-- Tässä meillä on esimerkiksi nämä paperossit! alkoi Porfyrius vihdoin
sytytettyään paperossin ja vedettyään siitä joitakin syviä vetoja,
--onnettomuus, todellinen turmio, mutta voinko luopua niistä? En! Minä
tunnen, että ne repivät kurkkuani, toisinaan on minun myös vaikeata
hengittää. Tiedättekö, minä olen tosiaan suruissani. Aivan äskettäin
olin minä B:n luona, joka tutkii joka sairasta puoli tuntia. Nähtyään
minut naurahti hän, naputti rintaani ja kuunteli. -- "Tupakka ei kelpaa
Teille," sanoi hän, "teillä on keuhkotukkeutuma." Miten minä voisin
luopua polttamisesta? Minkä korvauksen voisin saada siitä? Minä en juo,
aito onnettomuus tosiaan, ha, ha, ha, onnettomuus, etten juo! Kaikki on
relativista, Rodion Romanovitsh, kaikki on relativista!
"Mitähän tämä merkinnee, alkaneekohan hän taas vanhan
kuulustamistapansa?" ajatteli Raskolnikov inholla. Koko heidän edellinen
kohtauksensa oli taas selvänä hänen edessään, ja sama tunne, joka häntä
silloin vaivasi, valtasi hänet uudelleen.
-- Minä olin teidän luonanne jo eilen, mutta siitä ette te
luonnollisesti tiedä mitään, jatkoi Porfyrius katsellen ympärilleen
huoneessa, -- täällä, juuri tässä huoneessa minä olin. Minä menin ohi
vallan kuin tänään; minäpä käyn hänen luonaan, ajattelin. Minä tulin
ylös, tapasin oven avoinna, katselin ympärilleni ... odotin, en sanonut
mitään tytölle, vaan menin taas tieheni. Te ette tapaa sulkea ovea, vai
miten?
Raskolnikovin kasvot mustenivat mustenemistaan. Porfyrius arvasi hänen
ajatuksensa.
-- Minä olen tullut antamaan teille selityksen, rakas Rodion
Romanovitschini. Minä olen teille sellasen velassa, jatkoi hän hymyillen
ja taputtaen Raskolnikovia polvelle. Mutta samalla saivat hänen kasvonsa
vakavan ja surumielisen ilmeen. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellasta
ilmettä Porfyriuksessa, ei ollut koskaan uskonut, että hänen kasvoilleen
voisi nousta moinen ilme.
-- Meidän välinen viimenen kohtauksemme oli tosiaan omituinen, Rodion
Romanovitsh. Ensimäinen kohtauksemme tuntui tosin samallaiselta; mutta
silloin ... no, sehän on samantekevää! Asia on siis seuraava: Minä
tunnen rikkoneeni sangen paljon teitä vastaan. Erotessamme olivat teidän
hermonne mitä kiihottuneimmat, ja teidän polvenne vapisivat; myös minun
hermoni olivat kiihottuneet ja minun polveni vapisivat. Nähkääs se, mitä
silloin tapahtui meidän välillämme, oli tosiaan sopimatonta eikä aivan
_gentlemannimaista_. Mehän olemme _gentlemanneja_, eikö totta? sitä emme
saa unohtaa! Te muistatte kyllä, miten pitkälle menimme silloin ... se
oli tosiaan sangen sopimatonta.
-- Niin, miksikä te tosiaan minua luulette? kysyi Raskolnikov
kummastuneena ja tuijottaen Porfyriusta suoraan silmiin.
-- Minä olen tullut siihen vakaumukseen, että meidän on parempi puhua
avosydämisesti keskenämme, jatkoi Porfyrius Petrovitsh päätään kumartaen
ikäänkuin luopuen edelleen hämmentämästä entistä uhriaan katseineen, hän
näytti tahtovansa osottaa halveksivansa tavallisia juoniansa ja
temppujansa. -- Niin, sellaisia epäilyksiä ja sellaisia kohtauksia ei
enää saa esiintyä välillämme. Sillä kerralla Mikolka meidät erotti; en
tiedä, miten pitkälle se muuten olisi saattanut mennä. Tuo kirottu
käsityöläinen oli silloin tuon lautaseinän takana ... voitteko kuvitella
mielessänne? Te luonnollisesti tiedätte sen jo, minä sain heti tietää,
että hän oli ollut luonanne, mutta teidän sillonen edellytyksenne ei
ollut oikea. Minä en ollut lähettänyt noutamaan ketään enkä ollut mitään
järjestänyt edeltäpäin. Te kysytty: miksi miksi? Mitä vastaan teille
tähän? Kaikki yllätti minut niin äkkiä, minulla tuskin sen verran
mielenmalttia, että muistin lähettää noutamaan noita molempia
talonmiehiä (te kai huomasitte heidät ohimennen)... Silloin välähti
mieleeni ajatus, nopea kuin salama. Näettekö, Rodion Romanovitsh, minä
olin silloin niin varma vakaumuksessani. Siksi ajattelin ... jos toisen
jätänkin rauhaan joksikin aikaa, tartun ainakin toista häntään ...
ainakin teen voitavani. Te olette liian äkkipikanen, teillä on aivan
liian äkkipikanen luonne, Rodion Romanovitsh, tavattoman ärtynen
lukuunottamatta kaikkia muita ominaisuuksia luonteen ja sydämen alalla,
joista tunnen ainakin osan, hauskaa kyllä. No, myönnettäköön, sillä
kerralla ymmärsin yhtä hyvin kuin nytkin, että ihminen vain
poikkeustapauksissa heti tunnustaa ja kertoo koko jutun sen pienempiä
yksityiskohtia myöten. Toisinaan saattaa tapahtua, etenkin jos
edeltäpäin on oivaltanut suunnitella asian niin että epäilty menettää
viimeisenkin malttinsa siekaleen. Ei, ajattelin minä, jospa minulla
olisi edes vähäpätöisin pieni todiste tukikohtana . .. jotakin
kouriintuntuvaa, eikä vain yksistään psykologiaa. Sillä, ajattelin, jos
ihminen on syyllinen, voi toivoa jollakin lailla voivansa houkutella
häneltä joitakin seikkoja. Tällasissa tapauksissa on myös oikeus usein
odottaa sangen arveluttavaa ratkasua. Muuten luotin teidän
luonteeseenne, Rodion Romanovitsh, teidän sangen kiehuvaan
luonteeseenne! Toivoin siltä paljoa.
-- Mistä te tosiaan puhutte?... Mitä te sanotte?... mutisi Raskolnikov
itsekseen oikein tietämättä, mitä sanoi. "Mistä hän tosiaan puhuu,
pitäneeköhän hän minua tosiaan syyllisenä?"
-- Mistä minä puhun? Minä olen tullut antamaan teille selitystä, se on,
niin sanoakseni, pyhin velvollisuuteni. Minä koetan selittää alusta
loppuun koko jutun tuosta ... mielenvikaisuudesta. Minä olen aiheuttanut
teille useita kärsimyksiä, Rodion Romanovitsh, enkä kuitenkaan ole
mikään petoeläin. Minä voin sangen hyvin käsittää, millaseksi huolten
ahdistama, mutta samalla kertaa ylpeä, voimakas ja kärsimätön, etenkin
kärsimätön ihminen tuntee mielensä, kun hänen on siedettävä kaikkea
tätä. Ennen kaikkea selitän täten, että pidän teitä mitä jaloimpana
ihmisenä, jota kaunistaa suuri, ylevämielinen sydän, vaikken minä voi
omata teidän mielipiteitänne. Minä pidän velvollisuutenani tunnustaa
tämä vapaasti ja suoraan, sillä tarkotukseni ei ole pimittää teitä. Heti
tutustuessani teihin, tunsin samalla vetoa teihin. Ehkä te nauratte
sille. Vaikka niinkin! Minä tiedän, ettette te ensimäisestä
kohtauksestamme saakka ole voinut sietää minua, sillä jos saan sen sanoa
itse, ei minussa tosiaan ole mitään puoleensa vetävää. Siitä saatte
ajatella, mitä haluatte. Toivoni on kuitenkin koettaa hävittää tuo
epämielunen vaikutus ja todistaa, että minäkin olen ihminen, jolla on
sydän ja omatunto. Tämä on, suoraan sanoen, ainoa tarkotukseni.
Porfyrius Petrovitsh noudatti nyt jokusen sekunnin arvokasta
hiljaisuutta. Raskolnikovin valtasi uusi tuska. Ajatus, että Porfyrius
piti häntä syyttömänä, vaivasi häntä.
-- On ehkä tarpeetonta toistaa kaikkea alusta, jatkoi Porfyrius
Petrovitsh, se olisi tarpeetonta, minä tuskin voisin muistaa kaikkea.
Mitäpä siitä muuten olisi hyötyäkään? Alussa huhuja: mitä huhuja? Mistä
ja keneltä ... miten te siihen sekotuitte ... minun mielipiteeni mukaan
olisi myös tarpeetonta puhua siitä. Mitä minuun tulee, tulin minä
sattumalta ... pelkkä sattuma, joka kyllä saattoi näyttää epäiltävältä,
mutta joka ei varmuudella ollut sitä ... mikä sattuma, hm ... minä
luulen, ettei maksa edes vaivaa mainita siitä. Kaikki nämä huhut ynnä
jotkut muut seikat synnyttivät päässäni ajatuksia. Minä tunnustan sen
suoraan ... sillä kertaa oli ensimäinen, joka kävin teidän kimppuunne.
Mitä tulee vanhuksen selityksiin asiasta, ovat ne pelkkää lorua.
Sellasta tapahtuu usein. Minä sain tietooni tapauksen konttorissa --
pienimpine yksityiskohtineen, myös aivan sattumalta, ja eräältä
silminnäkijältä, joka tietämättään kertoi sen aivan erinomasen hyvin.
Siten lisättiin uusi vanhaan, rakas Rodion Romanovitsh. Miten olisi
silloin ollut mahdotonta saada joitakin ajatuksia? Sadasta kaninista ei
tullut hevosta, sadasta epäilyksen syystä ei todistettu, sanoo
sananlasku. Mutta se pätee vain silloin kun on kysymys järkiperusteista.
Koettakaa käyttää mitä "intohimojen" suhteen, koetelkaa vain niitä ...
tutkintotuomari on vain ihminen! Silloin johtui mieleeni teidän
käsittelynne aikakauslehdessä, te muistatte, että me puhuimme siitä
laajemmin teidän ensi kertaa luonani käydessänne. Minä laskin leikkiä
siitä, mutta vain suututtaakseni teitä ja saadakseni teidän paremmin
paljastamaan itsenne. Minä sanon teille vielä kerran, että te olette
sangen kärsimätön ja sairas, Rodion Romanovitsh. Että te myöskin olette
rohkea, ylpeä ja vakava ... että samalla olette herkkätunteinen ja
olette kokenut paljon, sen tiedän myöskin. Kaikki nämä ominaisuutenne
tunnen sangen hyvin; teidän tutkielmanne oli sopusoinnussa sen kanssa.
Se on syntynyt unettomina öinä, jalon vihan vaikutuksesta; lämmin,
tulinen sykkivä sydän ja sorrettu innostus on sen kirjoittanut. Mutta
ylpeys ja tuollanen sorrettu innostus ovat nuorisolle vaarallisia. Sillä
kertaa laskin leikkiä kanssanne, mutta nyt sanon, että tosiaan olen
ihastunut tuohon kynänne ensimäiseen, nuorekkaaseen, lämpöhenkiseen
kokeeseen. Minä pidän siitä "en amateur". Se on savua ja usvaa, mutta
pimeydestä kuulee sointuvan äänen. Teidän tutkielmanne on järjetön ja
kiihkosa, mutta se henkii suoruutta, nuorekasta, lahjomatonta ylpeyttä,
epätoivon sitkeyttä. Se on synkkä kuvaus, mutta juuri se on etu.
Luettuani sen ja pantuani sen pois käsistäni, sanoin itsekseni: Tuon
ihmisen kanssa joudumme varmasti tekemisiin. Minä kysyn teiltä, miten
voi välttää olemasta kiinnitetty lopun suhteen moisten preliminärien
jälkeen. Minun, tutkintatuomarin ei sovi siitä kovin ihastua. Nyt on
Mikolka vallassani ja tosiseikkoja kaupan päällisiksi, te voitte
katsella asiaa miltä kannalta tahdotte, mutta tosiseikkoja on ja sitä
paitsi on siinä olemassa hieman psykologiaakin, häneen on minun nyt
ryhdyttävä, sillä siinä on kysymyksessä elämä tai kuolema. Te ehkä
kysytte miksi sanon kaiken tämän teille ... siksi että näkisitte asian
selvänä edessänne, ettekä tuomitsisi minua julman kohteluni vuoksi
tuolla mainitulla kerralla. Eikö se ehkä ollut hävytöntä? Enkö puhu
suoraan, ha, ha, ha! Mitä sitten uskotte? Luuletteko ehkä, etten ole
antanut toimittaa luonanne kotitarkastusta? Niin, niin, hi, hi, hi!
Silloin olitte sairaana tällä sohvalla. Tosin ei virallista ja omassa
persoonassani, mutta kotitarkastus täällä toimitettiin. Mitä pienimmät
pikkuseikatkin tutkittiin, tarkkaan, mutta turhaan. Silloin ajattelin,
nyt täytyy tuon ihmisen tulla itsensä, hänen täytyy tulla ja pian; jos
hän on syyllinen, tulee hän varmasti sangen pian. Ellei ketään muuta
tulisikaan ... hän tulee varmasti. Muistatteko, miten herra Rasumihin jo
alussa paljasti itsensä. Se oli jo ennakolta suunniteltu teitä
suututtamaan. Huhut oli myös tarkotuksella pantu kiertämään, sillä
Rasumihin on henkilö, joka ei voi salata suuttumustaan. Herra Sametov
oli ensimäinen, joka pani merkille teidän uhmanne ja teidän rohkeutenne.
Mutta mikä päähänpisto se oli, kun ravintolassa toitotitte nuo sanat:
"minä olen murhannut!" Se oli sangen rohkeata, sangen julkeata. Jos tämä
on syyllinen, ajattelin minä, tulee hänestä pelottava vastustaja. Minä
siis odotin, odotin kärsimättämästi. Sametov nolostui täydelleen sillä
kerralla ... niin, siten voi tapahtua ... kirotulla psykologialla on
aina kaksi puolta. No, minä odotin, ja katso, Jumala lähetti teidät ...
te tulitte! Miten sydän silloin tykyttikään rinnassani sillä kerralla,
hi, hi, hi! Miksi teidän piti tulla juuri sillä kerralla? Entä teidän
naurunne, teidän ilonen naurunne sisään tullessanne? Muistatteko sitä?
Minä heti arvasin, mitä sisimmässänne tapahtui, oli vallan samaa kuin
olisin katsonut sydämeenne lasiruudun läpi. Ellen olisi odottanut teitä
sellasella levottomuudella, en myöskään olisi huomannut teidän
nauruanne. Te näette mikä vaikutus oikealla mielialalla on. Entä herra
Rasumihin, miten hän käyttäysi ... ah! ... entä kivi, kivi ...
muistatteko kiveä, jonka alle kätkitte tavarat? Minusta tuntuu siltä
kuin näkisin sen jossakin kyökkipuutarhassa ... te puhuitte siitä
Sametoville ja toisella kertaa minulle. Sitten iskimme teidän
tutkielmaanne ja kun te silloin aloitte selittää ... huomasi heti, että
joka sanalla oli kaksi puolta sekä että asiassa oli vallan toinen
ajatus. Näettekö, Rodion Romanovitsh, sillä lailla tulin asian äärimpään
kohtaan ja kun iskin pääni seinään, sain täyden tajuntani. Ei, sanoin
itsekseni, mihinkä minä ryhdynkään? Kaiken tuonhan voi kääntää
millaseksi tahtoo, ehkä on vastakohta yhtä otaksuttava. Todellinen
kiusa! Ei, pieninkin tukikohta, tosiseikka miten vähäpätönen tahansa,
olisi minulle paljon mielusampi, ajattelin... Kun sitten sain kuulla
jutun ovikellosta, silloin olin tukehtua ja minut valtasivat
kuumepuistutukset. Mutta, ajattelin, tuossa meillä on tukikohta ja se
vielä vankka. Nyt oli juttuileminen lopussa, minä olin menettänyt halun
siihen. Minä olisin mielelläni antanut tuhat ruplaa, jos olisin saanut
nähdä teidät omin silmin seuratessanne tuota käsityöläistä uskaltamatta
puhutella häntä, kun hän oli lennättänyt sanan "murhaaja" vasten
naamaanne; ja sitten kuumeenpuistutukset ... ja ovikello, kuumeen yhä
raivotessa teissä. No, Rodion Romanovitsh, miten voitte ihmetellä sitä,
että hieman laskin leikkiä kanssanne kaiken tämän jälkeen. Miksi tulitte
juuri silloin? Olihan vallan kuin joku olisi pakottanut teitä tulemaan.
Ja ellei Mikolka olisi tullut väliin ... te muistatte Mikolkan?
Tuolla kerralla... Se oli salama kirkkaalta taivaalta. No, miten
vaikutti tuo salama minuun? Luotinko siihen hitusenkaan vertaa?... Te
näitte itse. Niin, lähdettyänne ja ensin vastattuanne koko järkevästi
kysymyksiini ... en uskonut sitä ollenkaan! Niin varma olin
vakaumuksessani... Ei, ajattelin, ei ole koskaan mahdollista ... miten
tässä voisi olla kysymyksessä Mikolka?
-- Mutta Rasumihin sanoi minulle äskettäin, että te piditte Mikolkaa
syyllisenä ja että itse olitte koettanut saattaa Rasumihiniä uskomaan...
Hänen henkensä loppui, eikä hän voinut jatkaa. Kuumeentapasella tuskalla
hän kuunteli, miten ihminen, joka täydelleen oli katsonut hän
sisimpäänsä, näytti mielivän luopua omista havainnoistaan. Hän melkein
pelkäsi tätä mahdollisuutta, eikä uskonut siihen. Hän lausui
kaksimielisiä sanoja ja koetti siten synnyttää varmempaa ja selvempää
lausuntoa.
-- Ah, herra Rasumihin! huudahti Porfyrius Petrovitsh, ikäänkuin
Raskolnikovin epävakaa kysymys olisi tehnyt hänelle hyvää ... ha, ha,
ha! Niin, tuo herra Rasumihin, hänestä meidän on koetettava päästä
eroon. Te tunnette sananparren: "Kun kaksi tulee hyvin toimeen, on
kolmas liiallinen". Ja häneen nähden on asia vallan toinen, häntä ei
asia koske ollenkaan; hän tuli juosten luokseni sangen kalpeana... No,
Jumala hänen kanssaan, miksi sekottaisitte te hänet asiaan!...
Mikolka ... tahdotteko tietää, mikä käki hän on, se merkitsee, miksi
hänet käsitän. Ensinnä hän on alaikäinen lapsi, ja ellei voidakaan sanoa
hänen olevan nuorukaisen, on hän kuitenkin jotakin sen tapaista,
jonkillainen taiteilija. Tietysti, älkää naurako määritykselleni. Hän on
viaton ja liian avosydäminen sielu. Hänellä on sydän ja hän on
intoilija. Hän laulaa ja tanssii, kertoo juttuja, kerrotaan, ja sitä
niin hyvin, että ihmisiä kasaantuu joka suunnalta saadakseen vain kuulla
häntä. On maalarinopissa ja nauraa itsensä vialliseksi, jos hänelle vain
näyttää pikkusormea, juo itsensä sikahumalaan, ei maun vuoksi, vaan
ainoastaan sattumalta, jos joku tarjoo hänelle viinaa, kuin lapsi ...
sellanen hän on. Niinpä esim. hän on varastanut, mutta hänellä ei ole
pienintäkään aavistusta siitä, sillä hän selittelee tuolla lailla: "Jos
joku ottaa jotakin maasta, onko se varkautta?" Hän on kerettiläinen tai
oikeammin lahkolainen ja parin vuoden ajan on hän ollut kunnianarvosen
vanhuksen hengellisen valvonnan alasena. Kaiken tämän olen saanut tietää
osaksi häneltä itseltään, osaksi Saraiskin asujamistolta. Eikä siinä ole
kaikkea. Hän aikoi myös paeta aroille ja ruveta erakoksi, oli
uskonnollinen haaveksija, rukoili yöt läpeensä ja luki "todellisten
vanhoja jäljennöksiä", niin että hän viimeksi menetti sen järjenhitusen,
mikä hänellä vielä oli jälellä. Pietari on vaikuttanut voimakkaasti
häneen, etenkin naiset ... viina luonnollisesti myöskin. Hänellä on
sangen tunteellinen luonto ja hän olisi pian unohtanut "arvokkaat
vanhimmat". Kun nyt tuo löytötavarajuttu esiintyi, joutui hän vallan
suunniltaan ja aikoi hirttää itsensä tai paeta. Ei voida auttaa sitä,
että kansan oikeuskäsite nyt on sellanen. Useimmat heistä pelkäävät
tavattomasti tuomioistuinta ja pitävät "oikeuden eteen kutsumista"
samana kuin "tuomituksi tulemista". Missä on syy tähän? Saammepa nähdä
mitä uusi oikeussäädös voi saada aikaan. Jumala suokoon, että siitä
koituisi hyvää. No, vankilassa on hän taas alettava ajatella noita
arvokkaita vanhimpia. Raamattua on hän taas alkanut lukea. Tiedättekö,
Rodion Romanovitsh, mitä merkitsee "ruveta marttiiraksi"? Sen tapanen
kansa ei tarkota siinä kärsiä "asian tähden", ei se merkitsee yleensä
kärsimyksen ottamista kannettavakseen, rupeamista toisten
ristinkantajaksi, jos niin vaaditaan. Jos maallinen valta heidät siten
tuomitsee, on se heidän silmissään sitä ansiokkaampaa. Pitkän aikaa
sitten istui muuan tuollanen hurskas vanki vankilassa kokonaisen vuoden.
Yöt nukkui hän uunin päällä ja luki raamattua niin perinpohjasesti, että
hän vihdoin menetti järkensä ja otti muutamana päivänä suuren tiilikiven
ja heitti sen tirehtörin jälkeen ilman että tämä oli tehnyt hänelle
vähintäkään. Ja hän heitti sen tarkotuksella siten, ettei kivi saapunut
perille, eikä tehnyt vähintäkään vahinkoa. Tuloksena oli se, mitä hän
toivoi: hän tahtoi päästä marttiiraksi!... Minä olen vallan varma, että
Mikolkalla on samat tarkotukset. Minä tiedän sen varmasti ja voin
esittää todisteita siihen. Itse ei hän edes tiedä sitä mitä minä tiedän.
Mitä, ettekö usko, että näitten ihmisten parissa voi olla
kiihkoilijoita? Juuri heidän parissaan!... Nyt on taas "arvokkaan
vanhimman" vuoro, etenkin kun hänet on vapautettu nuorasta. Muuten hän
pian tunnustaa kaikki minulle, hän kyllä tulee; ehkä te luulette häntä
johdonmukaseksi?... Odottakaa vain, ei kestä kauvaa, ennenkuin hän
laulaa toista ääntä. Minä odotan joka hetki, että hän peräyttää
itsesyytöksensä. Minä oikein pidän tuosta Mikolkasta. Minä tarkkaan
häntä mitä tarkimmin. Voitteko ajatella, hi, hi hi ... useihin
kysymyksiin antaa hän sangen sopivia vastauksia: näkyy selvästi, että
hänelle on ilmotettu paljon; hän oli sangen hyvin valmistautunut.
Toisissa suhteissa oli hän taas miten taipuvainen tahansa. Hänellä ei
ollut käsitystä mitään, ei edes omasta hävyttömyydestään. Ei, kuomaseni
Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka, tässä on musta,
synkkä teko, jonka vallitseva ajanhenki on synnyttänyt, tapaus, joka
sopii vain nykyajan tulospiiriin, tämän ajan, joka on karkottanut
sydämen luonnolliset tunteet ja joka toistaa sellasia lauseita kuin
esim. että veri vaikuttaa virkistävästi ja joka lakkaamatta saarnaa
nautinnon evankeliumia. Ne ovat mielikuvia, jotka ovat ammennetut
kirjoista; ne ovat teoriain kiihottamia sieluja. Kyky uskaltaa ottaa
ensi askeleen, päättäväisyys, jota voidaan verrata siihen, kun joku
hyppää alas kirkontornista. Päättäväisyys, joka kyllä uskaltaa tehdä
rikoksen, mutta joka ei uskalla seistä omilla jaloillaan. Unohtaa
sulkemasta ovea ja murhaa, murhaa kaksi henkilöä, koska teoriat vaativat
sitä. Murhaa, mutta ei ymmärrä varastaa; sen minkä on saanut siepatuksi,
piilottaa kiven alle! Eikä tyydy siihen, että on _kerran_ kokenut moista
tuskaa ... seisoo oven takana kun ollaan aikeissa murtaa se, kun
ovikelloa soitetaan, niin että koko talo voi tulla sinne ... ei, _vielä
kerran_, joskin puoleksi tajuttomana, on hän pakotettu menemään tuohon
tyhjään huoneustoon palauttaakseen mieleensä kellon soinnun... Olkoon,
että otaksumme kaiken tämän johtuneen sairaudesta, mutta miten selittää,
että murhaaja siitä huolimatta pitää itseään kunniallisena ihmisenä,
ylenkatsoo muita ihmisiä ja harhailee kaikkialla kuin kalpea enkeli...
Ei, rakas Rodion Romanovitsh, tässä ei ole kysymyksessä Mikolka ...
tässä ei ole jälkeäkään Mikolkasta.
Nämä sanat, jotka eivät olleet sopusoinnussa Raskolnikovin mielipiteen
kanssa Porfyrius Petrovitshin viime käsityksestä, koskivat häntä suoraan
sydämeen, hän horjui aivan kuin salaman tapaamana.
-- Kuka oli ... siis ... kuka on murhaaja?... kysyi hän melkein
hengittämättä. Hänen oli mahdoton pidättää tätä kysymystä. Porfyrius
Petrovitsh vaipui tuolinselkää vastaan aivan kuin tämä kysymys olisi
tullut hänelle vallan odottamatta.
-- Miten; kysyttekö te vielä, kuka on murhaaja? sanoi hän aivan kuin
ollen uskomatta korviaan.
-- _Te olette murhaaja_, Rodion Romanovitsh! Te se olitte... lisäsi hän
tuskasesti, kuiskaten, mutta varmaa vakaumusta todistavalla äänellä.
Raskolnikov hypähti seisaalleen, seisoi joitakin hetkiä sanaakaan
sanomatta, istui sitten taas. Hänen kasvonsa vääristyivät
kouristuksentapaisista tempomisista.
-- Nyt teidän huulenne taas vapisevat aivan kuin tuolla eräällä
kerralla! mutisi Porfyrius Petrovitsh jonkinlaista myötätuntoa
äänessään. -- Näyttää siltä kuin ette aivan olisi ymmärtänyt minua,
Rodion Romanovitsh, alkoi hetken vaitiolon jälkeen. -- Siksi olette niin
hämmästynyt. Minähän olen tullut tänne pelkästään sanoakseni teille
_kaikki_ ja puhuakseni avoimesti kanssanne.
-- Minä en ole tehnyt sitä! kuiskasi Rodion Romanovitsh aivan kuin pikku
lasten on tapana tehdä kun heitä syytetään jostakin laimiinlyönnistä.
-- Kyllä, te sen olette tehnyt, Rodion Romanovits, _te_ eikä kukaan muu,
sanoi Porfyrius ankarasti ja varmasti.
Molemmat vaikenivat; tätä vaitioloa kesti omituisen kauvan, ehkä melkein
kymmenen minuttia. Raskolnikov istui käsivarret nojassa pöytää vastaan
ja suki sormineen tukkaansa. Porfyrius Petrovitsh oli vaiti, katseli
häntä ja odotti. Äkkiä kohotti Raskolnikov päänsä ja sanoi
ylenkatseellisella äänellä:
-- Nyt taas alatte vanhat metkunne, Porfyrius Petrovitsh. Samaa, aina
samaa. Minä en voi käsittää sitä, ettet jo itsekin väsy niihin.
-- Vaiti! Mitä välitän minä nykyään metkuista! Jos tässä olisi joitakin
todistajia, olisi asian laita toinen! Mehän kuiskailemme tässä
kahdenkesken. Voittehan itsekin huomata, etten ole tullut vangitsemaan
teitä. Joko te nyt tunnustatte tai ette ... on se minusta tällä hetkellä
samantekevää. Minun vakaumustani ei voi järkyttää, vaikkapa te ette
tunnustaisikaan.
-- Mutta jos se on totta, miksi olette tosiaan tullut tänne? kysyi
Raskolnikov suuttuneena. -- Minun on vielä kerran kysyttävä teiltä: jos
te pidätte minua syyllisenä, miksi ette sitten vangitse minua?
-- No, tuopa oli sentään järkevä kysymys. Minä vastaan siihen tarkoin:
ensinnäkään ei se olisi edullista minulle; jos vangitsisin teidät juuri
nyt.
-- Miksi ei edullista? Jos olet vakuutettu, täytyy teidän toki...
-- Ah, mitä se tähän kuuluu? Ehkä se on vain mielikuvitusta? Mitä hyötyä
minulla siitä olisi, jos teidät pidättäisinkin? Koska _te_ toivotte
sitä, huomaatte kai hyvin että se on minusta samantekevää. Jos minä
esim. toisin tuon käsityöläisen todistamaan teitä vastaan ja te
sanoisitte hänelle: Sinä olit juovuksissa! Kuka on nähnyt meidät
yhdessä? Niin, minä pidän sinua juopuneena ja sitä kai sinä olitkin. No,
vastaisinko minä teille?... Sitä suuremmalla syyllä kun teidän
väitteenne näyttää uskottavalta ja hänellä on vain psykologinen ... ja
tuollasten tyhmyrien kanssa ei maksa vaivaa käsitellä psykologisia
problemeja... Te sitä vastoin, te iskette naulan päähän mielipiteellänne
hänestä; hän juo tosiaan, tuo nauta, ja sen tietävät kaikki. Sitä
paitsihan olen useita kertoja sanonut teille, että tuolla psykologialla
on kaksi puolta ja toinen puoli usein tuntuu uskottavammalta sekä että
minä tämän lukuunottaessa, en voi esittää mitään todisteita teitä
vastaan, vaikka minä nyt olen pakotettu vangitsemaan teidät, ja kuten
näette, itse olen tullut ilmottamaan sen teille (toinen ei myöskään
tekisi sitä), ettei tämä tulisi olemaan ollenkaan edullista teille ...
niin, ja toiseksi olen tullut tänne...
-- No, toiseksi siis?... Raskolnikov pidätti henkeään.
-- Syystä että minä, kuten jo sanoin, pidin itseäni velvollisena
antamaan teille selityksen. Minä en voinut pitää parempaa, että te
piditte minua hirviönä, sitä suuremmalla syyllä kun minä -- uskokaa
minua jos tahdotte -- tosiaan pidän teistä. Ja tämän johdosta olen
kolmanneksi tullut tänne saadakseni teidän ... tekemään julkisen ja
kunniallisen tunnustuksen. Se olisi tavattoman edullista sekä teille
että minulle ... sillä silloin olisin minä vapaa koko jutusta. No, mitä
arvelette; olenko suora, vai enkö?
Raskolnikov mietti hetken.
-- Kuulkaa nyt, Porfyrius Petrovitsh, juuri äsken te sanoitte, että tämä
kaikki vain oli psykologiaa ja nyt olette äkkiä siirtynyt
matematiikkaan... Mitä sanoitte, jos kaikesta tästä huolimatta kuitenkin
erehtyisitte?
-- Ei, Rodion Romanovitsh, minä en erehdy. Minulla on muuan pieni
tukikohta, jonka haltuun olen päässyt... Jumala on antanut sen minulle.
-- Mikä tukikohta?
-- Sitä en sano, Rodion Romanovitsh. Joka tapauksessa minulla ei ollut
oikeutta viivytellä kauvemmin, minun on annettava vangita teidät.
Ajatelkaa sen vuoksi asiaa, minusta on se samantekevää. Se on vain
pelkästään omasta syystänne. Kautta Jumalan, Rodion Romanovitsh, asia
luonnistuu paremmin sillä lailla.
Raskolnikov hymyili pilkallisesti.
-- Tämä kaikki ei ole pelkästään naurettavaa, vaan onpa se hävytöntäkin.
No, otaksukaamme ... vain otaksukaamme, ymmärrättekö, että minä tosiaan
olisin syyllinen. Mitä hyötyä teillä siitä olisi, jos tulisin
vapaaehtoisesti tekemään tunnustuksen?
-- Ah, Rodion Romanovitsh, ettekö te voi huomata, mitä huomiota se
herättäisi, jos te itsestänne tulisitte juuri nyt, kun vallan toinen on
ottanut rikoksen kantaakseen. Minä lupaan teille pyhällä valalla, että
minä järjestän kaikki niin, että teidän ilmotuksenne näyttää tulevan
vallan odottamatta. Koko tuon psykologian unohdan ja epäilykseni vaihdan
nollaan, niin että teidän rikoksenne tulee näyttämään mielenhäiriöltä,
sillä sellanenhan asian laita todellisuudessa onkin. Minä olen
kunniallinen ihminen, Rodion Romanovitsh, ja pidän sanani.
Raskolnikovin pää riippui vaijeten ja synkkänä, hän oli kauvan
ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän nauroi pilkallisesti. Mutta tällä
kerralla oli hänen hymynsä lempeätä ja täynnä tuskaa.
-- Ah, se ei kelpaa mihinkään! sanoi hän ikäänkuin lakaten
teeskentelemästä Porfyriuksen edessä. -- Ei maksa vaivaa! Minä ... minä
en ollenkaan halua teidän alennustanne.
-- Sitäpä pelkäsin! huudahti Porfyrius kiihkeästi. -- Sitä minä ensin
pelkäsin. Minä melkein aavistin, että te halveksitte meidän
alennustamme.
Raskolnikov katseli täynnä tuskaa kysyvästi häneen.
-- Ei, ei, te ette saa sillä lailla halveksia elämää, jatkoi
Porfyrius... -- Teillä on vielä suuri määrä sitä jälellä. Miksikä ette
käyttäisi hyväksenne alennusta, miksikä ette? Te olette sangen
kärsimätön ihminen.
-- Mitä minulla on suuri määrä jälellä?
-- Elämää. Oletteko profetta, mitä tosiaan tiedätte? Etsikää ja te
löydätte! Tässä, juuri tässä on Jumala teitä odottanut. Eikä tämä kestä
ikusesti, tämä ketju...
-- Aivan oikein, annetaanhan ijankaikkisuudesta osa alennusta, ivasi
Raskolnikov.
-- Mitenkä, pelkäättekö ehkä kansalaiskunnian menettämistä? Ehkä se niin
on, ilman että itse siitä tiedätte ... te olette vielä niin nuori. _Te_
ette kuulu niihin, jotka pelkäävät tai häpeävät julkista tunnustusta.
-- Mitä minä siitä välitän! kuiskasi Raskolnikov ylenkatseellisesti. Hän
nousi aivan kuin lähteäkseen, mutta istuutui ilmaisen tuskasena.
-- Senpä saatoin ymmärtää! Mutta teiltä puuttuu luottamusta ihmisiin ja
luulette ehkä, että minä karkealla tavalla tahdon tunkeutua asioihinne.
Miten kauvan te olette kaikkiaan elänyt? Mitä te itse asiassa tiedätte?
Siinä hän on keksinyt teorian ja häpee nyt sen johdosta että se
epäonnistui, eikä tulos ollut kyllin alkuperänen. Te olette tehnyt
katalan työn, se on totta. Siksipä ette vielä ole toivoton lurjus. Niin
vaarallista ei se ole. Kauvan ette ole kiusaantunut asian vuoksi. Ensi
hetkenä menitte niin pitkälle kuin saavuitte. Kenenä luulette pitäväni
teitä. Minä pidän teitä henkilönä, joka voi hymyillen katsella
pyöveleitään, vaikka he raastaisivat sisälmykset hänen ruumiistaan, jos
vain saatte pitää uskonne ja Jumalanne. Te kyllä pian löydätte hänet,
kun vain vakaasti etsitte ... ja silloin saatte elämää. Te olette kauvan
tarvinnut ilman muutosta, ja kärsiminen on myös kallis asia. Siksi
teidän tulee kärsiä. Mikolka ei ehkä ole niin väärässä sitä etsiessään.
Minä kyllä tiedän, ettei uskoa kärsimisen pyhittävään voimaan niin
helposti voi saada; mutta teidän on lakattava ajattelemasta kiivailuja.
Ottakaa elämä sellasena kuin se tulee, katumatta, olkaa vain
levollinen... Elämä itse vie teidät rannalle ja saattaa teidät
jaloillenne. Mille rannalle, kysynette? Miten minä sitä voin tietää.
Minä vain luulen niin. Teillä on vielä pitkä elämä edessänne. Minä
tiedän myös, että te pidätte sanojani ulkolukuna. Mutta aikojen kuluttua
kyllä muistelette, mitä minä olen sanonut, siitä on kerran oleva hyötyä
ja siksi puhun niin teille. Olipa kuitenkin hyvä, että te iskitte
hengiltä vain tuollasen vanhan eukon. Jos teorianne olisi johtunut
toiseen suuntaan, olisi rikoksenne saattanut olla miljonia suurempi.
Kiittäkää Jumalaa ... kuka tietää, mihin hän on teidät määrännyt.
Nouskaa, olkaa levollinen ja kärsivällinen, älkääkä peljätkö! Te ehkä
pelkäätte sitä suurta jälkilaskelmaa, joka on teidän suoritettavananne?
Olisiko häpeällistä pelätä sitä. Jos kerran on tehnyt moisen teon, on
myös seuraukset otettava lukuun. Minä tiedän myöskin, ettette te usko,
mutta elämä teitä kyllä tukee. Nyt tarvitsette ennen kaikkea ilmaa, te
tarvitsette ... ilmaa, ilmaa!
Raskolnikov vavahti.
-- Kuka te tosiaan olette? huudahti hän... -- Mikä profetta te
olette? Mikä Olympian kukkula se on, josta te lennätätte alas
oraakkelilauselmianne minulle?
-- Kuka minä olen? Minä olen ihminen, joka on selvillä itsestään, ei
mitään muuta ... ihminen, jolla on -- jos niin suvaitsette --tunteita
lähimmäisiään kohtaan. Sellanen, joka ehkä tietää paljon, mutta joka on
täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Te sitä vastoin -- teidän
laitanne on vallan toinen. Teitä varten on Jumalalla ehkä elämä varalla.
(Kuka muuten tietää, eikö se katoa kuin savu, jos se häipyy jäljettömiin
hiekkaan.) No, mitä te tekisitte, jos joutuisitte toiseen asemaan?
Puuttuuko teiltä elämäniloa?... Teiltä, sieluinenne? Mitä sillä väliä,
vaikkei teitä nähdäkään pitkään aikaan? Aika ei ole pääasia. Te itse ...
te olette pääasia. Muuttukaa auringoksi ja teitä katsellaan. Auringon
tarvitsee ennen kaikkea olla aurinko. Miksi te nyt taas nauratte ...
senkö tähden, että minä olen tällanen Schiller? Minä lyön vetoa siitä,
että te kuvittelette mielessänne, että minä haluan mielistellä teitä!
Ehkä olette oikeassa, ha, ha, ha! Eihän teidän tarvitse uskoa minua,
Rodion Romanovitsh. Teidän ei tarvitse ollenkaan luottaa minuun ...
minun kohtaloni on nyt sellanen, että minua aina ymmärretään väärin.
Lopuksi tahdon ainoastaan lisätä seuraavaa: toivon teidän itsenne olevan
ennen pitkää tilaisuudessa päättämään, olenko suuri valehtelija vai
rehellinen ihminen.
-- Koska aijotte vangita minut?
-- Puolitoista päivää tai kaksi voin myöntää teille. Ajatelkaa,
rukoilkaa Jumalaa, että hän valistaisi teitä. Se on tosiaan edullisinta
teille itsellenne ... edullisinta.
-- Minä voisin paeta, sanoi Raskolnikov omituisesti hymyillen.
-- Ei, sitä te ette tee. Talonpoika läksisi heti karkuun. Nykyajan
ihminen, vieraan aatteen palvelija, joka vain kykenee uskomaan, mitä
toiset antavat hänen uskoa, menettelisi samalla lailla. Mutta te, tehän
ette enää usko toisianne ... miksi sitten pakenisitte? Ja mitä te
voittaisitte paollanne? Pakeneminen on vaikeata ja vaivaloista. Mutta te
tarvitsette ennen kaikkea elämää, valtiollisen aseman, sopivaa ilmaa ...
ja teillä ei silloin olisi yhtään sopivaa ilmaa. Menkää vain tiehenne,
te tulette pian vapaaehtoisesti takaisin. _Meitä ette enää voi välttää_.
Jos minä nyt vangitsisin teidät, istuisitte yhden, kaksi, korkeintaan
kolme kuukautta, sitten tulisitte itsestänne ja ajatelkaa mitä sanon ...
tulisitte ehkä itse tietämättänne. Tuntia ennen ette ehkä tiedä, että
olette oikeassa tehdä täydellisen tunnustuksen. Niin, minä olen
täydellisesti vakuutettu siitä, että te kypsän harkinnan jälkeen
päätätte ottaa "vikanne kantaaksenne". Nyt ette luonnollisesti usko
sitä, mutta huomaatte vihdoin, että se on parainta, mitä voitte tehdä,
sillä kärsiminen, Rodion Romanovitsh, on pyhä asia. Älkää huoliko siitä,
että minä olen näin paksu, se ei kuulu ollenkaan asiaan, minulla on moni
seikka selvillä. Älkää naurako! Mikolka on oikeassa ... kärsimisessä on
aate... Ei, te ette karkaa.
Raskolnikov nousi ja tarttui lakkiinsa. Porfyrius Petrovitsh nousi
myöskin.
-- Onko teillä halua kävellä? Tänään tulee kaunis ilta, ellemme saa
ukonilmaa. Ilma vaatii vilpostumista.
Hän tarttui myös lakkiinsa.
-- Älkää vain kuvitelko mielessänne, Porfyrius Petrovitsh, että tänään
olen tehnyt mitään tunnustuksia, sanoi Raskolnikov synkän itsepäisesti.
-- Olen kuunnellut teitä uteliaisuudesta, mutta mitään en ole
tunnustanut ... älkää sitä uskoko.
-- En, tietysti en, sen kyllä muistan ... kas vain, miten te vapisette.
Älkää olko levoton, tapahtukoon tahtonne. Kävelkää nyt, mutta ei vallan
kauvan, minä pyydän! Minulla on, totta vieköön, esitettävänä pieni
pyyntö, lisäsi hän matalalla äänellä... -- Se on naurettavaa, mutta
silti tärkeä. Jos tapahtuisi sellasta, mitä en muuten usko, ja niihin en
usko teidän kykenevän ... mutta jos niin tapahtuisi ... edellytämme
mahdollisuuden, että teissä ilmenisi näiden neljänkolmatta tai
kuudennenneljättä tunnin kuluessa halu antaa asialle toisenlainen
käänne, minä tarkotan jollakin kiihkeällä tavalla ... nostamalla käden
itseänne vastaan ... se on tyhmä arvelu, mutta minä pyydän sitä teiltä
anteeksi ... niin jätätte kai kortin ja selvän pienen lipun ... vain
pari riviä, kaksi pientä riviä, ettekä unohda tuota kiveä, jonka
tiedätte; se olisi erinomasta. Nyt hyvästi!... Minä toivon teille hyviä
ajatuksia ja tarkoin punnittuja päätöksiä.
Porfyrius poistui ja väisti vielä kerran katsomasta Raskolnikoviin. Tämä
meni ikkunan ääreen ja jäi seisomaan siihen niin kauvan, että saattoi
arvella toisen ennättäneen jo alas ja kappaleen katuakin, jonka jälkeen
hänkin jätti huoneen.