-- Te ehkä tiedätte (olenhan sen sitä paitsi itse kertonut), alkoi
Svidrigailov, -- että minä olin velan vuoksi velkavankeudessa. Marfa
Petrovna lunasti minut sillä kertaa. Hän oli kunniallinen, eikä vallan
tyhmäkään nainen, vaikka hän oli sangen sivistynyt. Ajatelkaa, tuota
mustasukkasuutta, mutta tuo kunniallinen nainen teki kanssani
sopimuksen, jota hän luultavasti säilytti kaiken avioliittomme ajan. Hän
oli huomattavasti minua vanhempi. Minä olin kyllä julkea rehellisesti
tunnustamaan, etten voinut luvata olla hänelle ehdottomasti uskollinen.
Tämä saattoi hänet raivoon, mutta minun julkea avomielisyyteni tuntui
yhtä hyvin siltä miellyttävän häntä. Monien kyynelten jälkeen suostuimme
seuraavaan sitoumukseen: ensinnäkin sitouduin olemaan koskaan jättämättä
häntä ja aina olemaan hänen puolisonsa, toiseksi poistumasta koskaan
hänen luvattaan, kolmanneksi koskaan hankkimasta itselleni jotakin
rakastajatarta; Marfa Petrovna salli minun neljänneksi korvaukseksi
siitä saada "pelailla" palvelustyttöjen kanssa, mutta vain hänen
salaisella suostumuksellaan; viidenneksi oli Jumalan varjeltava minua
koskaan rakastumasta omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvaan naiseen,
kuudenneksi sitouduin minä, minkä Jumala kieltäköön, jos jotakin
sellaista tapahtuisi, heti ilmottamaan sen Marfa Petrovnalle... Kun me
toisinaan, kuten saattoi tapahtua, tulimme erimielisiksi, vaikenin minä
ja koetin olla suuttumatta. Tällä käytöksellä oli mitä parain vaikutus
häneen; hän oli ylpeä minusta. Teidän sisartanne ei hän vain voinut
sietää, se oli hänestä liikaa. En saata muuten selittää sitä, miten hän
uskalsi ottaa moisen kaunottaren taloonsa, kuin että hän tulisella
sydämellään aivan yksinkertaisesti rakastui häneen ... kirjaimellisesti
rakastui Avdotja Romanovnaan. Sitäpaitsi hän otti ensi askeleen. Uskokaa
jos tahdotte, mutta hän oli alussa sangen harmistunut minulle, syystä
etten minä sanonut mitään sisarenne kauneudesta. Hän syytti minua
kylmyydestä. Itse en tosiaan tiedä, mitä hän tosiaan tahtoi.
Luonnollisestikaan ei hän jättänyt kertomatta sisarellenne kaikkea,
mitä hän tiesi minusta. Hänellä oli onneton tapa lörpötellä
perhesalaisuuksistamme kaikille, mutta ennen kaikkea hän valitteli
minua. Miten olisi hän silloin voinut vaijeta niin uudelle ja
oivalliselle ystävättärelle? Avdotja Romanovna sai sillä lailla tietää
kaikki nämä salaperäset ja mustat jutut, jotka olivat liikkeellä
minusta... Minä lyön vetoa siitä, että tekin olette kuullut jonkun
sellasen!
-- Kyllä. Lushin väitti, että te olitte syynä erään tytön kuolemaan.
Onko se totta?
-- Olkaa hyvä ja säästäkää minua noilta loukkauksilta! sanoi
Svidrigailov suuttuneena. -- Jos tahdotte tietää jotakin koko tuosta
lorusta, puhun teille siitä jonkun toisen kerran, mutta nyt...
-- Puhuttiin myös eräästä palvelijasta, jota kohtaan olette tehnyt
syntiä.
-- Aivan oikein, riittää! keskeytti Svidrigailov ilmeisen
kärsimättömänä. -- Minä huomaan, että kaikki tuo huvittaa teitä
erinomaisesti ja pidän sitä velvotuksena tyydyttää ensi sopivassa
tilaisuudessa teidän uteliaisuuttanne. Minä huomaan, että voin joutua
monen ihmisen mielessä olemaan romanttisena kuvana. Te voitte siis itse
huomata, miten suuressa määrin olen kiitollisuuden velassa Marfa
Petrovnalle siitä, että hän puhui sisarellenne niin monia
mieltäkiinnittäviä ja salaperäisiä asioita. Minä en ryhdy arvostelemaan
sitä vaikutusta, minkä kaikki tämä teki häneen, mutta kaikissa
mahdollisissa tapauksissa oli se edullista suunnitelmilleni. Huolimatta
kaikesta siitä vastenmielisyydestä, mitä Avdotja Romanovna tunsi minua
ja minun hyleksittyä olemustani kohtaan ... tunsi hän vihdoin sääliä
tätä menetettyä ihmistä kohtaan. Mutta kun nuori tyttö alkaa tuntea
sääliä, silloin on vasta vaara tarjolla. Sillä "pelastamisen toivo",
halu kääntää, nostaa vaipunut korkeampiin, jalompiin harrastuksiin,
herättää häntä uuteen elämään ja toimintaan, ei ole kaukana ...
lukuunottamatta muita samanlaatuisia haaveita. Minä käsitin, että lintu
lentäisi itsestään silmukkaan ja tein valmistelujani. Näyttää siltä kuin
rypistelisitte otsaanne, Rodion Romanovitsh. Sehän ei merkitse mitään,
tuloshan oli nollan arvonen, siis arvoton ... minulle. Tuhat tulimaista,
minä juon liiaksi viiniä! Lyhyesti sanottuna, minä uskoin, että olin
katsonut hänen lävitsensä; olkoon se sanottu minun kiitoksekseni. Te
kyllä tiedätte, miten usein tuttavuuden alussa erehtyy, tuomitsee
hätäsesti ja tyhmästi ja tekee havaintoja, jotka sitten ajavat karille.
Tuhat tulimaista, miksi oli hän niin kaunis! Se ei ollut minun syyni.
Sanalla sanoen, koko juttu alkoi sillä, että minä tein julkean,
kevytmielisen hyökkäyksen. Avdotja Romanovna on tavattoman kaino, niin
kaino, ettei koskaan ennen ole nähty tai kuultu mitään sen tapasta.
(Olkaa hyvä ja huomatkaa, että puhun siitä tosiasiana. Hänen kainoutensa
on suorastaan tavaton ja vahingoittaa se häntä hänen tarkasta
ymmärryksestään huolimatta vihdoinkin.) Juuri silloin tuli muuan tyttö
taloomme. Parasha, mustasilmä Parasha, hän oli tullut toisesta kylästä
ja oli palvelustyttö; en ollut nähnyt häntä koskaan ennen ... sangen
sievä, mutta uskomattoman tyhmä ... itkua, kyyneleitä, huutoa! Huusi
niin että se kuului yli pihan. Siitä syntyi täydellinen skandaali.
Kerran päivällisen jälkeen etsi Avdotja Romanovna minut puutarhasta ja
_vaati_ salamoivin silmin, että jättäisin Parasha-rukan rauhaan. Se oli,
muistaakseni, ensimäinen keskustelumme kahdenkesken. Minä luonnollisesti
vakuutin, että hänen toivomustensa täyttäminen oli minun kunniani,
koettaen samalla näyttäytyä niin muserretulta ja hämmentyneeltä kuin
mahdollista, sanalla sanoen, näyttelin osani oivallisesti. Sitten
seurasi meidän keskinäinen lähenemisemme, salasia keskusteluja,
moralisaarnoja, rukouksia, jopa kyyneleitäkin; ajatelkaahan: kyyneleitä!
Sellaseksi extasiksi voi propagandaintohimo kehittyä joissakin nuorissa
tytöissä. Minä luonnollisesti pyytelin anteeksi onnetonta asemaani, olin
olevinani valistuksen nälässä ja janossa ja vedin vihdoin esiin tuon
horjumattoman, aina tarjolla olevan keinon, joka vallottaa kaikki
naissydämet, joka ei koskaan iske syrjään, johon kaikki lankeevat. Se on
vanha houkutussyötti ... imarteleminen! Mikään ei maailmassa ole
vaikeampaa kuin olla avomielinen ja rehellinen, mikään ei ole helpompaa
kuin imarteleminen. Jos rehellisessä pelissä soittaa vain yhden
sadasosankin ääntä väärin, heti syntyy epäsointu ... ja kaikki on
piloilla. Imartelemisen laita on vallan toinen. Vaikka kaikki äänet aina
viimeseen saakka olisivat väärät, ovat ne kuitenkin yhtä hyvin
sointuvat, ja kuullaan niitä yhtä mielusasti. Anna imartelun olla miten
töykeätä tahansa, puolta pidetään aina totuutena. Tämä pätee kaikkien
yhteiskuntaluokkien suhteen, kaikkien. Imartelulla voisi vietellä
vesta-neitseenkin, kuin paljon helpommin sitten tavallista kuolevaista.
Tukeakseen väitettään kertoi Svidrigailov jotakin, mitä hän sillä alalla
oli kokenut. Miten hän oli voittanut kunnollisen puolison ja äidin,
jonka hän sitten pilkallisesti hylkäsi, kun oli voittanut päämääränsä.
Sitten hän jatkoi:
-- Marfa Petrovna raukka oli myös sangen heikko imartelulle ja jos minä
olisin halunnut, olisi hän testamoinut koko omaisuutensa minulle. (Mutta
minä juon liiaksi viiniä ja puhelen turhia.) Minä toivon, ettette pane
pahaksenne, jos sanonkin, että minä aloin huomata samoja vaikutuksia
Avdotja Romanovnassa. Mutta minä olin tyhmä ja kärsimätön ja turmelin
sen vuoksi koko asiani. Avdotja Romanovna oli usein ja erittäinkin erään
kerran ilmaissut vastenmielisyytensä silmieni ilmettä kohtaan. Sanalla
sanoen, niissä paloi yhä voimakkaammin ja varomattomammin joku tuli,
joka pelotti häntä ja vihdoin saattoi hänet vihaamaan minua. Minä
syrjäytän yksityisseikat! Tulos oli ... että meistä tuli erimieliset.
Sitten tein taas suuren tyhmyyden, kun aloin pilkata hänen
kääntämisyrityksiään ja propagandaansa. Sitten esiintyi taas Parasha,
eikä vain hän ... se oli koko Sodoma. Oi, Rodion Romanovitsh, jospa te
vain kerran elämässänne olisitte nähnyt, miten tuon enkelin, teidän
sisarenne, silmät saattoivat salamoida! Ettekö huomaa, että olen juonut
kokonaisen lasin viiniä ja olen juovuksissa; minä puhun totta. Minä
vakuutan teille, että katseet vainosivat minua unessakin, vihdoin en
enää saattanut kestää hänen hameensa kahinan kuulemista. Minä tosiaan
pelkäsin tulevani sairaaksi; koskaan en ollut voinut kuvitella
mielessäni, että saattaisin niin joutua suunniltani. Lyhyesti sanottuna,
sovinto oli vallan välttämätön ... mutta mahdoton. No, mitä luulette
minun silloin tehneen? Ah, mille naurettavalle asteelle raivo voi
saattaa ihmisen! Ottaen huomioon sen, että Avdotja Romanovna itse
asiassa oli kerjäläinen ... ah, suokaa anteeksi, ei niin ... saman
tekevää, käsite on kuitenkin sama ... sanomme siis mieluummin: ottaen
huomioon sen, että hän eli työllään, että hän sekä huolehti äidistään
että veljestään (ah, tuhannen tulimaista, pääni menee sekasin) ...
päätin tarjota hänelle koko omaisuuteni (minulla saattoi siihen aikaan
olla yli kolmekymmentätuhatta ruplaa) paetaksemme yhdessä joko tänne
Pietariin tai johonkin toiseen paikkaan. Uskokaa minua, minä olin häneen
niin kiintynyt, että jos hän olisi sanonut: "Murhaa tai myrkytä Marfa
Petrovna ja rupea naimisiin minun kanssani!" olisin tehnyt sen heti ja
arvelematta. Kaikki päättyi tuohon tunnettuun häväistysjuttuun ja te
voitte kuvitella raivoani, kun sain tietää, että Marfa Petrovna oli
keksinyt ja melkein synnyttänyt suhteen Avdotja Romanovnan ja tuon
katalan Lushinin välille ... joka on vallan samaa kuin minun
ehdotukseni. Eikö totta ... eikö niin? Minä huomaan, että te alatte
käydä tarkkaavaiseksi ... te mieltä kiinnittävä nuori mies...
Svidrigailov iski kärsimättömästi nyrkkinsä pöytään ... hän oli
liikutuksesta muuttunut punaseksi kasvoiltaan. Raskolnikov näki
selvästi, että hänen juomansa samppanja, yksi tai puolitoista lasia, oli
noussut hänen päähänsä, ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Svidrigailov
tuntui hänestä sangen epäilyttävättä.
-- No, kaiken sen perusteella, mitä olen kuullut, olen varmasti
vakuutettu siitä, että te olette matkustanut tänne vain sisareni tähden,
sanoi hän yhä vielä kiihottaakseen Svidrigailovia.
-- Mitä te ajattelette! vastasi tämä nopeasti ja näytti kokoovan
ajatuksiaan. -- Minähän olen jo sanonut ... ja sitäpaitsi ei sisarenne
voi sietää minua.
-- Niin, se on totta, siitä olen vakuutettu, mutta siitä ei ole nyt
kysymystä.
-- Ja te olette sitten vakuutettu siitä, ettei hän voi sietää minua
(Svidrigailov iski nyt silmää ja hymyili pilkallisesti). Te olette
täysin oikeassa, hän ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse vannoa sitä.
Miehen ja naisen, rakastajan ja rakastajattaren välillä esiintyy paljon,
mikä on muulta maailmalta salassa ja mikä heillä on yhteistä. Te siis
luulette voivanne mennä takuuseen siitä, että Avdotja Romanovna inhoo
minua?
-- Niistä lausunnoista päättäen, joita olette kertomuksenne aikana
lasketellut näen, että teillä on tarkotuksenne ja suunnitelmanne Dunjan
suhteen ... luonnollisesti katalat.
-- Mitä, olisinko tosiaan päästänyt joitakin lausuntoja? huudahti
Svidrigailov naivisti panematta huomiota siihen epiteettiin, millä
Raskolnikov oli kunnioittanut hänen tarkotuksiaan.
-- Juuri nyt esim. olitte hieman varomaton. Miksi osotitte pelkäävänne?
-- Minäkö pelkäisin, pelkäisin teitä? Ennen tulee teidän pelätä minua,
chère ami. Mutta mitä lorua se taas on... Minä olen saanut liiaksi
päähäni, huomaan sen itse. Olinpa vähällä paljastaa itseni. Hiiteen koko
viini! Vettä tänne!
Hän otti samppanjapullon ja heitti sen arvelematta ikkunasta kadulle.
Vilppu toi vettä.
-- Kaikki tuo on vain pötyä, sanoi Svidrigailov, otti märän pyyhinliinan
ja kostutti sillä päätään... -- Minä voin yhdellä ainoalla sanalla saada
teidät vaikenemaan ja muuttaa kaikki teidän epäilyksenne tomuksi ja
tuhaksi. Tiedättekö esimerkiksi, että minä aijon mennä naimisiin?
-- Te puhuitte siitä kerran ennen.
-- Vai niin, sen olen unohtanut. Sillä kertaa en voinut sanoa mitään
varmaa, sillä silloin en edes vielä ollut nähnyt tulevaa puolisoani. Nyt
on asianlaita vallan toinen ja asia on melkein päätetty. Vahinko vain,
ettei minulla ole aikaa, muuten pyytäisin teidän heti seuraamaan minua
hänen luokseen, sillä haluaisin mielelläni kuulla teidän ajatuksenne
hänestä. Ah, pentele, minulla on enää vain kaksi minuttia aikaa.
Katsokaa itse, tässä on kello. Sen verran voin sanoa teille, että tuo
naiminen on sangen mieltä kiinnittävä tapaus. Mitä nyt? Aijotteko taas
lähteä tiehenne?
-- En, nyt en lähde tieheni.
-- Vai niin, vai ette? Saammepa nähdä. Minäpä vien teidät hänen
luokseen, näytän teille morsiameni. Mutta nyt meidän on mentävä
nopeasti, te oikealle, minä vasemmalle.
Nyt alkoi Svidrigailov kertoa, miten hänen emäntänsä, rouva Rösslich,
oli saanut tietoonsa tuskin kuusitoistavuotiaan, hyvästä perheestä
lähteneen tytön, miten hän itse oli etsinyt hänen vanhempansa ja
esittänyt itsensä. Kuvaili tuota nuorta tyttöä lyhyine hameineen,
luuskamaisine kumarruksineen ja miten hän oli rakastunut tytön
kauneuteen. Miten kaikki oli järjestetty paraimman mukaan, kihlajaiset
vietetty ja miten he molemmat olivat vastaanottaneet vanhempien
siunaukset. Sitten hän puhui kihlausajan hauskuudesta ja vertasi
morsiantaan sikstiniläiseen jumalanäidin kuvaan ja kertoi hänen
lapsellisen viattomista kasvonpiirteistään. Niistä runsaista lahjoista,
joita hän oli antanut tytölle, miten hän oli asettanut hänet polvelleen
ja suudellut häntä. Hänen punastumisestaan ja lapsellisista
kyyneleistään, heidän ensimäisestä yhdessäolostaan kahdenkesken, hänen
viattomuudestaan ja lapsellisesta ihastuksestaan j.n.e. Kaiken tämän hän
kertoi tarkasti kaikkine yksityiskohtineen ja vanhan elostelijan
kokemuksella ja päätti seuraavasti: -- -- sehän on viehättävää, eikö
totta? Se on sentään jonkun arvosta? No ... lähdettekö kanssani
morsiameni luo ... mutta ei nyt!
-- Vai niin, ijän ja kehityksen erilaisuus, kaikki tuo on herättänyt
teidän kevytmielisyytenne. Ja te aijotte tosiaan mennä naimisiin tuon
lapsen kanssa?
-- Kyllä, miksi en? Juuri hänen kanssaan. Jokainen ajattelee ensi
tilassa itseään ja sillä on aina parasta, joka paraiten osaa pettää
muita, ha, ha! Mitä se merkitsee, että te niin äkkiä olette muuttunut
hyveen ritariksi? Säästäkää minua, olkaa hyvä; minähän olen vain
syntinen ihminen, hah, hah, haa!
-- Ja kuitenkin kannatte huolta Katerina Ivanovnan lapsista ... sillä
kai on myös erikoinen syynsä, luulen ma ... nyt ymmärrän kaikki.
-- Minä pidän lapsista, näettekö; pidän paljon lapsista, nauroi
Svidrigailov. -- Voin kertoa erään sangen mieltäkiinnittävän tapauksen,
joka ei vielä ole levinnyt ja joka juuri on yhteydessä heikkouteni
kanssa lapsia kohtaan.
Sitten seurasi tarkka kertomus erään mitä pahimman laatusen
tanssihuoneuston joistakin tapauksista, missä hän oli kohdannut erään
rouvan ja hänen tyttärensä, jotka molemmat olivat tulleet maalta ja
erehdyksestä sattuneet eksymään sinne. Tässäkin näyttelivät likaset
yksityiskohdat pääosaa. Hän päätti sillä, että oli tutustunut noihin
molempiin maalaisiin, seurannut heitä kotiin ja he kunnioittivat ja
pitivät häntä suuressa arvossa, -- he ottavat minut ihastuneina vastaan
ja pitävät suurena kunniana minun käyntini heidän luonaan. Jos tahdotte,
voimme käydä heidän luonaan ... mutta nyt ei!
-- Säästäkää minua likasilta, katalilta jutuiltanne, te irstaileva,
katala elostelija!
-- Kas vain Schilleriä, meidän Schilleriämme, hah, hah, haa! On
va-t-elle, la vertu, se nicher? Tiedättekö mitä? Minä olen tarkotuksella
moisia juttuja teille, saadakseni vain kuulla teidän huudahduksianne; ne
ovat todellista nautintoa!
-- Senpä kyllä uskon, tunnun itsestänikin naurettavalta, mutisi
Raskolnikov pilkaten.
Svidrigailov nauroi täyttä kurkkua. Vihdoin kutsui hän Vilppua, maksoi
ja nousi.
-- No, tuntuupa siltä kuin olisin juonut sangen paljon ... assez causé!
sanoi hän... -- "Todellista nautintoa "!
-- Senpä kyllä uskon! huudahti Raskolnikov samoin nousten, -- moisesta
ilettävästä elostelijasta kuin teistä mahtaa tuntua erikoisen mieluselta
saada kertoa moisia roskasuuksia, erittäinkin aikoessanne juuri tehdä
jotakin sellasta ... todellista nautintoa, ainakin sellaselle ihmiselle
kuin te ... se on liikuttavaa.
-- Mitä tarkotatte? vastasi Svidrigailov hieman kummastuneena katsellen
Raskolnikovia. -- Ymmärrättekö, teettekö ... ymmärrän yhtä ja toista ...
sitäpaitsi olen unohtanut ... te voitte myös suorittaa jotakin. Mutta
nyt riittäköön. Minä valitan avomielisesti, etten enää voi jatkaa
keskustelua kanssanne; mutta ette te pääse minulta karkuun ... odottakaa
vain...
Svidrigailov läksi majatalosta, Raskolnikov seurasi häntä. Svidrigailov
oli vain hieman juovuksissa ja hänen juopumuksensa hälveni jokusessa
minuutissa. Hänellä mahtoi olla jotakin tekeillä, jotakin sangen
tärkeää. Hän rypisti otsaansa. Raskolnikovia kohtaan oli hän viime
hetkinä muuttunut paljon toisellaiseksi, julkeammaksi ja
pilkallisemmaksi. Tämä huomasi sen ja kävi levottomaksi. Svidrigailov
tuntui hänestä sangen epäiltävältä. Hän päätti seurata häntä.
Heidän tultuaan kadulle, sanoi Svidrigailov:
-- Te menette oikealle, minä vasemmalle tai päinvastoin, joka
tapauksessa ... adieu mon plaisir! Me kohtaamme kyllä.
Ja hän läksi oikealle Heinätoria kohti.