jos joku olisi kertonut sitä minulle, mutta minun oli

uskottava omia korviani. Hän on myöskin selittänyt kaikki syynsä Sofia

Semjonovnalle. Tämä ei alussa uskonut korviaan, mutta silmiään oli hänen

uskottava: Rodion Romanovits kertoi kaikki henkilökohtasesti hänelle.

-- Mitkä olivat sitten nuo syyt?

-- Se on pitkä juttu, Avdotja Romanovna. Miten on minun sanominen ... se

on omituinen, kummallinen teoria, jotenkin kuin minä tahtoisin sanoa,

että rikos saattaa olla luvallinen, kun tarkotusperä oikeuttaa sen. Se

voi olla luvallinen, kun satoja hyviä tekoja versoo yhdestä huonosta.

Tämä oli hänen ajatuksensa. Luonnollista on sietämätöntä nuoren,

lahjakkaan miehen, joka on rajattoman itserakas, tietää, että hän

tarvitsee vain kolme sataa ruplaa päästäkseen pintehistä ja muuttaakseen

koko tulevaisuutensa, mutta että nämä kolme sataa ruplaa, ikävä kyllä,

puuttuvat häneltä. Lisätkää tähän: nälästä, kurjasta asunnosta,

kuluneista vaatteista johtuva katkeroituminen, omituisen,

yhteiskunnallisen asemansa, ja päälle kaupan äitinsä ja sisarensa

köyhyyden täydellinen tuntemus! Mutta ylpeys ja ylimielisyys ovat

luultavasti olleet hänen paraita perusteitaan. Mahdollisesti myös

jalommat tunteet ... niin, Jumala tietäköön, miten asianlaita on. Minä

en tuomitse häntä, älkää sitä luulko. Muuan teoria, jonka hän itse on

muodostanut, on myös yhteydessä sen kanssa; sen mukaan jakaantuisivat

ihmiset yhtäällä työkaluihin ja toisaalla valittuihin luontoihin. Ottaen

huomioon jälkimäisten ylemmän aseman, ei heille ole kirjotettu mitään

lakia. He sen sijaan kirjottavat lakeja muille, niille niin kutsutuille

työkaluille. Une théorie comme une autre. Napoleonilla on nimittäin

ollut suuri vaikutus häneen, ja hän on vetänyt sen johtopäätöksen,

etteivät nerokkaat henkilöt epäile tehdä rikosta, vaan edistyvät

arvelematta. Hän näyttää kuvittelevan mielessään, että hän itse kuuluu

noitten harvojen valittujen piiriin. Hän on kärsinyt paljon ja kärsii

vielä ajatellessaan, että hän tosin on kyennyt luomaan teorian, mutta

ettei hän arvelematta saattanut kulkea rajan yli. Itserakkaalle nuorelle

miehelle se on masentavaa, etenkin meidän aikanamme...

-- Entä hänen omatuntonsa? Tehän kuvaatte hänet vallan moraalista

tunnetta vailla olevaksi. Kuuluuko hän niihin, jotka...

-- Ah, Avdotja Romanovna, nyt on kaikki hänessä mennyt sekasin. Meillä

venäläisillähän on laajaperäinen luonto, kuten maamme, ja olemme sangen

taipuvaisia fantastisuuteen ja uskonnollisuuteen. Mutta laajaperäisen

luonnon omaaminen ilman etevää nerokkuutta ... se on onnettomuus. Mutta

te tunnette mielipiteeni, minä en tuomitse ketään. Mehän puhuimme siitä

usein puutarhassa, terassilla. Te soimasitte minua usein tästä

laajaperäisyydestä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut samaan aikaan,

jolloin veljenne loikoili sohvallaan ja valmisteli suunnitelmiaan.

Kuitenkaan en itse tahraa käsiäni. Se kuuluu periaatteisiini. Mehän

olemme usein ennen puhuneet siitä asiasta. Silloin oli minulla onni

herättää teissä mielenkiintoakin... Mutta te kalpenette, Avdotja

Romanovna.

-- Minä tunnen tämän teorian, olen lukenut hänen tutkielmansa ihmisistä,

joille kaikki on luvallista... Rasumihin antoi sen minulle.

-- Rasumihin? Veljenne väitöskirjan? Siitä en ollut selvillä. Se mahtaa

olla intressantti? Mutta minne aijotte lähteä, Avdotja Romanovna?

-- Tahdon puhua Sofia Semjonovnan kanssa, sanoi Dunja heikolla äänellä.

-- Mitä tietä on mentävä päästäkseen hänen luokseen? Hän on jo ehkä

tullut kotiin. Minä haluan heti puhua hänen kanssaan. Ehkä...

Avdotja Romanovna vaikeni, sillä hän ei saattanut sanoa enää mitään.

-- Sofia Semjonovna ei tule ennenkuin myöhään illalla, muuten olisi hän

jo ollut täällä.

-- Sinä valehtelet! Minä ymmärrän sen selvästi. Kaikki, mitä olet

sanonut, on valetta... Se on kaikki valetta!... Minä en usko sinua!

huusi Dunja suunniltaan. Hän oli menettänyt tajuntansa ja oli vähällä

pyörtyä.

-- Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!

Svidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän

tuli tajuihinsa.

-- Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen.

-- Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että

teillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko,

että pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa

päivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on

rikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies... No,

ettekö tunne olevanne parempi?

-- Lurjus!... Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!

-- Mutta minne aijotte?

-- Hänen luokseen. Missä hän on?... Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi

suljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu.

Koska se tapahtui?

-- Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi

kuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte

tuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä

jo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet.

Odottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä

hän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on

tehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia

myöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!

-- Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?

Dunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.

-- Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin

hänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.

Dunja säpsähti pelästyksestä ja vetäytyi takasin. Svidrigailov värisi.

-- Niin ... yksi sana teiltä, ja hän on pelastettu! Minä ... minä tahdon

hänet pelastaa. Minulla on rahaa ja ystäviä, minä hankin passin, yhden

hänelle ja yhden minulle. Minulla on ystäviä, jotka ovat sangen

vaikutusvaltasia. Minä otan myös passin teitä ja äitiänne varten. Ette

te tarvitse Rasumihinia? Minäkin rakastan teitä ... loppumattomasti.

Antakaa minun suudella hameenne poimuja, minä rukoilen sitä teiltä!

Sanokaa: tee se ... ja minä teen sen. Kaikkea tahdon tehdä,

mahdotontakin. Mitä te uskotte, sitä haluan minäkin uskoa. Minä voin

kaikkea, kaikkea! Älkää katselko minua tuolla lailla! Ettekö tiedä, että

tapatte minut!...

Hänen liikutuksensa oli niin suuri, että hän melkein oli pyörtyä. Dunja

hypähti paikaltaan ja syöksähti ovea kohti.

-- Avatkaa, avatkaa! huusi hän. -- Avatkaa! Eikö siellä ole ketään, joka

minua kuulisi?

Svidrigailov oli tällä välin tyyntynyt ja nousi nyt paikaltaan. Ilkeä ja

pilkallinen hymy vääristi hänen kasvonsa.

-- Ketään ei ole kotona, sanoi hän vitkallisella äänellä. -- Emäntä on

lähtenyt kaupungille ja te huudatte turhaan. Te kiihotutte aivan

hyödyttömästi.

-- Missä on avain? Katala konna, avaa heti ovi!

-- Minä olen kadottanut avaimen, enkä voi löytää sitä.

-- Ah ... te siis aijotte käyttää väkivaltaa! huudahti Dunja

kalmankalpeana ja pakeni nurkkaan, jossa hän nopeasti veti lähellä

olevan pöydän eteensä. Hän ei huutanut, mutta hänen silmänsä olivat kuin

kiinnikasvaneet pyöveliin ja hän tarkkasi häntä huolellisesti.

Svidrigailov ei liikahtanut. Hän seisoi vastapäätä Dunjaa toisessa

päässä huonetta. Hän oli vielä kalpea ja tuo pilkallinen hymy leikki

vielä hänen huulillaan.

-- Te puhuitte äsken väkivallan käyttämisestä, Avdotja Romanovna. Jos

minulla tosiaan on tarkotus tehdä sitä, voitte kai hyvin kuvitella

mielessänne, että olen ottanut varovaisuusseikat huomioon. Sofia

Semjonovna ei ole kotona. Viisi suljettua huonetta erottaa teidät

Kapernaumovin asunnosta. Minä olen vähintäin kaksi kertaa niin vahva

kuin te, eikä minun tarvitse pelätä mitään, sillä te ette voi

perästäpäin edes syyttää siitä; vai tahdotteko paljastaa veljenne?

Kukaan ei teitä uskoisi. Sillä missä tarkotuksessa kävisi nuori tyttö

yksinäisen miehen asunnossa? Vaikkapa te uhraisitte veljennekin, ette

voisi todistaa mitään.

-- Konna! kuiskasi Dunja inholla.

-- Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan

oikeassa ... käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei

teidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte ...

_vapaaehtosesti_ pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa

vain taipunut olosuhteitten mukaseksi ... ylivallan edessä, jos

välttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin!

Veljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne ... koko

elämäni ajan ... tässä tahdon odottaa.

Svidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei

epäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän

Svidrigailovin...

Äkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä

pöydälle.

Svidrigailov hypähti istuimeltaan.

-- Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön

hymy huulillaan. -- Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se

helpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon

revolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle.

Se on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla

eivät siis ole olleet hyödyttömät.

-- Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä

murhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan.

Minä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä

koeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!

Dunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.

-- No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana,

sanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.

-- Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä

silloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että

itse olet murhaaja.

-- Oletteko tosiaan varma siitä, että minä olen myrkyttänyt Marfa

Petrovnan?

-- Olen, itsehän olet viittaillut sitä. Olet sen tehnyt varmasti... Minä

tiedän, että sinä matkustit kaupunkiin noutamaan myrkkyä ... sinulla oli

sitä varalla. Sinä olet konna!

-- Jos se totta olisikin, olisin sen tehnyt vain sinun tähtesi. Sinä

olit ainoa syy, jonka vuoksi olisin ollut rikollinen.

-- Sinä valehtelet! Minä olen aina ... aina vihannut sinua.

-- Avdotja Romanovna, te unohdatte, että te sangen pitkän aikaa piditte

minusta; se oli siihen aikaan jolloin toivoitte kääntävänne minut ...

näin sen teidän silmistänne. Muistatteko tuota kuutamoiltaa satakielen

laulaessa?

-- Valehtelet, valehtelet!

Dunjan silmät salamoivat suuttumuksesta.

-- Valehtelenko minä? No, jos sinulla on halua väittää sitä, kernaasti

minun puolestani. Tuollasesta ei naisia tule muistuttaa. -- Hän nauroi.

-- Minä tiedän, että sinä ammut minut, hurja kissanpoikani, no, ammu

sitten!

Dunja kohotti revolverin ja katseli ahdistajaansa. Itse oli hän

kalmankalpea; suuret, mustat silmät säkenöivät ja huulet vapisivat.

Hänen päätöksensä oli varma. Hän odotti ratkasevaa liikettä.

Svidrigailov ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Se

tuli, mikä tällä hetkellä välkähteli Dunjan silmistä, tuntui polttavan

Svidrigailovin ja hänen sydäntään ahdisti halpauksentapasesti.

Hän otti askeleen eteenpäin ja Dunja ampui. Kuula kosketti uhrin tukkaa

ja lensi seinään. Svidrigailov pysähtyi, nauraen äänettömästi.

-- Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän... Mitä tämä on?...

Verta? -- Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota

putoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja

laski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän,

mitä oli tehnyt.

-- Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla

äänellä ja synkästi hymyillen. -- Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun

tarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.

Dunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.

-- Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. -- Minä vannon

ampuvani vielä kerran ... minä ... tapan teidät.

-- No, entä sitten?... Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata

minuun. Mutta ellette tapa minua ... niin... Hänen silmänsä säkenöivät

ja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.

Dunetshka ampui, mutta ... laukaus petti.

-- Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä

odotan.

Svidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä

himokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin

päästää häntä pois ja...

"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä", ajatteli

hän.

Äkkiä heitti hän revolverin pois.

-- Te heitätte pois sen! huudahti Svidrigailov vetäen syvän henkäsyn.

Veri virtasi hänen päähänsä, eikä vain sen tähden, että hengenvaara oli

kadonnut -- sitä ajatteli hän vähän tällä hetkellä. Se oli ehkä pikemmin

vapautus jostakin toisesta tunteesta, syvää sieluntuskaa, jota hän ei

edes hyvin kyennyt selittämään itselleenkään.

Hän astui Dunjan luo ja kiersi kätensä hänen vyötäröilleen. Dunja ei

tehnyt vastarintaa, mutta katseli häntä rukoilevin silmäyksin.

Svidrigailov aikoi sanoa jotakin, sillä hänen huulensa liikahtivat,

mutta mitään ääntä ei kuulunut.

-- Antakaa minun mennä! sanoi Dunja rukoilevasti.

Svidrigailov vapisi. Hänen äänessään oli vallan toinen sointu kuin

ennen.

-- Sinä et siis rakasta minua? kysyi hän matalalla äänellä.

Dunja puisti päätään.

-- Etkä ... sinä koskaan rakastakkaan minua.

-- En koskaan!

Kauhea, hiljainen taistelu myllersi Svidrigailovin sielussa. Sitten

päästi hän Dunjan, lähestyi ikkunaa ja katseli ulos. Pari hetkeä kului

siten.

-- Siinä on avain! Ottakaa se ja kiiruhtakaa pois! Hän otti sen

taskustaan ja laski taakseen pöydälle kääntymättä ollenkaan...

Dunja lähestyi pöytää ottamaan sitä.

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! toisti Svidrigailov yhä vieläkään

kääntymättä ja tekemättä pienintäkään liikettä. Mutta tuolla sanalla

"kiiruhtakaa" oli pelottava sointu.

Dunja käsitti vaaran, tempasi avaimen käsiinsä ja juoksi ovelle, avasi

sen nopeasti ja syöksyi huoneesta. Minuutin kuluttua oli hän

puolitainnoksissa laiturilla, poistuen sieltä nopein askelin.

Svidrigailov oli jokusen hetken ikkunan ääressä. Sitten hän kääntyi ja

pyyhkäsi kädellä otsaansa. Hänen kasvojaan valasi omituinen hymy,

surullinen, väsynyt, epätoivonen hymy. Puolikuivunut veri oli tahrannut

hänen kätensä. Hän katseli sitä harmistuneena, kastoi pyyhinliinaa

veteen ja pesi otsansa. Äkkiä hän huomasi revolverin, jonka Dunja oli

heittänyt luotaan. Hän otti sen käsiinsä ja katseli sitä. Se oli pieni

kolmipiippunen taskurevolveri, vanhaa mallia; se oli vielä ladattu. Hän

pisti sen taskuunsa, otti hattunsa ja läksi ulos.