Raskolnikov läksi nopein askelin Svidrigailovin luo. Mitä toivoi hän
häneltä?... Hän ei itsekään sitä tiennyt. Tällä miehellä tuntui olevan
jokin vaikutusvalta häneen. Oikea hetki hänen kohtaamisekseen oli myös
nyt tullut. Matkalla kiukutti häntä kysymys, oliko Svidrigailov tavannut
Porfyriusta.
Mikäli hän saattoi päättää ... hän olisi voinut vannoa sen vuoksi ... ei
hän ollut. Hän kertasi muistissaan kaikki, mitä oli tapahtunut
Porfyriuksen käydessä, vertasi toista toiseen ja tuli loppupäätökseen:
ei, hän ei ole ollut hänen luonaan. Mutta ellei hän ollut vielä ollut
siellä, oli seuraava kysymys: meneekö hän vai ei Porfyriuksen luo.
Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hänen olisi mentävä. Miksi? Sitä hän ei
voinut selittää ja vaikkapa hän sen olisi voinutkin, ei hän olisi
välittänyt vaivata aivojaan sillä. Kaikki se kiusasi häntä suuresti;
samalla kiehui jotakin muutakin hänen päässään. Omituista, -- kukaan ei
sitä uskoisi -- mutta hänen oma uhattu olemassaolonsa kiinnitti sangen
vähän hänen ajatuksiaan. Jokin vallan toinen kiusasi häntä, jokin paljon
tärkeämpi, erikoisempi ... jokin, joka koski myös häntä, eikä ketään
muuta. Sitä paitsi tunsi hän olevansa rajattoman väsynyt, vaikka hänen
aivonsa olivat vähemmän sekavat nyt kuin edellisenä päivänä.
Maksoiko vaivaa kaiken tämän jälkeen koettaa voittaa kaikkia noita uusia
pikku kiusallisuuksia. Vaivaisiko hän itseään koettamalla estää näitten
molempain henkilöitten kohtausta! Maksoiko vaivaa tuhlata aikaa tuon
Svidrigailovin vuoksi?
Voi, miten kaikki tämä tuntui hänestä vastenmieliseltä.
Siitä huolimatta kiiruhti hän Svidrigailovin luo. Odottiko hän tältä
ehkä jotakin, osotusta, suoriutumista pulastaan? Useinhan tartutaan
oljenkorteen! Ehkä se oli vain onnellinen sattuma, jotakin vaistomaista,
mikä heidät oli johtanut yhteen? Ehkä oli syynä siihen ollut vain
uupumus ja epätoivo? Vai, eikö hän ehkä ollenkaan tarvinnutkaan
Svidrigailovia, vaan jotakin toista, ja Svidrigailov oli vain sattumalta
tullut tielle? Ehkä Sonja? Mutta miksi menisi hän nyt Sonjan luo? Ehkä
taas kerjätäkseen tämän kyyneleitä? Nyt tunsi hän pelkoa häntä kohtaan,
mikä hän oli?... Lahjomaton tuomari ... muuttumaton päätös. Siinä oli
kysymyksessä ... Sonjan ystävä tai Raskolnikovin oma. Nyt ei hän voinut
nähdä Sonjaa. Ei, parempi oli siis koettaa Svidrigailovin kanssa ja
katsoa, miten pitkälle hänen avullaan pääsisi. Hän ei voinut salata
itseltään, että Svidrigailov oli käynyt hänelle yhä välttämättömämmäksi.
Mutta mitä yhteistä saattoi heillä olla keskenään, ellei rikos tarjonnut
kosketuskohtaa. Tuo ihminen tuntui hänestä kamalan vastenmieliseltä. Hän
oli ilmeisesti sangen huikenteleva, kavala ja epäluotettava, niin ehkä
konna. Sellanen oli ihmisten tuomio hänestä. Tosin oli hän ottanut
huolehtiakseen Katerina Ivanovnan lapsista, mutta ken tietää, missä
tarkotuksessa. Tuollaisilla ihmisillä oli aina joitakin salasia aikeita
ja suunnitelmia.
Toinenkin ajatus kiusasi häntä pelottavasti eikä jättänyt häntä, vaikka
hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, niin pelottavalta se hänestä
tuntui. Hän nimittäin ajatteli: Jos Svidrigailov, joka saatuaan hieman
aavistusta hänen salaisuudestaan, lakkaamatta oli etsinyt häntä,
käyttäisi hyväkseen sitä toteuttaakseen Dunjaa koskevat suunnitelmansa,
mitä oli silloin tehtävä? Asia näytti liian uskottavalta. Ollessaan
tietoinen moisesta salaisuudesta, eikö hän käyttäisi sitä aseenaan
Dunjaa vastaan?
Tämä ajatus oli silloin tällöin vainonnut häntä unessa, mutta koskaan ei
se ollut esiintynyt niin selvänä kuin hänen ollessaan matkalla
Svidrigailovin luo. Jo pelkkä ajatuskin siitä sai hänet mielettömäksi.
Hänen oma asemansa muuttui sen kautta täydelleen. Joko oli hänen silloin
ilmotettava kaikki sisarelleen tai oli hän pakotettu ilmasemaan itsensä
pelastaakseen Dunjaa. Entä kirje? Dunja oli saanut aamulla kirjeen. Kuka
hänelle täällä kirjotteleisi? Lushin ehkä? Mutta sillä taholla vartioi
Rasumihin, eikä Rasumihin tiennyt mitään. Ehkä joutuisi hän pakotetuksi
ilmasemaan Rasumihinille salaisuuden. Hän saattoi ajatella sitä vain
mitä suurimmalla vastenmielisyydellä.
Ennen kaikkea oli hänen etsittävä Svidrigailov käsiinsä. Vielä ei,
Jumalan kiitos, ollut kysymystä yksityiskohdista, ainoastaan asemasta
kokonaisuudessaan. Mutta jos Svidrigailovilla tosiaan olisi jotain
Dunjaa vastaan? Silloin...
Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut niin uupuneeksi, ettei hän
voinut ratkasta tätä kysymystä muuten kuin huudahtamalla: "Silloin tapan
hänet!" Se olikin hänen ainoa ajatuksensa tässä syvässä epätoivossaan.
Raskas taakka painoi häntä. Hän pysähtyi keskelle katua ja katseli
ympärilleen, missä hän oli ja mitä tietä hän oli kulkenut. Hän oli
prospektilla, noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä askelta Heinätorilta
jonka yli hän oli kulkenut. Erään rakennuksen koko toinen kerros oli
kahvilana. Kaikki ikkunat olivat avoinna. Huoneet olivat täynnä ihmisiä
päättäen siitä, mitä ikkunoista saattoi nähdä. Näistä virtasi sekavaa
klaneettien, viulujen ja rumpujen pärinää, johon sekottui räikeitä
naisääniä. Hän aikoi jo kääntyä takasin ja seisoi siinä ihmetellen,
miksi hän juuri oli kulkenut tätä tietä, kun hän äkkiä keksi kaukana
sijaitsevassa ikkunassa Svidrigailovin, joka istui piippu hampaissa
pöydän ääressä. Hän vavahti pelästyksestä. Svidrigailov tarkkasi häntä
vaijeten ja mikä tuntui omituiselta --nousi peräytyäkseen ja katosi nyt.
Raskolnikov oli heti aivan kuin ei olisi huomannutkaan häntä ja katseli
mietteissään sivulle, mutta tarkkasi häntä salasesti. Tämä kohtaus
muistutti sitä, jolloin he ennen olivat kohdanneet toisensa ja jolloin
Raskolnikov oli ollut nukkuvinaan. Poikamainen hymy levisi
Svidrigailovin suupieliin. Molemmat tiesivät he tarkkaavansa toisiansa.
Vihdoin purskahti Svidrigailov röhönauruun.
-- No, riittääkö, tulkaa luokseni, jos haluatte; tässä olen! huusi hän
ikkunasta.
Raskolnikov seurasi kehotusta.
Hän kohtasi hänet pienessä huoneessa, joka ulettui melkein suureen
saliin saakka, jossa oli parinkymmenen pikkupöydän ääressä teetä juovia
kauppiaita, virkamiehiä ja joukko muita, jotka kuuntelivat laulua.
Toisesta huoneesta kuului biljardikuulien ääni niiden työntyessä
vastakkain. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli pullo sampanjaa ja
puoliksi täytetty lasi. Samassa huoneessa oli myös pientä posetivia
soittava poikanen ja viirukkaaseen hameeseen ja tyrolerhattuun puettu
kahdeksantoistavuotias tyttö. Uhmaillen niitä laulajia, jotka
esiintyivät salissa, lauloi hän myöskin käheällä alttoäänellä
katulaulua.
-- Nyt riittää, keskeytti hänet Svidrigailov Raskolnikovin sisään
astuessa.
Tyttö lakkasi laulamasta ja jäi arvokkaasti odottamaan.
-- Hei, Vilppu, lasi! huudahti Svidrigailov.
-- Minä en juo yhtään viiniä, sanoi Raskolnikov.
-- Kuten suvaitsette, mutta minä en tarkottanutkaan teitä. Juo, Kotja!
Tänään en enää tarvitse sinua. Voit mennä! Hän antoi tytölle suuren
lasillisen viiniä ja laski ruplan pöydälle. Kotja joi viinin, otti
setelin, suuteli Svidrigailovin kättä ja poistui huoneesta pojan
seurassa. Heidät oli molemmat tuotu kadulta. Vaikka Svidrigailov vasta
oli ollut viikon Pietarissa, oli hän jo kotiutunut tuohon paikkaan,
jossa hän toisinaan vietti koko päiviä. Se oli likanen, kurja majatalo,
joka ei edes voinut vastata vähimpiäkään vaatimuksia.
-- Minä aijoin juuri tulla luoksenne, sanoi Raskolnikov -- mutta sitä en
voi ymmärtää, miksi kuljin tätä tietä yli Heinätorin. En tapaa koskaan
kulkea tätä tietä. Tavallisesti käännyn Heinätorilta oikealle. Matka
teille ei sovi tästä ohi. Sitä ihmeellisempää, että kohtaa teidät
täältä. Sepä omituista!
-- Miksi ette sano samalla, että se on ihmeseikka?
-- Siksi että se ehkä on vain sattuma.
-- Miten nuo ihmiset sentään ovat naurettavia. Sydämestään ja sielustaan
uskovat he ihmisiin, mutta eivät tahdo tunnustaa sitä. Te itse! Tehän
sanotte: "Ehkä se on vain sattuma." Yhtä arkoja tunnustamaan ajatustaan
ovat he kaikki. Ette voi kuvitella sitä mielessänne, Rodion Romanovitsh.
Teidän laitanne on vallan toinen, teillä on oma ajatuksenne, ettekä ole
kyllin kehno sitä kieltämään. Jo siitä syystä olette herättänyt minun
uteliaisuuteni.
-- En minkään muun vuoksi?
-- Sehän on tarpeeksi.
Svidrigailov oli nähtävästi liikutettu, vaikka vähäpätösesti, hän oli
juonut vain puoli lasia viiniä.
-- Mutta tehän etsitte minut käsiinne jo ennenkuin tiesitte, oliko
minulla sitä, mitä te kutsutte ajatukseksi.
-- Niin, silloin oli asian laita vallan toinen. Jokasella on tapana.
Mitä ihmeisiin tulee, on minun sanottava, että te parina kolmena viime
päivänä olette näyttänyt kulkeneen nukuksissa. Minähän itse osotin
teille tämän majatalon. Se ei siis ollut mikään ihme, että te tulitte
tänne. Minäpä vielä kuvasin tienkin ja ilmotin sen ajan päivästä,
jolloin olen täällä tavattavissa. Ettekö muista sitä!
-- Sen olen unohtanut, sanoi Raskolnikov kummastuneena.
-- Siltä se näyttää, vaikka toistin osotteen teille kaksi kertaa. Se on
painunut teidän muistiinne ja siitä se johtuu, että olette kulkenut
tänne itse tietämättänne. Antaessani osotteen teille epäilin suuresti,
voisitteko muistaa sitä. Te petätte itseänne liian paljon, Rodion
Romanovitsh. Minäpä sanon teille jotakin: Pietarissa on varmasti jotakin
hyvää kansaa, joka keskustelee halukkaasti itsensä kanssa ollessaan
kaduilla ... se on puolihullujen aste, tuntuu. Jos luonnontieteet
kukoistaisivat meillä, voisivat lääketieteilijät, lakimiehet ja
filosofit panna toimeen mitä mieltä kiinnittävämpiä tutkimuksia, jokanen
lajissaan. Harvoja paikkoja on kai, jossa yhdellä kertaa niin monet
mustat, omituiset olot vaikuttaisivat ihmissieluihin kuin juuri täällä
Pietarissa. Ajatelkoon vain esim. ilmastoa. Ja täällä nyt tulee koko
Venäjän hallituksen keskuskohdan olla ... mutta sehän ei kuulu tähän;
siitä ei ollut nyt kysymystä, vaan siitä, että usein olen salaa
tarkannut teitä. Tullessanne asunnostanne kuljette aina pää pystyssä,
kahdenkymmenen askeleen päässä siitä vaipuu se rintaa vasten ja te
panette kädet selän taa. Tosin näytte katselevan ympärillenne, mutta te
ette käsitä yhtään sitä, mitä ympärillänne tapahtuu; sitten alkavat
huulenne liikkua ja te puhutte itseksenne, alatte viittoilla ja
pysähdytte toisinaan keskelle katua. Tuo tuollanen ei kelpaa. Ehkä joku
toinenkin teitä tarkastaa samaten kuin minäkin. Se ei ole eduksi teille.
Itse asiassahan se on saman tekevää, minä en voi parantaa teitä,
mutta ... te ymmärrätte minua.
-- Te siis tiedätte, että minua vakoillaan? kysyi Raskolnikov katsellen
terävästi Svidrigailovia.
-- En, sitä en tiedä.
-- Siinä tapauksessa jättäkää personani rauhaan, vastasi Raskolnikov
otsaansa rypistäen. -- Sanokaa minulle sen sijaan, miksi kätkeydyitte
huomatessanne minut kadulla? Huomasin sen selvästi.
-- Hi, hi! Ja miksi olitte te nukkuvinanne minun seisoessani teidän
huoneenne kynnyksellä, vaikka olitte aivan valveilla? Minä huomasin sen
selvästi.
-- Minullahan saattoi olla ... omat syyni ... sen tiedätte itse.
-- Ja minulla saattoi myös olla omat syyni, vaikkette te saa niitä
tietää.
Raskolnikov tuki oikeaa kyynärvartta pöytään, pani leukansa käteensä ja
katseli tarkkaavasti Svidrigailovia.
Siinä oli todellakin omituiset kasvot. Ne muistuttivat naamaria
punaisine poskineen ja huulineen. Parta oli vaaleanruskea ja päätä
peitti paksu, vaalea tukka. Silmät olivat liian siniset ja katse oli
tylsä ja liikkumaton. Svidrigailovin puku oli keikarimaisen hieno, ja
sormessaan oli hänellä sinettisormus, joka oli jalokivellä koristettu.
-- Onko minun siis teidän puoleltannekin odotettava mielipahaa? sanoi
Raskolnikov äkkiä. Vaikka te luultavasti olette vaarallisin minulle, ei
minulla kuitenkaan ole halua kauvemmin teeskennellä. Olen tullut tänne
avomielisesti antaakseni teidän ymmärtää, että jos teillä vielä on sama
toivo sisareni suhteen ja luulette voivanne voittaa toivomuksenne
käyttämällä hyväksenne saamaanne silmäystä oloihini, tapan teidät
ennenkuin onnistutte toimittamaan minua vankilaan. Minä annan teille
sanani siitä ja te tiedätte, että voin sen pitää. Jos teillä on mitä
sanomista minulle, niin kiiruhtakaa, sillä aika on kallista ja kohta on
ehkä myöhästä.
-- Miksi teillä on sellanen kiire? kysyi Svidrigailov tarkastellen häntä
uteliaasti.
-- Jokainen menee matkaansa, sanoi Raskolnikov synkkänä ja
kärsimättömänä.
-- Äsken pyysitte minua olemaan avosydämisen ja ensimäisen kysymyksen
tehtyäni te kieltäydytte siihen vastaamasta, sanoi Svidrigailov
hymyillen. -- Te uskotte lakkaamatta, että minulla on joitakin
tarkotuksia ja siksi katselette minua epäilyksellä. Muuten se selkiää
sangen helposti teidän asemastanne. Mutta niin mielelläni kuin haluankin
olla yhtä mieltä kanssanne, en kuitenkaan välitä koettaa saada teitä
uskomaan sitä. Peli ei ole, Jumal'auta, panoksen arvonen. Minä en
aikonut ollenkaan puhua kanssanne mistään erikoisesta.
-- Mitä sitten tahdoitte minusta? Tehän etsitte minut käsiinne!
-- Aivan yksinkertaisesti siitä syystä kun pidin teitä
mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä. Te kiinnitätte mieltäni juuri
tuon asemanne fantastisuuden vuoksi. Sitä paitsi olette sellasen
henkilön veli, joka suuresti kiinnitti mieltäni ja minä kuulin siihen
aikaan paljon puhuttavan teistä. Siitä vedin sen johtopäätöksen, että
teillä oli suuri vaikutus tuohon henkilöön. Onko siinä tarpeeksi, hi,
hi, hi? Minä tunnustan, että teidän kysymyksenne on aivan liian mutkikas
ja että minä tuskin tiedän, miten voin vastata siihen. Nyt olette esim.
tullut luokseni saadaksenne vain tietää jotakin uutta minulta, eikö
totta? Eikö niin? kysyi Svidrigailov viekkaasti hymyillen. -- Te
kuvittelette mielessänne, että minä jo ollessani matkalla tänne,
vaunussa luotin teihin, toivoin teidän avullanne saavani tietää jotakin
uutta. Siinä näette, millaisia kapitalisteja olemme!
-- Mitä te tarkotatte?
-- Mitä vastaan siihen? Tiedänkö ehkä itse sen? Te näette, millasessa
kurjassa majatalossa kulutan aikaani. Miten minä viihdyn? Minä en
viihdy, sitä en tee ollenkaan, mutta jossakin on aikaansa vietettävä.
No, entä tuo Kolja raukka ... te näitte hänet äsken. Olisinpa edes
suursyömäri... En ole edes sitäkään. Katsokaas vain, millä herkuilla
rasvaan itseäni. (Hän osoitti sormellaan muuatta nurkkaa, jossa oli mitä
ruokahalun-vastasin pihvi ja perunoita pienellä pöydällä.) Apropos,
oletko jo syönyt? Minä söin hieman aamiaista, mutta enempää en jaksanut.
Viiniä en juo, vain samppanjaa, ja sitäkin vain yhden lasillisen
illassa, mutta jo siitäkin sain päänsärkyä. Tänään otin pullollisen
kohottaakseni mielialaani, sillä aijoin lähteä pois, ja siksi näette
minut tavattomassa mielentilassa. Tämä on myös syy, miksi halusin
piilottautua kuin koulupoika; minä pelkäsin, että te saattaisitte tulla
häiritsemään minun tehtävääni. Näyttää siltä (hän katsoi kelloon), kuin
olisi minulla vielä aikaa puhua hetkinen kanssanne, se on vasta puoli
viisi... Uskokaa minua, minä olisin ihastunut, jospa minulla vain olisi
jotakin tehtävää, olisin esim. tilanomistaja, isä tai edes ulaani,
valokuvaaja tai sanomalehtineekeri ... minä en ole mitään, en kerrassaan
mitään. Minulla ei ole mitään erikoisalaa. Se on sangen väsyttävää.
Toivoisin tosiaankin saavani kuulla teiltäkin jotakin uutta.
-- Kuka te siis tosiaan olette ja miksi olette tullut tänne?
-- Kukako olen? Senhän tiedätte ... aatelismies... Olen palvellut kaksi
vuotta ratsuväessä ja sitten olen kuleksinut täällä Pietarissa jonkun
aikaa; sitten menin naimisiin Marfa Petrovnan kanssa ja elin hänen
kanssaan maalla. Siinä koko elämäkertani.
-- Te olette peluri myöskin, luulen ma?
-- En, väärinpeluri ei ole peluri!
-- Te olette siis pelannut väärin?
-- Niin, olen pelannut väärin!
-- Oo, sitten kai olette myös ollut vangittuna?
-- Ehkä. Entä sitten?...
-- Teillä kai on ollut tilaisuus haastaa vastustajanne
kaksintaisteluun ... tai sen tapaseen; se vaikuttaa virkistävästi!
-- Minä en voi sanoa mitään sitä vastaan, en ylipäänsä ole mikään
mestari filosofeeraamisessa. Sitä paitsi tunnustan, että etupäässä olen
tullut tänne naisten tähden.
-- Ensin haudattuanne Marfa Petrovnan?
-- Vaikka niinkin, hymyili Svidrigailov avomielisesti... -- Mitä muuta?
Tuntuu siltä kuin te pitäisitte vääränä sitä, että puhun niin
kevytmielisesti naisista?
-- Tahdotteko sillä sanoa, että minä pidän kevytmielisyyttä jonakin
pahana?
-- Kevytmielisyyttä? Te siis halusitte päästä siihen. Minä tahdon
alottaa samalla teille, mitä yleensä ajattelen naisista. Olen nyt sitä
paitsi hyvällä puhetuulella. Sanokaa minulle, miksi en olisi
avomielinen? Miksi halveksuisin naisia, vaikka olen sen sukupuolen
ystävä? Onhan sekin jotakin tointa.
-- Te olette siis tullut tänne ainoastaan ollaksenne kevytmielinen?
-- No, mitäs muuta varten; minun puolestani saatte sitä kernaasti kutsua
siksi. Te puhutte kevytmielisyydestä. Niin, minä pidän siitä, että sanoo
suoraan mielipiteensä. Kevytmielisyydessä on sentään jotakin todellista,
jotakin, jolla on tukensa meidän luonnossamme ja jota ei vain ole
olemassa mielikuvituksessamme, jotenkin ... sellasta kuin ikusesti
hehkuva hiili veressämme... Sanokaa, eikö sekin ole toimintaa?
-- Siitä siis etsitte mielusta ajanvietettä? Minun mielipiteeni mukaan
se on sairautta ja mitä vaarallisinta laatua.
-- Vai niin, onko se teidän mielipiteenne? Minä myönnän, että se saattaa
olla sairautta kuten kaikki, mikä poikkee kohtuullisuudesta ... ja siinä
suhteessa mennään usein liian pitkälle ... mutta ensinnäkin on eri
yksilöjen laita erilainen ja toisekseen on kai kohtuullisuus varmaankin
yleensä hyvää, vaikkakin se pohjaltaan ja perustuksiltaan on pelkkää
laskelmaa ... mutta mitä siitä? Ellei niin olisi, eivät jokuset henkilöt
voisi muuta kuin ampua kuulan päähänsä. Minä myönnän, että säännöllisen
ihmisen olisi ennen ikävystyttävä kuoliaaksi, mutta...
-- Kykenisittekö te ampumaan itsenne?
-- Sepä vain puuttui! sanoi Svidrigailov inhoa osoittavin ilmein.
--Olkaa hyvä ja jättäkää puhumatta tuollaisista asioista, lisäsi hän
ilman minkäänlaista teeskentelyä, joka oli painanut valtavan leimansa
hänen edellisiin sanoihinsa. Hänen kasvojensa ilme muuttui. -- Minun on
tunnustettava heikkouteni ... mitä voin sille tehdä ... kuolemaa
pelkään, enkä pidä, että siitä puhutaan. Tiedättekö, että minä olen
osaksi mystikkokin.
-- Vai niin! Marfa Petrovnan henki! No, miten on asian laita,
näyttäytyykö se vielä teille?
-- Voi! Piru vieköön sen jutun! Älkää muistuttako minua siitä, huudahti
hän vallan liikutettuna. -- Ei ... ensin ... mieluummin ... hm! Voi, nyt
ei minulla ole aikaa kauvemmin, en voi puhua kauvemmin kanssanne.
Vahinko vain! Minulla oli tosiaan jotakin kerrottavaa teille.
-- Odottaako teitä ehkä joku nainen?
-- Kyllä, nainen; odottamaton kutsu ... ei, en minä siitä aikonut puhua.
-- No, ja tämän elintavan vastenmielisyydellä ei ole enää mitään
vaikutusta teihin? Oletteko jo kadottanut kaiken vastustuskyvyn?
-- Ah, te puhutte kyvystä? Hi, hi, hi! Saan tosiaan ilmaista
kummastukseni, vaikka aavistinkin, että te esittäisitte sitä. Te, te
puhutte kevytmielisyydestä ja estetiikasta? Te ... idealisti, Schiller?
Vahinko vain, että minulla on kiire, te olette tosiaan erinomasen
mieltäkiinnittävä subjekti. Apropos, pidättekö Schilleristä? Minä olen
vallan ihastunut häneen.
-- Te olette lörpöttelijä! huudahti Raskolnikov.
-- Sitä en, Jumal'auta, ole! vastasi Svidrigailov hymyillen. -- Mutta
minä en halua kiistellä! Olkoon niin, että olen lörpöttelijä; miksi en,
kun en loukkaa ketään sillä. Olen seitsemän vuotta elänyt Marfa
Petrovnan kanssa maalla ja nyt, kun kohtasin niin huomattavassa määrin
mieltä kiinnittävän henkilön, olen vallan yksinkertasesti ilonen
saadessani puhua hänen kanssaan jonkun hetken. Sitä paitsi olen juonut
puoli lasia viiniä ja se on mennyt päähän. Mutta itse asiassa liikuttaa
minua toinen seikka, mutta siitä minä ... vaikenen. Minnekkä te niin
nopeaan lähdette? kysyi Svidrigailov kummastuneena.
Raskolnikov aikoi nousta. Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
Svidrigailov oli mitä suurin ja katalin konna.
-- Ei, istukaa, istukaa! Sanoi Svidrigailov... -- Juokaa edes hieman
teetä! Jääkää tänne! Minä en aijo tuhlata aikaanne moisella
lörpötyksellä, en ainakaan sellasella, mikä koskee minua
personallisesti. Minä puhun teille jostakin. Minä kerron teille, miten
muuan naisolento on "pelastanut" minut. Se voi olla vastauksena ensi
kysymykseenne, sillä tämä nainen ... oli teidän sisarenne. Kerronko?
Kulutamme aikaa hetken.
-- Kertokaa! Minä toivon, että te...
-- Ah, älkää peljätkö! Avdotja Romanovna voi herättää niinkin
kevytmielisessä ja turmeltuneessa ihmisessä kuin minussa mitä suurinta
kunnioitusta.