I.

Siitä päivästä lähtien oli Raskolnikov omituisella tuulella. Tuntui

siltä kuin jokin sumu olisi laskeutunut hänen päälleen ja vieroittanut

hänet kaikista muista. Kun hän sittemmin ajatteli tätä aikaa, ymmärsi

hän, että hänen järkensä toisinaan oli pimentynyt aina siihen asti

kunnes ratkaisu tapahtui. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että

hän joskus oli erehtynyt esimerkiksi ajan ja määrättyjen, varmojen

tapausten suhteen. Siten sekoitti hän jonkun tapahtuman toiseen, jota

hän piti seurauksena jostakin, jota hän ainoastaan aivoissaan kuvitteli.

Toisinaan valtasi hänet tuskastuttava epätoivo, joka usein muuttui

silmittömäksi säikähdykseksi.

Mutta hän voi myöskin muistaa viettäneensä minutteja, tunteja, jopa

kokonaisia päiviäkin täydellisessä tunnottomuudessa ...

tunnottomuudessa, joka oli suuresti sen sairaaloisen

välinpitämättömyyden kaltaista, jota kuolevissa tavataan heidän omaan

tilaansa nähden. Viimeisinä päivinä vältti hän huolellisesti

ajattelemasta asemaansa.

Yksityiset, tärkeät kysymykset, jotka vaativat silmänräpäyksessä

vastausta, vaivasivat häntä eniten ja hän olisi ollutkin erittäin

iloinen, jos hän olisi voinut vapauttaa itsensä siitä huolesta, jonka

nämä hänelle saattoivat. Mutta jos hän aivan kokonaan jätti ne huomioon

ottamatta, uhkasivat ne häntä täydellisellä perikadolla.

Eritoten sai hänet levottomaksi ajatus Svidrigailovista. Voidaanpa

sanoakin, että Svidrigailov oli tärkein syy hänen rauhattomuuteensa.

Siitä hetkestä alkaen kun hän oli kuullut nuo peloittavat, kahdella

lailla ymmärrettävät sanat Sonjan huoneessa, oli hänen ajatustensa

juoksu ollut ikäänkuin katkennut. Mutta vaikkakin tämä uusi seikka oli

syynä hänen hirveään levottomuuteensa, ei hän sentään millään muotoa

odottanut mitään selvitystä asiassa. Istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena

jonkun majatalon pöydän ääressä kaupungin laitimmaisissa osissa ja

tietäessään tuskin itsekään, miten hän sinne oli joutunut, tuli hän aina

äkkiä ajatelleeksi Svidrigailovia. Silloin hän oivalsi, että hänelle oli

aivan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päästä selville tuosta

henkilöstä ja urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Kerran huomatessaan,

että hän sattumalta oli joutunut kaupungin ulkopuolelle, kuvitteli hän

mielessään odottavansa Svidrigailovia ja että hän aina tapasi hänet

tällä paikalla. Toisen kerran heräsi hän ja huomasi makaavansa paljaalla

maalla muutamien pensaiden keskellä voimatta itse ymmärtää, miten hän

sinne oli joutunut. Niiden parin, kolmen päivän aikana, jotka olivat

kuluneet Katerina Ivanovnan kuolemasta, oli hän tavannut Svidrigailovin

Sonjan luona, jossa hän silloin tällöin kävi ilman minkäänlaista

aihetta, mutta he olivat vaihtaneet vain toistensa kanssa muutamia

lyhkäisiä lauseita puhumatta pääasiasta mitään, ikään kuin he olisivat

tehneet keskinäisen sopimuksen olla siitä toistaiseksi puhumatta.

Katerina Ivanovnan ruumis lepäsi vielä hautaamatta arkussaan.

Svidrigailovilla ja samaten myös Sonjallakin oli täysi homma

hautajaisvalmisteluissa. Svidrigailovin viimeksi puhuessa Raskolnikovin

kanssa ilmoitti hän tälle, että lapset olivat hyvässä turvassa. Kiitos

olkoon muutamille vanhoille tutuille, joiden avulla hänen oli onnistunut

saada heidät kaikki kolme erinomaisen hyviin laitoksiin. Hänen

tallettamansa rahat olivat suuresti myötävaikuttaneet hyvään

lopputulokseen, sillä varallisuutta omaaville orpolapsille on paljon

helpompi saada sijaa kuin köyhille. Hän puhui myöskin Sonjasta, lupasi

muutaman päivän kuluttua käydä Raskolnikovia tervehtimässä, sanoi, että

hän mielellään tahtoi neuvotella hänen kanssaan muutamista varmoista

asianhaaroista... Tätä keskustelua pidettiin portailla. Svidrigailov

tarkasteli Raskolnikovia huolellisesti ja kysyi häneltä matalalla

äänellä hetken kuluttua:

-- Miten on laitanne, Rodion Romanovitsh? Voi tuskin enään tunteakaan

teitä. Te kuulette ja näette, mutta tuntuu siltä kuin ette ymmärtäisi

mitään. Rohkaiskaa mielenne! Kestäkää siksi kunnes olemme toistemme

kanssa puhuneet! Vahinko, että minulla nyt on niin paljon hommaa sekä

omista että muidenkin toimista... Ah, Rodion Romanovitsh, lisäsi hän,

kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa ... ilmaa, mihin hintaan

tahansa.

Hän väistyi syrjään tehdäkseen tietä papille ja kuoropojalle.

Svidrigailov oli määrännyt, että vainajan edestä luettaisiin kaksi

sielumessua päivässä. Sitten meni hän tiehensä, mutta Raskolnikov

seurasi pappia Sonjan huoneeseen.

Hän pysähtyi ovelle. Jumalanpalvelus alkoi synkästi ja juhlallisesti.

Hänen käsityksessään kuolemasta ja tunteessa olla sen läheisyydessä oli

lapsuudesta asti ollut jotain ahdistavaa ja mystillistä kauhua. Siitä

oli jo aikoja kun hän oli ollut sielumessuissa mukana. Hän katseli

lapsia, jotka itkien olivat polvistuneet ruumisarkun eteen. Sen takana

seisoi Sonja itkien ja rukoillen.

-- Kaikkien näiden päivien kuluessa ei hän kertaakaan ole minuun

katsonut tai puhutellut minua, ajatteli Raskolnikov.

Aurinko loisti kirkkaasti sisään huoneeseen. Suitsutus kohosi

läpinäkyväisinä hattaroina ja pappi messusi: -- Herra antakoon sinulle

rauhansa!

Raskolnikov oli jumalanpalveluksen loppuun asti. Papin siunatessa heitä

kaikkia ja sanoessa heille hyvästi tunsi hän olevansa kovin omituisessa

mielentilassa. Kuin kaikki oli lopussa, läheni hän Sonjaa. Tämä tarttui

heti hänen molempiin käsiinsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

Tämä teko kummastutti Raskolnikovia.

Sonjalla ei ollut rahtuakaan vastenmielisyyttä, ei pienintäkään inhoa

häntä kohtaan. Hänen kätensä eivät vavisseet. Tämän täytyi olla

suurimmassa määrin itsensäalentamista, ainakin piti Raskolnikov sitä

sinä.

Sonja ei sanonut sanaakaan. Raskolnikov puristi hänen kättään, jonka

jälkeen hän poistui.

Raskas taakka lepäsi Raskolnikovin sydämellä. Jos hän olisi voinut paeta

ja elää sitten yksinään koko elämänsä ajan, olisi hän kiittänyt itseään

onnelliseksi. Vaikka hän viime aikoina aina olikin yksinään, ei hänelle

kuitenkaan tahtonut onnistua tuntea olevansa yksin. Voi toisinaan

sattua, että hän meni kauvas pois kaupungista, maantielle, niin, jopa

metsäänkin. Mutta mitä yksinäisempi seutu oli, sitä voimakkaammaksi tuli

se tunne hänessä, että jokin oli hänen lähellään, ja jollei tämä juuri

erityisesti häntä peloittanut, kiukutti se häntä kuitenkin. Sempä vuoksi

hän riensi kaupunkiin ja sekaantui ihmisjoukkoon, meni ravintoloihin,

olutmyymälöihin kauppatorin ja heinätorin varrella. Täällä oli hänen

kevyempi olla, hänestä tuntui kuin olisi hän täällä enemmän yksinään.

Eräässä olutmyymälässä laulettiin, ja siellä tuntuikin hänen olonsa

kevyemmältä. Jälestäpäin muisteli hän vielä, että hän oli tuntenut

itsensä siitä suorastaan huvitetuksi. Mutta sitten tuli hän jälleen

levottomaksi. Jonkinlainen omantunnon epäilys kalvoi häntä. "Täällä minä

istun laulua kuuntelemassa; onko se minun tehtäväni?" ajatteli hän. Hän

aavisti, ettei _tämä seikka_, ollut ainoa joka sai hänet rauhattomaksi.

Ei, se oli jokin muu, joka vaati silmänräpäyksellistä ratkaisua. Mutta

mitä se sitten oli, siitä hän ei voinut tehdä itselleen enempää selkoa

kuin pukea se sanain muotoonkaan. -- Ei, mieluummin sitten taistelu!

Mieluummin Porfyrius ... tai Svidrigailov ... joko otteluvaatimus tai

päällekarkaus... ajatteli hän ja kiiruhti pois. Äkkiä tuli hän

ajatelleeksi äitiään ja siskoaan ja tämä ajatus saattoi hänet

silmittömästi säikähtymään.

Seuraavana aamuna heräsi hän Krestovskin saarella pensaan alla, vavisten

kuumeesta. Sen jälkeen meni hän kotiin ja kävi levolle. Hän heräsi

myöhään, kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Kuume oli poissa.

Hän muisti, että Katerina Ivanovnan hautajaisia pidettiin sinä päivänä

ja iloitsi siitä, ettei hän ollut niissä mukana. Nastasja kantoi hänelle

ruokaa. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla, melkeimpä mielellään. Hänen

päänsä oli kevyempi ja hän tunsi olevansa rauhallisempi kuin muulloin

niinä kolmena päivänä. Vieläpä hän ihmetteli sitäkin, että niin suuri

pelko oli voinut vallata hänet; --silloin avautui ovi ja Rasumihin astui

sisään.

-- Ah, hän syö ... silloin hän ei olekkaan sairas, sanoi Rasumihin, otti

tuolin ja istuutui pöytään vastapäätä Raskolnikovia. Rasumihin oli

liikutettu, eikä hän koettanut sitä salatakkaan, jos kohta hän ei

kiivastunutkaan tai puhunut tavallista korkeammalla äänellä. Voi

huomata, että hän oli tullut jonkun varman syyn perustalla.

-- Kuulehan nyt, alkoi hän, -- minä en välitä pirujakaan teistä

kaikista. Nähtyäni kaikki käsitän minä, etten ymmärrä yhtään mitään.

Minä pyydän, ettet uskoisi minun tulleen tänne houkuttelemaan sinulta

mitään tietoja. Minä en välitä sinun salaisuuksistasi. En välitä hidun

vertaakaan niistä. Ja vaikka sinä selittäisitkin koko asian, tekisin

korvani kuuroksi... Minä olen vain tullut tänne saadakseni varmasti

tietooni, henkilökohtaisesti tullakseni vakuutetuksi siitä, primo, onko

se totta, että sinä olet hullu. Ollaan nimittäin sitä mieltä, että sinä

joko olet sitä tai olet hyvällä tiellä sinnepäin, ja itsekin olen

uskonut hieman sinnepäin. Siihen luuloon on minut johtanut sinun

omituinen, osaksi inhottava menettelytapasi ... jota ei voida selittää

millään lailla ... ja sitten käytöksesi äitiäsi ja sisartasi kohtaan.

Vain ihmeotus tai lurjus ... ellei hän ole hulluinhuoneen asukas ... voi

käyttäytyä sillä lailla kuin sinä olet tehnyt ... sinä siis olet

hullu...

-- Milloin tapasit heidät?

-- Juuri nyt. Ja sinä, sinä et ole tavannut heitä pitkään aikaan. Missä

sinä asuskelet ... sano se minulle, minä pyydän; kolme kertaa olen jo

ollut täällä. Äitisi on vakavasti sairaana eilisestä asti. Hän tahtoi

etsiä sinua. Avdotja Romanovna pidätti häntä siitä, mutta hän ei

tahtonut kuunnella häntä, vaan sanoi: "Jos hän on sairas, jos hänen

järkensä on sammunut, kuka häntä silloin tukisi, ellei äitinsä?" Me

tulimme silloin kaikin kolmin tänne, sillä me emme voineet antaa hänen

tulla yksinään. Aina ovelle saakka puhuimme hänen kanssaan ja koetimme

rauhoittaa häntä. Me olimme perillä, mutta sinä et ollut kotona. Tässä

hän istui. Siten istui hän kymmenisen minuttia, ja me seisoimme vaijeten

hänen vieressään. Sitten hän nousi sanoen: "Koska hän voi käydä ulkona,

on hän kai terve. Hän on siis unohtanut äitinsä. Minun ei sovi kerjätä

rakkautta lapseni ovella." Hän palasi taas kotiin ja laskeutui

vuoteelle. Nyt hänellä on kuume. "Minä sen kyllä näen", sanoi hän,

"tuota tyttöä varten on hänellä aikaa viljalti". Hänen käsityksensä

mukaan on "tuo tyttö" Sofia Semjonovna, sinun morsiamesi eli

rakastajattaresi, mistä minä tiedän. Minä menin heti Sofia Semjonovnan

luo, sillä, veli hyvä, minä halusin ottaa täysin selville, miten sinun

laitasi on ... minä menen sinne ja mitä minä tapaan ... ruumisarkun ja

itkeviä lapsia. Sofia Semjonovna koetteli paraillaan heidän

surupukujaan. Sinä et ollut siellä. Minä katselin ympärilleni, pyysin

anteeksi ja läksin antamaan selontekoa Avdotja Romanovnalle. Kaikki oli

silloin vain lorua. Se oli siis ilmeisesti vain -- mielettömyyttä. Nyt

istut tuossa syömässä häränpaistia ikäänkuin et olisi ruokaa nähnytkään

kolmeen päivään. Tosin tapaavat mielipuoletkin syödä, mutta vaikket

vielä ole puhunut sanaakaan kanssani, näen kuitenkin, ettet ole hullu;

siitä voin vaikka tehdä valan. Se on siis selvää, ettet sinä ole hullu.

Piru teidät kaikki vieköön, tässä on salaisuus, jonka suhteen minulla ei

enää ole halua vaivata itseäni. Minä olen vain tullut pitämään sinulle

saarnaa kunnes väsyn siihen ... keventääkseni sydäntäni. Nyt tiedän,

mitä minun on tehtävä.

-- Mitä aijot tehdä?

-- Mitä se sinulle kuuluu?

-- Sinä ehkä aijot ruveta pulloa kallistelemaan?

-- Miten sen tiedät?

-- Se on helppo arvata.

Rasumihin vaikeni hetkeksi.

-- Sinä olet aina ollut järkevä mies, sanoi hän vihdoin. -- Sinä olet

oikeassa, minä tahdon ruveta pulloja kallistelemaan. Hyvästi!

Ja hän aikoi poistua.

-- Minä puhuin ... toissa päivänä sisareni kanssa sinusta.

-- Minusta? Missä näit hänet toissapäivänä?

Rasumihin seisoi paikallaan kasvot kalpeina. Hänen sydämensä tykytti

kiivaasti.

-- Hän oli täällä aivan yksin. Täällä hän istui kanssani juttelemassa.

-- Hänkö...?

-- Niin, hän.

-- Mitä sanoit sinä ... minä tarkotan -- minusta?

-- Minä sanoin hänelle, että sinä olet sangen kunniallinen ja työteliäs

ihminen. Sitä en sentään suonut hänelle, että sinä rakastat häntä, sillä

sen hän tietää sanomattakin.

-- Tietääkö hän sen?

-- Kyllä, luonnollisesti. Minä sanoin hänelle, että miten tahansa minun

käyneekin, tulisit sinä sentään aina olemaan hänen suojelijansa. Nyt

jätän hänet sinun huostaasi. Minä sanon sen sinulle, koska olen täysin

vakuutettu, että sinä rakastat häntä ja että sinulla on täysin puhdas

sydän. Minä tiedän myöskin, että hän saattaa rakastaa sinuakin ja että

hän ehkä jo rakastaa. Päätä nyt itseksesi, kallisteletko pulloja vai

etkö.

-- Rodja ... näetkö ... mitä sinä tarkotat? Jos kaikki tämä on

salaisuus ... olkoon niin. Mutta minä olen varma siitä, että se on

joutava asia ja että sinä olet sangen oivallinen, kunnon mies.

-- Minä vain aijoin lisätä, silloin kuin sinä keskeytit minut, ettei

koskaan tule urkkia toisten salaisuuksia. Kaikki aika on tullut, saat

kuulla kaikki, jos se on välttämätöntä. Eilen lausui muuan henkilö

minulle, että ihminen tarvitsee ilmaa. Nyt tahdon mennä hänen luokseen

ja kysyä, mitä hän sillä tarkotti.

Rasumihin vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielensä oli liikutettu ja hän

kummasteli, mitä kaikki tämä merkitsisi.

"Hän on osallisena valtiollisessa salaliitossa! Se on vallan varmaa. Ja

hän on juuri tekemäisillään ratkasevan päätöksen. Mitään muuta se ei

saata olla ... ja Dunja oli selvillä kaikesta", ajatteli hän itsekseen.

-- Avdotja Romanovna käy siis luonasi, sanoi hän, -- ja sinä aijot etsiä

miestä, joka on sanonut, että ihminen tarvitsee enemmän ilmaa ja ... ja

tällä kirjeellä on myös jotakin tekemistä siinä asiassa, päätti hän

ikäänkuin itsekseen puhuen.

-- Millä kirjeellä?

-- Hän sai tänään kirjeen, joka saattoi hänet sangen liikutetuksi. Minä

aloin puhua sinusta -- mutta hän pyysi minun olemaan vaiti. Sitten hän

lausui, että me ehkä eroomme ennen pitkää. Sitten hän kiitti minua

kiihkeästi, mutta minä en tiedä miksi -- ja meni sitten huoneeseensa ja

sulki oven huolellisesti.

-- Onko hän saanut kirjeen? kysyi Raskolnikov vielä kerran.

-- On. Etkö sinä sitä tiennyt? Hm!

Molemmat vaikenivat.

-- Hyvästi, Rodion! Veliseni, minä aijoin ... minun ajatukseni oli ...

ei, hyvästi, minun on nyt lähdettävä. Sen verran voin sanoa sinulle,

että pullosta en välitä.

Hän kiiruhti pois, mutta kun hän oli jo melkein sulkenut oven, kääntyi

hän äkkiä takasin ja katsomatta Raskolnikoviin hän sanoi:

-- Muistatko tuota murhaa, josta puhuit Porfyriuksen kanssa. Nyt

murhaaja tavattu ja hän on tunnustanut kaikki. Hän on muuan maalari.

Muistatko, miten hän puolusti molempia käsityöläisiä? Koko hänen ja

toverinsa käytös oli toimeenpantu epäluulojen karkottamiseksi. Mitä

sanot sinä sellasesta viekkaudesta, sellasesta sieluntilasta? Sitä on

vaikea uskoa. Minun mielipiteeni mukaan on hän oikea näyttelytaidon

mestari. Aatteles, miten minä petyin! Minähän saatoin itselleni

kaikellaista vaivaa häntä puolustaakseni!

-- Mutta sano minulle, mistä olet saanut tietää kaiken tämän ja miksi

tämä asia niin kiinnittää mieltäsi?

-- Miksikä ei se kiinnittäisi mieltäni? Porfyrius on minulle ilmottanut

kaikki.

-- Porfyrius?

-- Niin.

-- Ja ... mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.

-- Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.

-- Onko hän itse selittänyt sen sinulle?

-- On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt

minulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin ... niin, siitä

puhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi!

Minä palaan taas pian, Rodja!

Vihdoin hän läksi.

"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa..." arveli

Rasumihin, mennessään portaita alas. "Ja sisarensa on hän houkutellut

osalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä

sekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan!

Niin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin.

Silloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja

katala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä,

että hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja

hänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja

sulkeutunut... Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on

kirjottanut?"

Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi

pamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti

eteenpäin nopein askelin.

Tuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti

kulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.

"Niin, vihdoinkin olen keksinyt keinon!"

Viime aikoina oli kaikki tuntunut hänestä niin ahtaalta ja painostava

taakka oli rasittanut häntä, hän oli tuntenut olevansa loihdittu.

Mikolkan esiintyessä Porfyriuksen luona oli tämä toivoton tila alkanut,

hän ei ollut voinut keksiä mitään keinoa suoriutuakseen. Samana päivänä

oli hän keskustellut Sonjan kanssa. Se ei ollut päättynyt niinkuin hän

oli edeltäpäin päättänyt ... hän oli siis äkkiä sukeltanut pakoon jonkun

heikkouden johdosta. Hänhän oli ollut yhtä mieltä Sonjan kanssa, oli

vallan itsestään tunnustanut, ettei hän voinut elää yksin moisen

omantunnontaakan alla. Ja Svidrigailov ... Svidrigailov on arvotus...

Svidrigailov saattaa hänet myös rauhattomaksi, se on totta, mutta vallan

toisella tavalla. Svidrigailovin kanssa syntyy ehkä vielä taistelukin...

Svidrigailov on ehkä keino; mutta Porfyrius -- Siinä toinen asia.

"Porfyrius oli siis itse kuitenkin selittänyt Rasumihinille kaiken

tämän, oli psykologisesti selittänyt. Hän on taasen esiintynyt kirotun

psykologiansa kera! Porfyrius? Olisiko hän hetkeksikään uskonut, että

Mikolka oli syyllinen ... kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään

tapahtui tuolla kerralla ... kahdenkesken ... ennen Mikolkan tuloa ...

joka ei voinut olla muuta syytä kuin juuri tämä ainoa? (Raskolnikov oli

viime päivinä antanut hänen ja Porfyriuksen välisen kohtauksen tarkasti

kertaantua mielessään.) _Sellasia_ sanoja oli lausuttu, _sellasia_

seikkoja esiintynyt, _sellasia_ silmäyksiä vaihdettu, joitakin seikkoja

esitetty _sellasella_ äänellä -- että sellanen kuin Mikolka (jonka

Porfyrius oli ymmärtänyt ensi sanoissaan ja liikkeissään) ei kyennyt

murtamaan sitä perustusta, jolle Porfyrius oli rakentanut todisteensa."

"Kas, kas!... Rasumihinkin oli epäillyt häntä! Lampun alla käytävässä

tapahtunut tapaus oli vaikuttanut häneen. Ja sitten juoksi hän nopeasti

Porfyriuksen luo ... miksi oli hän johtanut hänet harhapoluille ja

kääntänyt hänen huomionsa Mikolkaan? Varmaankin oli hänellä siinä jokin

salainen syy ... mutta mikä? Tuosta aamusta oli kulunut pitkä aika ...

liian pitkä aika ja hän ei ollut siitä aamusta saakka kuullut eikä

nähnyt Porfyriusta. No, sitä pahempi!..." Raskolnikov tarttui lakkiinsa

ja aikoi lähteä. Tänään tunsi hän itsensä pitkistä ajoista täysin

terveeksi. "Svidrigailovin kanssa on minun selvitettävä juttu", ajatteli

hän, "ja se niin pian kuin mahdollista ja mihin hintaan tahansa; hän

muuten odottaa, näyttää siltä, minun on tultava hänen luokseen. Tänä

hetkenä hän tunsi sydämessään syttyvän sellasen vihan, että hän olisi

saattanut tappaa molemmat: Svidrigailovin ja Porfyriuksen. Ainakin hän

tunsi, että ellei hän nyt kykene sitä tekemään, voisi hän sen kuitenkin

tehdä tulevaisuudessa. Saammepa nähdä, saammepa nähdä!" huudahti hän.

Tuskin oli hän avannut ovea kun hän jo samassa syöksähti itse

Porfyriusta vastaan, joka oli aikeissa käydä hänen luonaan. Raskolnikov

tunsi ensi hetkenä kivettyvänsä, mutta omituista kyllä, kun ensimäinen

yllätys oli ohitse, ei hän tuntenut mitään pelkoa Porfyriusta kohtaan.

Hän oli varoillaan ja valmistautui vastaanottamaan. "Tämä ehkä on

ratkasu! Miksi tulee hän tänne hiipien kuin kissa, niin hiljaa, etten

minä kuullut sitä? Ehkä hän on kuunnellut?"

-- Tällasta vierasta ette kai odottanut? huudahti Porfyrius naurahtaen.

-- Minä olen jo pitemmän aikaa tuuminut käydä luonanne. Nyt kuljin

sattumalta ohi ja ajattelin: miksikä en kävisi sisään kuulemaan, miten

hänen laitansa on? Tehän olitte uloslähtemässä? Minä en tahdo pidättää

teitä. Mutta ensin saan pyytää teiltä paperossia.

-- Istukaa, Porfyrius Petrovitsh, sanoi Raskolnikov niin ilosella ja

suruttomalla äänellä, että hän itsekin kummasteli sitä.

Ihminen voi kärsiä kuolontuskia ryövärin läheisyydessä, mutta samana

hetkenä kun hän tuntee veitsen kurkullaan, katoo usein kaikki tuska.

Raskolnikov siis istuutui Porfyriusta vastapäätä ja katseli häntä

avomielisin silmäyksin.

Porfyrius vilkutti silmiään ja sytytti paperossinsa. "No, puhu, puhu",

arveli Raskolnikov, "no, mitä odottelet, miksi et puhu?"