Raskolnikov oli puolustanut Sonjaa lämpimästi ja kiihkeästi, vaikka
hänellä itsellään oli suuri suuri suru kannettavanaan. Mutta juuri siitä
syystä että hän oli tänä aamuna kokenut niin paljon, oli hän ilonen
voidessaan huolehtia muistakin asioistaan kuin omistaan, jotka olivat
käyneet hänelle vallan sietämättömiksi.
Ja sitä paitsi oli hänellä kohtaus Sonjan kanssa. Se tuotti hänelle
kauheaa tuskaa. Hänen _täytyi_ ilmottaa Sonjalle kuka oli murhannut
Lisavjetan, ja hän aavisti jo sen kauhean kärsimisen, jonka tämä
ilmoittaminen tulisi tuottamaan hänelle.
Kun hän siis lähtiessään Katerina Ivanovnan asunnosta lausui: "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot", oli hän vielä
kiihottuneessa mielentilassa, valmiina taisteluun ja ylpeänä äsken
saavutetusta voitosta. Mutta mitä lähemmä hän lähestyi Kapernaumovin
asuntoa, sitä enemmän pettivät voimat. Miettiväisenä pysähtyi hän portin
edustalle kysyen: "Sanonko tosiaan hänelle, kuka on surmannut
Lisavjetan?"
Tämä kysymys oli omituinen, sillä hän tunsi, että hänen oli mahdotonta
kauvemmin vaijeta asian oikean laidan suhteen, ja tämä voimattomuuden
kiusallinen tunne väsytti häntä. Tehdäkseen lopun kaikesta
horjuvaisuudesta, avasi hän nopeasti oven ja katsoi Sonjaan. Tämä istui
pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta huomatessaan
Raskolnikovin nousi hän heti mennen häntä vastaan, ikäänkuin olisi jo
kauvan odottanut hänen tuloaan.
-- Miten minun olisikaan käynyt, ellei Teitä olisi ollut! lausui hän...
Näkyi selvästi että hän oli odottanut saavansa lausua tämän.
Raskolnikov istui sille tuolille, jolta Sonja juuri nousi.
-- No, Sonja, sanoi hän tuntien äänensä värisevän, -- tämähän oli vain
luonnollinen seuraus Teidän "yhteiskunnallisesta asemastanne ja siitä
johtuvista tavoistanne..." Oletteko ymmärtänyt tämän?
Sonjan kasvot ilmaisivat syvää tuskaa.
-- Älkää puhuko kuten eilen, minä pyydän sitä Teiltä! Minä kärsin
tarpeeksi ilmankin...
Hän yritti hymyillä, sillä hän pelkäsi, että tämä moite ei miellyttäisi
Raskolnikovia.
-- Minä tein tyhmästi, kun läksin sieltä. Miten heidän laitansa nyt
mahtaa olla? Aijoin juuri juosta takasin, mutta ajattelin ... että Te
ehkä tulisitte minun poissa ollessani.
Raskolnikov kertoi, että Amalia Lippewechsel oli ajanut perheen
kodistaan ja että Katerina Ivanovna oli lähtenyt "hakemaan oikeutta".
-- Etsikäämme hänet Jumalan tähden! huudahti Sonja tarttuen viittaansa.
-- Te ette koskaan ajattele ketään muuta kuin häntä, lausui Raskolnikov
harmistuneena. -- Jääkää nyt tänne luokseni!
-- Mutta Katerina Ivanovna...
-- Katerina Ivanovna ei varmastikaan karkaa Teiltä. Hän tulee
luultavasti itse tänne Teitä noutamaan.
Sonja istuutui, vaikka häntä vaivasi levottomuus. Raskolnikov vaikeni
vaipuen syviin mietteisiin.
Katsomatta Sonjaan alkoi hän:
-- Voimmehan otaksua, ettei Lushinin aikomus ollut saattaa Teitä
vankeuteen, mutta jos hänen mielensä olisi tehnyt, olisitte nyt ollut
vankeudessa, ellemme minä tai Lebesjatnikov olisi sattumalta olleet
saapuvilla.
-- Niin, sanoi Sonja hiljaa... -- Niin, lausui hän uudelleen
hajamielisenä ja levottomana.
-- Minä olisin voinut olla poissa ja Lebesjatnikov oli siellä vain
sattuman kaupalla.
Sonja vaikeni.
-- Jos Te nyt olisitte joutunut vankeuteen, miten silloin olisi käynyt?
Muistatteko, mitä sanoin eilen?
Sonja vaikeni, ja Raskolnikov odotti hänen vastaustaan.
-- Minä luulin todellakin, että Te, samoinkuin eilen, pyytäisitte minua
olemaan vaiti, jatkoi Raskolnikov. -- -- Täytyyhän puhua jostakin, ja
minua todella huvittaisi saada tietää, miten ratkaisisitte erään
kysymyksen, kuten Lebesjatnikov tapaa sanoa ... niin, minä puhun
vakavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne, että Te jo edeltäkäsin olitte
selvillä Lushinin suunnitelmista ja tiesitte, että nämä suunnitelmat
johtaisivat Katerina Ivanovnan ja lasten häviöön, omastanne
puhumattakaan ... ettehän Te laske itseänne miksikään ja sentähden
mainitsen sen vain ohimennen... Entä Poletshka, häntä varten on sama tie
avoinna, jonka Te olette valinnut. Jos siis Teistä riippuisi, saisiko
hän tai he elää, se on, saisiko Lushin elää ja tehdä kataluuksiaan ja
Katerina Ivanovna kuolla, minkä päätöksen silloin tekisitte, kumpi
heistä kuolisi? Minä vain kysyn.
Sonja katseli häntä murhemielin. Tästä epävarmasta ja hapuilevasta hän
päätti, että jotakin tavatonta olisi tulossa.
-- Minä aavistin Teidän tekevän moisen kysymyksen, sanoi hän katsellen
tutkivasti Raskolnikovia.
-- Mitenkä silloin valitsisitte?
-- Miksi kysytte mahdottomia? sanoi Sonja harmistuneena.
-- Se siis olisi parempi että Lushin eläisi ja tekisi pahaa. Te ette
edes uskalla valita!
-- Enhän minä tunne Jumalan teitä... Miksi kysytte sellaista, johon ei
voi vastata? Miten se voisi riippua minun päätöksestäni? Ja kuka voi
julistaa minut tuomitsemaan, kuka saa elää ja kuka kuolla?
-- Ei, luonnollisestikaan! Kun Te otatte Jumalan tahdon lukuun, ei
minulla ole mitään sanomista, mutisi Raskolnikov.
-- Sanokaa mieluummin suoraan, mitä aijotte... Te tarkotatte jotakin
toista. Oletteko tullut tänne vain kiusataksenne minua?
Hän ei voinut kauvemmin hillitä itseään, vaan alkoi itkeä katkerasti.
Raskolnikov katseli häntä synkästi ja vaijeten ja tällä lailla kului
viisi minuttia.
-- Sinä olet tosiaan oikeassa, Sonja, sanoi Raskolnikov ja näytti aivan
äkkiä muuttuneelta. Pilkallinen uhma oli poissa ja äänellä oli vienompi
väritys. -- Minä sanoin sinulle eilen, etten tulisi pyytämään sinulta
anteeksi ... ja kuitenkin täytyy minun alkaa sillä... Sen, minkä sanoin
Lushinista ja Jumalan tahdosta, lausuin vain omaan laskuuni... Tahdoin
tällä lailla pyytää sinulta anteeksi.
Hänen kalpeat huulensa tekivät onnistumattoman yrityksen hymyillä. Hän
painoi päänsä alas ja kätki kasvot käsiinsä.
Äkkiä tunsi hän vihan tunnetta Sonjaa kohtaan. Hän kauhistui, vavahti,
nosti päänsä ja katseli häntä terävästi. Mutta kohdattuaan hänen
huolestuneet katseensa, joista hän vain luki sisällistä rakkautta,
katosi viha tykkänään. Hän oli pettänyt itseään, hän oli vaihtanut
tunteen toiseen. Se merkitsi vain sitä, että hetki oli lyönyt.
Hän pani uudelleen kädet kasvoilleen, mutta äkkiä hän kalpeni, nousi ja
istuutui Sonjan vuoteeseen sanaakaan lausumatta.
Hän tunsi, että tämä muistutti kamalasti sitä, jolloin hän seisoi
vanhuksen takana kirves koholla. Hän tunsi, ettei hänellä enää ollut
hetkeäkään kadotettavissa.
-- Mikä Teidän on? kysyi Sonja suruisasti.
Hän ei voinut puhua. Hän ei ollut kuvitellut mielessään, että tämä
tunnustus kävisi näin vaikeaksi. Sonja istuutui hänen viereensä
vuoteelle ja odotti kääntämättä silmiään hänestä. Hänen sydämensä
tykytti kiivaasti.
Raskolnikov käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohti, ja hänen
vääristyneet huulensa olivat voimattomat lausumaan sanaakaan. Kamala
tuska kouristi hänen sydäntään.
-- Mikä Teidän on? toisti Sonja siirtyen hieman matkan päähän hänestä.
-- Ei mitään, Sonja, älä pelkää... Mielettömyyttä! Tietysti, miksikä ei,
kun oikein tarkastaa asiaa... Mielettömyyttä! mutisi hän hajamielisenä.
Miksi olen tullut tänne kiusaamaan sinua? Niin, miksi? Minä teen
itselleni lakkaamatta tämän kysymyksen, Sonja...
Hetkeä aikasemmin olisi hän tuskin esittänyt tätä kysymystä, mutta nyt
oli hän niin väsynyt, että hän sen teki vallan koneellisesti. Hänen
ruumistaan puistattivat kuumepuuskat.
-- Miten te mahdatte kärsiä paljon! lausui Sonja katsellen häntä
myötätuntonen ilme kasvoillaan.
-- Ei se merkitse mitään... Sonja, tiedätkö mitä minä aijoin sanoa
sinulle eilen?
Hän yritti hymyillä, mutta hän epäonnistui. Sonja odotti levottomasti,
että hän jatkaisi.
-- Lähtiessäni sanoin minä että ehkä sanoin hyvästit ikuisesti, mutta
että minä sanoisin sinulle, jos palaisin tänään, kuka on surmannut
Lisavjetan.
Sonja alkoi ankarasti väristä.
-- Nyt olen palannut ja siksi minun täytyy sanoa se sinulle.
-- Te siis puhuitte vakavissanne eilen? kuiskasi Sonja tuskin
kuuluvasti. -- Miten Te voitte tietää sen?
Hän hengitti syvään ja hänen poskensa kalpenivat yhä.
-- Minä tiedän sen.
Sonja vaikeni kokonaisen minutin.
-- Onko murhaaja tavattu?
-- Ei, häntä ei ole tavattu.
-- Mutta miten Te voitte siinä tapauksessa tietää sen? kysyi Sonja taas
kuiskaavalla äänellä.
Raskolnikov kääntyi häntä kohti ja katseli häntä tarkasti.
-- Arvaa! sanoi hän hymyillen yhtä kierosti kuin aikasemminkin.
Halvauksen tapanen väristys puistatti Sonjaa.
-- Miksi ... pelotatte ... minua? sanoi hän lapsellisesti hymyillen.
-- Minä olen luonnollisesti hänen hyvä ystävänsä, koska sen tiedän,
jatkoi Raskolnikov katsellen lakkaamatta Sonjaa, aivan kuin olisi
menettänyt silmiensä määräämisvallan. -- Hänen tarkotuksenaan ei ollut
surmata Lisavjetaa. Hän tahtoi vain tappaa vanhuksen ... hänen ollessaan
yksinään. Mutta samassa tuli Lisavjeta kotiin ... ja silloin surmasi hän
hänetkin.
Taas kului minutti. Molemmat katselivat toisiaan.
-- Etkö voi arvata sitä? kysyi Raskolnikov äkkiä tuntien sellaista
tunnetta kuin olisi kirkontorni kaatunut hänen päälleen.
-- E ... en, kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti.
-- Katsele minua tarkasti!
Tuskin oli hän lausunut tätä, ennenkuin hänet valtasi tuo jäätävä tunne,
jonka hän niin hyvin tunsi. Hän katseli Sonjaa ja huomasi hänen
kasvoillaan saman ilmeen, mikä Lisavjetalla oli ollut, kun hän lähestyi
häntä kirves kädessä ja hän peräytyi seinää kohti ja hylkivästi ojensi
kätensä kasvoillaan lapsellisen pelästynyt ilme.
Sama oli nyt Sonjan laita. Yhtä voimattomana ja yhtä pelästyneenä ojensi
hän vasemman kätensä, kosketti sormenpäillään Raskolnikovin rintaa,
nousi vuoteelta ja vetäytyi yhä pitemmälle hänestä. Sonjan kauhu tarttui
myös häneen. Hän katseli Sonjaa ja teki samat lapselliset liikkeet.
-- Oletteko arvannut sen? kuiskasi hän vihdoinkin.
-- Jumalani, Jumalani! huudahti Sonja tuskissaan.
Hän vaipui voimattomana vuoteelle ja kätki kasvonsa patjoihin. Mutta
seuraavana hetkenä hän nousi taas, tarttui Raskolnikovin molempiin
käsiin, puristi niitä kovasti pienine laihoine sormineen ja katseli
häntä päättäväisin katsein.
Tällä viimeisellä epätoivoisella katseella tahtoi hän vielä kerran etsiä
toivon välähdystä, mutta hän ei sitä tavannut. Ei ollut vähintäkään
epäilystä.
Myöhemmin ajatellessaan tätä hetkeä tuntui Sonjasta omituiselta, että
kaikki silmänräpäyksessä oli niin selvänä hänen edessään.
-- Kestä, Sonja!... Riittää jo! Älä kiusaa minua, pyyteli Raskolnikov
syvän tuskan ilme kasvoillaan.
Hän ei ollut kuvitellut mielessään ilmasevansa syntiänsä tällä lailla.
Sonja hypähti vallan suunniltaan vuoteeltaan, väänteli käsiään, poistui,
mutta palasi heti ja istuutui niin lähelle häntä, että heidän ohimonsa
melkein koskettivat toisiaan. Mutta äkkiä hän taas hypähti paikaltaan
kuin tikarinpiston saaneena, päästi hurjan huudahduksen --ja heittäysi
polvilleen Raskolnikovin eteen, tietämättä mitä hän teki.
-- Mitä olette tehnyt itsellenne? huudahti Sonja epätoivoisena, jonka
jälkeen hän kiersi kätensä Raskolnikovin kaulaan.
Raskolnikov vetäysi eroon hänestä ja katseli häntä surullisesti
hymyillen.
-- Miten sinä olet omituinen, Sonja! Sinä syleilet ja suutelet minua,
vaikka olen sanonut sinulle _tämän_... Kyllä et sinä tiedä, mitä teet.
-- Eihän ole _ketään, ketään koko maailmassa_, joka olisi sinua
onnettomampi! huudahti Sonja suunniltaan ja puhjeten äkkiä itkuun.
Jo kauvan oli uusi tunne heräillyt Raskolnikovissa ja tehnyt hänen
sydämensä heränneeksi. Vihdoin ei hän enää voinut hillitä itseään. Kaksi
suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään, jääden riippumaan
silmäkarvoihin.
-- Ethän sinä hylkää minua, Sonja? kysyi hän katsellen tyttöä melkein
toivottomasti.
-- En, en ... koskaan, koskaan! huudahti Sonja. Minä tahdon seurata
sinua, seurata kaikkialle! Oi, hyvä Jumala!... Oi, minua onnetonta ...
miksi en ole tuntenut sinua aikasemmin! Miksi et ennen tullut luokseni?
Oi, Jumalani!
-- Nythän olen tullut.
-- Nyt, niin nyt!... Mitä on nyt tehtävä? Me emme eroa toisistamme. Minä
seuraan sinua Siperiaan!
Raskolnikovin valtasi äkkinäinen vastenmielisyyden tunne. Tavallinen,
halveksiva hymy leikki hänen huulillaan.
-- Siperia ... sinne en mene koskaan, sanoi hän.
Sonja katsoi häneen kysyvästi. Ensimäisen sääliväisyyspuuskan jälkeen
onnetonta kohtaan palasi kamala ajatus murhasta. Siitä muuttuneesta
äänestä, millä Raskolnikov lausui nuo sanat, kuuli hän heti murhaajan
puhuvan.
Sonja katseli häntä kauhuissaan. Vielä ei hän tiennyt paljoakaan. Hän ei
tiennyt miksi, miten tai missä tarkotuksessa murha oli tehty. Vasta nyt
teki hän itselleen nämä kysymykset. Mutta uudelleen epäili hän sitä,
oliko Raskolnikov ... oliko hän murhaaja. Voiko se olla mahdollista?
-- Mutta mistä se johtui? sanoi hän hämillään. -- Miten olette Te ...
sellanen ihminen kuin Te ... voinut päättää tehdä jotakin sellaista?
Miten se on mahdollista?
-- Minä tein sen saadakseni ... rahaa. Ole järkevä ja rauhoitu, Sonja,
sanoi hän väsyneenä ja melkein suuttuneena.
Sonja oli kuin halvauksen saanut. Vihdoin lausui hän:
-- Sinä olit nälkäinen! Tahdoit ... auttaa äitiäsi? Enkö ole oikeassa?
-- Et, Sonja, et, mutisi Raskolnikov kääntyen pois ja kumartaen päätään.
-- En minä niinkään nälkänen ollut. Tosin tahdoin auttaa äitiä ... mutta
ei se kuitenkaan siitä johtunut... Älä kiusaa minua, Sonja!
Sonja löi kätensä yhteen.
-- Onko se tosiaan, tosiaan mahdollista! Hyvä Jumala, miten se voi olla
mahdollista! Kuka voi käsittää sitä? Miten voitte Te, joka itse
lahjotatte pois viimeisen roponne, murhata ... ryöstääksenne! Ah ... ne
rahat, jotka annoitte Katerina Ivanovnalle, olivat myös ... Jumalan
tähden . .. olivatko nekin...
-- Ei, Sonja, keskeytti Raskolnikov hänet nopeasti, -- voit olla
levollinen, sillä ne eivät olleet niitä. Minä sain ne samana päivänä,
jolloin toivuin ... samana päivänä, jolloin annoin ne pois... Rasumihin
oli läsnä... Hän se otti vastaan ne ... otti minun sijastani... Ne rahat
kuuluivat minulle, olivat minun omaisuuttani...
Sonja kuunteli häntä oikein käsittämättä, mitä hän lausui. Hän koetti
kaikin tavoin ymmärtää häntä.
-- Mutta ne toiset rahat ... muuten en tiedäkään, oliko siellä mitään
rahoja, jatkoi Raskolnikov matalalla ja miettiväisellä äänellä. --Minä
otin erään nahkakukkaron, joka oli hänen kaulassaan; se oli vallan
täynnä ... minä en tarkastanut sisältöä. Minulla ei ollut aikaa
sellaseen. Muut kapineet, napit ja ketjut ... kaikki olen kätkenyt
erääseen vieraaseen pihaan V----n prospektin varrella kiven alle...
Siellä on kaikki vielä.
Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana.
-- Mutta miksi ... mitä tarkotatte sillä, että tarvitsitte rahaa,
vaikkette kuitenkaan ole ottanut? kysyi hän nopeasti, ikäänkuin tahtoen
pitää kiinni oljenkorresta.
-- Sitä en tiedä... Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä, pidänkö
nämä rahat vai enkö, sanoi hän miettivästi. Sitten nauroi hän ikäänkuin
järkiinsä tullakseen ja lisäsi: Minä lausuin äsken tyhmyyden... Etkö ole
samaa mieltä?
Sonja alkoi luulla, että hän oli menettänyt järkensä, mutta hän karkotti
heti tämän ajatuksen.
-- Tiedätkö, Sonja, huudahti Raskolnikov ihastuneena, tiedätkö, mitä
aijon sanoa sinulle? Jos olisin murhannut sentähden, että olin
nälkäinen, olisin nyt ... onnellinen.
Hetken vaitiolon jälkeen lausui hän epätoivoisena:
-- Mutta mitä se hyödyttäisi, mitä lohdutusta tuottaisi se minulle,
jospa minä tunnustaisinkin rikokseni? Sano minulle, miksi hyödyksi sinun
riemusi minun tähteni olisi sinulle! Oi, Sonja, sen vuoksi tulin sinun
luoksesi?
Sonjan teki taas mieli vastata, mutta hän ei voinut.
-- Siksipä sanoinkin sinulle eilen, että meidän olisi seurattava
toisiamme, koska sinä enää olet jälellä minulla.
-- Minnekä menisimme?
-- Me emme lähtisi varastamaan tai murhaamaan... Älä pelkää! sanoi hän
pilkallisesti hymyillen. -- Tiedätkö, Sonja, vasta tällä hetkellä
käsitän täydelleen, miksi eilen kehotin sinun seuraamaan minua. Mutta
eilen en sitä itsekään tiennyt. Silloin vain pelkäsin, että sinä ehkä
hylkäisit minut ... tahdotko hyljätä minut, Sonja?
Sonja puristi tulisesti hänen kättään.
-- Miksi, miksi olen sanonut sitä sinulle, miksi olen uskonut sen
sinulle? sanoi hän katsellen Sonjaa syvän tuskan ahdistamana. -- Sonja,
sinä odotat minulta selitystä. Sinä odotat sitä; näen sen kasvoistasi.
Mutta mitä sanoisin sinulle? Sinä et ymmärrä minua, vaan tunnet
ainoastaan tavatonta kärsimystä minun tähteni. Nyt sinä jo itket ja
syleilet minua! Miksi syleilet minua? Tapahtuuko se ehkä sen tähden,
etten minä enää voinut sietää kauvemmin taakan kantamista, vaan tahdoin
laskea sen toisille harteille ajatellen: "Kun _sinäkin_ kärsit, on minun
kevyempi ollakseni!" Sano minulle, voitko rakastaa sellaista lurjusta?
-- Etkö sinä kiduta itseäsikin? kysyi Sonja.
Sama tunne, joka oli vallannut hänet, teki hänen sydämen uudelleen
taipusaksi.
-- Sonja, minun sydämeni on kova, muista se, olen tullut tänne luoksesi
syystä, että olen samalla kertaa sekä kova että pelkuri. Nyt minun pitää
puhua, mutta minä en tiedä, millä alkaisin.
Hän vaipui ajatuksiinsa.
-- Ah, niin -- meidän luontommehan ovat erilaiset; me emme sovi yhteen,
alkoi hän uudelleen. -- Miksi, miksi olen tullut luoksesi? Minä en
koskaan anna itselleni anteeksi sitä, että olen ottanut tämän askeleen.
-- Ei, ei, hyvä oli että tulit, sanoi Sonja. -- Paljon parempi on, että
minä sen tiedän.
Raskolnikov katseli häntä surullisesti.
-- Niin, niinhän se oli ... niinhän se oli! sanoi hän. -- Halusin päästä
Napoleoniksi ... siksi tuli minusta murhaaja ... no, ymmärrätkö sitä
nyt?
-- E-en, kuiskasi Sonja naivisti. -- Mutta puhukaa vain, kyllä minä sen
ymmärrän, ymmärrän omalla tavallani.
-- Tosiaanko? Hyvä, Saammepa nähdä! Hän oli taas hetken ajatuksiinsa
syventyneenä.
-- Asianlaita on seuraava: Minä tein kerran itselleni kysymyksen, miten
olisi käynyt, jos Napoleon olisi ollut minun sijassani ja ellei hänellä
elinuraansa alkaakseen olisi ollut Toulonia tai Egyptiä tai Mont Blancin
yli vievää tietä, vaan olisi hänen sensijaan ollut tapettava joku vanha
akka ottaakseen rahoja hänen arkustaan (sinä ymmärrät kyllä ...
elinuraansa alkaakseen) ... no ... siis ... olisiko hän ryhtynyt
jälkimäiseen, ellei olisi ollut mitään muuta keinoa? Olisiko hän ehkä
nyrpistänyt nenäänsä ja arvellut, että se on vähemmän kunniakasta ... ja
että se on syntistä? No niin, sanonpa sinulle, että olen tällä
kysymyksellä kiusannut itseäni niin kauvan, että vihdoin vallan häpesin,
kun lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, ettei hän olisi nyrpistänyt
nenäänsä eikä pitänyt sitä kunniattomana ... hän ei edes olisi
käsittänyt, että moiselle voi nyrpistää nenäänsä. Ellei hänellä olisi
ollut mitään muuta keinoa, olisi hän vallan yksinkertaisesti surmannut
tuon akan, ennenkuin hän olisi ennättänyt päästää mitään ääntä -- ja
antamatta aikaa itselleen arveluun. No ... en minäkään miettinyt ...
vaan murhasin ... seuratessani auktoriteetin esimerkkiä... Aivan niin se
tapahtui!... Sinä ehkä pidät sitä naurettavana? Niin, Sonja,
naurettavinta on se, että se ehkä tosiaan oli naurettavaa.
Sonja ei ollenkaan pitänyt sitä naurettavana.
-- Sano mieluummin suoraan ilman mitään esimerkkejä, pyyteli hän vielä
alakuloisempana.
Raskolnikov kääntyi Sonjaan päin, katseli häntä surusasti ja tarttui
hänen käteensä.
-- Sinä olet oikeassa, Sonja. Kaikki tämä on lorua. Sinä kai olet
kuullut, että äitini on köyhä? Sisareni on sattumalta saanut hyvän
kasvatuksen, ollen nyt pakotettu kuleksimaan maailmassa opettajattarena.
Minä lueskelin, mutta en voinut ansaita elantoani, ollen tällöin
pakotettu jättämään yliopiston joksikin aikaa. Jospa olosuhteeni
olisivat olleet suotuisemmatkin, olisi minulla onnellisimmassa
tapauksessa ollut toivo päästä kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluttua
opettajaksi tai virkamieheksi tuhannen ruplan vuotuisella palkalla.
Sillä välin olisi äitini voinut kuolla suruun ja hätään ja minun olisi
ollut mahdotonta hankkia hänelle surutonta toimeentuloa. Ja sisareni
sitten -- niin, hänen olisi ehkä voinut käydä vielä huonommin. Ja mitä
ilahuttaa minua elämä, kun minun koko elämäni ajan on sivuutettava
kaikki, käännyttävä poies kaikesta, kun minun on unohdettava, että
minulla on äiti ja kun minun on levollisesti ja arvokkaasti siedettävä
sisareni häpäsyä? Miksi? Sen tähdenkö ehkä, että heidän hautaan
jouduttuaan saisin alkaa alusta toisten kera -- vaimon ja lasten,
sittemmin kuollakseni heiltä jättämättä jälkeeni heille kopekkaakaan tai
leipäpalasta? Niin, näetkö ... silloin päätin anastaa vanhuksen rahat ja
käyttää niitä ensimäisiin ja välttämättömimpiin tarpeisiin päästäkseni
olemasta äitini taakkana. Aijoin käyttää niitä elannokseni
yliopistoajalla ja lähimpänä sitä seuraavana aikana yliopistoluvut
päätettyäni ja alkaa sitten uuden uran päästäkseni riippumattomaksi. No,
luonnollisesti tein katalasti murhatessani tuon akan ... mutta älkäämme
puhuko siitä.
Hän vaikeni väsyneenä ja painoi päänsä alas.
-- Oi, Jumalani!... Ei, niin ei se ollut, niin ei se ole voinut olla!
lausui Sonja tuskasena. -- Onko mahdollista menetellä sillä lailla?...
Ei, niin ei se ole voinut tapahtua ... ei niin!
-- Minä olen puhunut avoimesti, sanonut sinulle koko totuuden, etkä sinä
sentään usko minua.
-- Mikä se totuus olisi?
-- Minähän olen vain surmannut madon, Sonja, hyödyttömän, inhottavan,
vahingollisen madon.
-- Miten ... olisiko ihminen mato?
-- Minä tiedän kyllä, ettei ihminen ole mato, vastasi Raskolnikov
katsellen Sonjaa omituisen ilmekkäästi. -- Minä olen valehdellut, Sonja,
jatkoi hän. -- Se on valetta kaikki... Asianlaita ei ole sellainen. Sinä
olet vallan oikeassa. Vallan toiset seikat olivat myötävaikuttamassa ...
vallan toiset. Minä en ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa ja
päätäni särkee niin tuskastuttavasti.
Kuume kiilsi hänen silmistään. Hän alkoi melkein hourailla ja nopea hymy
väikkyi hänen huulillaan. Järkytetyn sieluntilansa vuoksi oli hänestä
tullut heikko ja väsynyt. Sonja ymmärsi, miten syvästi Raskolnikov
kärsi, ja hänkin tunsi päässään pyörrytystä. Raskolnikovin puhe oli niin
helppoa käsittää, mutta samalla niin omituista.
-- Miten se on tapahtunut? Miten se on voinut tapahtua, armollinen
Jumalani!
Ja Sonja väänteli käsiään epätoivoissaan.
-- Ei, Sonja, ei asianlaita ole sellainenkaan, alkoi Raskolnikov äkkiä
päätään kohottaen, aivan kuin vallan uusi ajatussuunta olisi elähyttänyt
häntä. -- Parempi on, että ajattelet ... niin, se on tosiaan parempi ...
ajattele siis, että minä olen egoisti, mustasukkainen, paha, inhottava,
kostonhimonen ... niin, melkeinpä on minussa hulluudentulotaipumuksia.
Minä sanoin, etten voinut opintoaikanani ansaita elantoani. Mutta
tiedät ... sangen uskottavaa, että olisin voinut tehdä sen. Äitini
suoritti kaikki menot yliopistossa ja saappaat, vaatteet ja leivän
olisin ehkä itse voinut hankkia itselleni. Saihan Rasumihin työtä! Mutta
minä olin sieluni sisimmässä katkeroitunut, enkä halunnut tehdä työtä.
Sinähän olet ollut hökkelissäni, Sonja?... Etkö tiedä, että sielu ja
henki kuihtuvat moisissa pienissä hökkeleissä?... Oi, miten vihaan tuota
kurjaa pesää! Ja kuitenkin jäin siihen. Monet pitkät päivät pysyin
siellä sisällä, enkä halunnut syödä enkä juoda, vaan makasin siellä
käpristyneenä sohvalla. Nastasjan tuodessa ruokaa söin sen ... ellei hän
tullut ... meni päivä ilman että ajattelin nauttia mitään ravintoa.
Illan tullen en sytyttänyt mitään kynttilää, vaan makasin pimeässä. Minä
en tehnyt edes sen vertaa, työtä, että olisin voinut ostaa kynttilän.
Kirjani ovat pöydällä paksun tomun peitossa. Minä pidin parempana
makaamista ja uneksimista ... en mitään muuta kuin uneksimista. Silloin
oli minulla omituiset unet, joiden sisällön kertomisestakaan en välitä.
Tänä ajanjaksona alkoi se ajatus vähitellen herätä henkiin minussa ...
ei, niin ei se ollut, minä puhun pötyä. Minä, näetkö, kysyin lakkaamatta
itseltäni, miksi minun piti olla tyhmä, kun kaikki muut olivat tyhmiä,
ja miksi en minä olisi viisaampi kuin toiset. Ja minä ajattelin kauvan,
että jos minä odottaisin siksi kunnes kaikista muista tulisi viisaita,
voisi se kestää liian kauvan. Sitten kuvittelin mielessäni, ettei sitä
ajankohtaa koskaan tulisikaan, etteivät ihmiset koskaan muutukaan --eikä
sekään maksa vaivaa. Se on laki, Sonja. Mutta nyt minä tiedän, että se,
jolla on luja ja voimakas tahto, on hallitsija. Joka uskaltaa, se
voittaa. Joka välittää vähät siitä, mikä on suurta, on lainlaatija ...
joka uskaltaa eniten, sillä on myös suurimmat oikeudet. Siten on ollut
tähän asti, siten on vastakin... Vain se, joka on sokea, ei voi nähdä.
Raskolnikov katseli Sonjaa, näyttämättä välittävän siitä, miten tämä
ymmärsi häntä. Kuume oli nyt täydellisesti palauttanut täydellisen
herruutensa häneen. Hän oli puhunut synkällä ihastuksella.
Sonja käsitti, että Raskolnikovin uskon periaate oli tässä sonatisessa
uskontunnustuksessa ... se oli hänen lakinsa.
-- Silloin arvasin minä, Sonja, jatkoi Raskolnikov jäykästi, -- että
valtaa annetaan vain sille, joka kumartuu sitä ottamaan. Tässä on vain
kysymyksessä rohkeus. Silloin sain sen ajatuksen ... ensi kerran
elämässäni sain sen ajatuksen, jota ei kellään ole ollut ennen minua,
ei, ei kellään! Se syntyi äkkiä minussa ... niin selvänä kuin aurinko.
Mistä se johtuu, ettei kukaan ole vielä uskaltanut, ettei kukaan, joka
huomaa mielettömyytenne, uskalla ottaa kohtaloa niskasta ja heittää sitä
päin hornaa? Minulla ... minulla oli halu uskaltaa se ... ja minä
murhasin!... Tahdoin vain nähdä, uskaltaisinko, Sonja ... siinä oli koko
syy...
-- Ah, vaikene, vaikene! huudahti Sonja käsiään väännellen. -- Te olette
ylenkatsonut Jumalaa ja Jumala on kurittanut teitä!... Hän on saattanut
teidät paholaisen haltuun.
-- Niin, Sonja, maatessani siellä pimeässä ja näitten kaikkien
mielikuvien kiitäessä sieluni ohi, oli tämän laatijana varmasti saatana.
Etkö usko minun olevan oikeassa?
-- Vaietkaa toki, älkääkä herjatko, te jumalankieltäjä! Te ette ymmärrä
mitään, mitään. Oi, Jumalani ... hän ei tiedä, mitä hän tekee?
-- Vaiti, Sonja, minä tiedän, että paholainen on minut vietellyt. Minä
olen jo kauvan tuuminut tätä ja kuiskaillut sitä itsekseni maatessani
pimeässä... Olen taistellut taisteluni alusta loppuun. Minä tiedän
kaikki, kaikki. Luuletko, että minä aloin kuin narri? Ei, minä aloin
järkevänä ihmisenä ja se juuri minut sekotti. Etkä usko minun tietäneen,
että jos tahdoin kysyä, oliko minulla oikeutta omata valtaa, todistus
oli edellytetty, ettei minulla ollut tätä oikeutta! Tai kun tahdoin
kysyä, onko ihminen mato, oli todistus jo sillä edellytetty ... että
_minuun nähden_ ei ihminen ole mikään mato, vain sille, joka ei ajattele
tehdä moista kysymystä. Kiusatessani itseäni silloin niin useita päiviä
arvaamalla, olisiko Napoleon tehnyt sitä vai ei ... silloin tunsin jo
selvästi, etten ollut mikään Napoleon. Kaikki nämä kärsimykset olen
kokenut ennenkuin vihdoin päätin puistaa pois kaikki päältäni kerralla.
Tahdoin murhata ilman omantunnon tietämistä, vain itseni vuoksi.
Tässäkään en tahdo valehdella itselleni. Minusta ei siis tullut murhaaja
äitiäni auttaakseni, ei myöskään sitä varten, että olisin rahain avulla
päässyt hyväntekijäksi... Ei suinkaan! Minä olen vallan yksinkertasesti
murhannut ... ilman mitään sivutarkotusta, itseni vuoksi. Minusta oli
vallan samantekevää, olisiko minusta voinut tulla mitään hyväntekijää
tai olisiko kaiken elämän ajan vanginnut hämähäkin lailla kaikki
verkkooni surmatakseni heidät... Ei tullut minusta myöskään rahain
tähden murhaajaa... Nyt tiedän, mistä se johtuu! Ymmärrä minua oikein,
kun sanon, että jos sittemmin olisin voinut kulkea samaa tietä, olisi
minusta tuskin koskaan tullut murhaajaa. Jotakin toista siis halusin
tietää, jokin toinen siis kiihotti minua eteenpäin. Minä halusin tietää
ja minä halusin tietää heti ... olinko mato kuten kaikki muut, vai
olinko ihminen; kykeninkö menemään yli rajan, vai enkö, olinko vain
heikko, vapiseva olento, vai oliko minulla oikeus...
-- Surmata?... Oliko teillä oikeus surmata? huudahti Sonja käsiään
väännellen.
-- Älä keskeytä minua, Sonja, minä vain halusin todistaa sinulle erään
asian, että saatana oli viekotellut minut, ettei hän näyttänyt minulle
ennen kuin jälestä päin, ettei minulla ollut oikeutta siihen, koska olin
aivan samallainen mato kuin kaikki muutkin. Hän teki vain pilaa minusta
ja se on syynä siihen, miksi tulin luoksesi. Ota vastaan vieraasi! Ellen
olisi ollut mato, olisinko silloin tullut tänne? Kuulehan, mennessäni
akan luo tahdoin vain koettaa, voisinko tehdä sitä.
-- Ja kuitenkin murhasit hänet ... murhasit!
-- Mutta miten? ... sillälaillako murhataan? Annetaanko ihmiselle
kuolinisku sillä lailla kuin minä tein sen? Minä kerron sinulle toisen
kerran, miten menettelin. Olenko _minä_ surmannut akan... Itseni olen
surmannut, vaan en häntä. Siitä ajasta saakka olen kuollut kuin kivi ...
kuollut ijäiseksi! Mutta minä en surmannut akkaa, vaan teki sen saatana.
Nyt riittää, Sonja!... Päästä minut, päästä minut!
Hän nojasi kyynärvarsiaan polviinsa ja kumarsi pään käsiinsä.
-- Oi, mitä tuskia! huudahti Sonja.
-- Mitä on nyt tehtävä, sano se minulle! sanoi Raskolnikov päätään
kohottaen ja katsellen Sonjaa epätoivon vääristämine kasvoineen.
-- Mitäkö tehtävä! huudahti tämä hypähtäen seisomaan, kyynelten
kimallellessa hänen silmissään. Nouskaa!
Sonja tarttui Raskolnikovin olkapäähän.
Raskolnikov kohottausi katsellen tyttöä ihmetellen tämän jatkaessa:
-- Mene heti täältä! Asetu tienristeykseen ja suutele sitä maata jota
olet tahrannut? Kumarra sitten kaikille kansalle kohti kaikkia
ilmansuuntia ja sano: "Minä olen murhannut." Jos sen teet, antaa Jumala
sinulle uuden elämän... Tahdotko mennä? Tahdotko tehdä sen? kysyi hän
värisevin äänin.
-- Sinä siis ajattelet Siperiaa, Sonja? Sinä tahdot, että minä ilmasen
itseni? kysyi Raskolnikov synkästi.
-- Sinun täytyy tunnustaa rikoksesi ja siten pelastaa sielusi ... se
sinun on tehtävä!
-- Ei, Sonja ... minä en mene heidän luokseen.
-- Mutta miten aijot menetellä tulevaisuudessa? Miten voit sinä elää?
Onko mahdollista elää sellaista elämää? Ja miten voit sinä puhua äitisi
kanssa?... Mitä hänestä tulee? Mutta sehän on jo totta ... sinähän
oletkin jo hyljännyt äitisi ja siskosi!... Sinä tunsit, että sinun
täytyi hyljätä heidät! Miten voit jatkaa elämääsi ilman ainoatakaan
ihmistä, jonka puoleen kääntyä? Mitä sinusta vielä tulee!
-- Älä ole lapsellinen, Sonja, sanoi hän matalalla äänellä. -- Minkä
rikoksen minä olen noita ihmisiä vastaan tehnyt? Miksi minun tulisi
tunnustaa syntini heille? Hehän tuhoovat miljoonia ihmisiä ja pitävät
sitä sitten vielä oikeana urotyönä. Roistoja ja heittiöitä ovat he
kaikki. Ja mitä minä sanon heille? Että minä olen murhannut ... mutta en
ole uskaltanut käyttää rahoja, vaan kätkenyt ne kiven alle, jatkoi hän
nauraen ivallisesti. -- Sitten nauravat he vielä päällepäätteeksi
minulle ja sanovat: -- Sinä olet narri, joka et ottanut mitään ... narri
ja pelkuri! He eivät ymmärrä mitään, eivätkä he myöskään ole
ymmärtämisen arvoisia. Miksi minä siis menisin heidän luokseen?... Minä
en tee sitä! Näytä nyt, Sonja, ettet ole lapsi.
-- Sinä kidutat itsesi kuoliaaksi! huudahti Sonja ojentaen kätensä
rukoilevasti hänen puoleensa.
-- Ehkäpä olen hairahtunut. Ehkäpä olen ihminen, enkä mikään mato ja
olen vain malttamattomuudessani itseäni tuominnut. Vielä tahdon
taistella.
Ylpeä hymyily väreili hänen huulillaan.
-- Ja sinä tahdot koko elämäsi ajan kantaa sellaista tuskaa?
Ajattele ... koko elämäsi ajan?
-- Tahdon totuttaa itseni siihen, sanoi hän synkästi... -- Lakkaa jo
itkemästä. Nyt on puhuttava jostain muusta. Olen tullut tänne sanoakseni
sinulle, että minua etsitään, että minut tahdotaan vangita.
Sonja päästi peljästyneen huudahduksen.
-- No, miksi huudat? Jokunen hetki sitten tahdoit itse, että
ilmiantaisin itseni ja nyt sinä pelkäät! Mutta en anna itseäni vangita.
Tahdon taistella heitä vastaan ja he eivät voita minua. Heillä ei ole
mitään todistuksia. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo olevani
menetetty; mutta tänään on lehti kääntynyt minulle eduksi. Kaikilla
heidän todistuksillaan on kaksi puolta. Se tahtoo sanoa, että minä voin
käyttää kaikkia heidän syytteitään itselleni eduksi, ymmärrätkö?... Sen
tahdon myöskin tehdä... Mutta se on epäilemätöntä, että he vangitsevat
minut. On mahdollista, että minut vangitaan jo tänään. Mutta heidän
täytyy kuitenkin lopuksi päästää minut pois, sillä heillä ei ole mitään
todistuksia, eivätkä he niitä tule saamaankaan, sen lupaan minä. Äitini
ja sisareni kanssa tahdon saattaa asiat sille tolalle, että he uskovat
minusta kaikkea muuta kuin tätä... Siskoni asema näyttää nyt olevan
turvattua ... ja siinä tapauksessa myöskin äitini. Tahdotko käydä
luonani vankilassa, kun minut vangitaan?
-- Kyllä, sen tahdon tehdä. Tulen varmasti.
He istuivat molemmat surullisina vierekkäin, ikäänkuin myrsky olisi
viskannut heidät autiolle rannalle.
Raskolnikov tarkasteli Sonjaa uudelleen ja tunsi, millainen pohjaton
rakkaus piili tuossa naisessa häneen. Mutta kumma kyllä, tuotti tämä
hänelle tuskaa, että hän oli näin rakastettu. Mennessään Sonjan luo,
tunsi hän, että tämä oli hänen ainoa neuvojansa. Hän oli uskonut, että
tämä jossain määrin vapauttaisi hänet niistä kalvavista tuskista, ja
nyt, kun koko hänen sydämensä oli häneen turvautunut, tunsi ja tunnusti
hän tulleensa vielä onnettomammaksi.
-- Sonja, on ehkä parasta, ettet käy minua vankilassa tervehtimässä,
sanoi hän.
Sonja ei vastannut, sillä hän itki. Muutamia minuutteja kului
hiljaisuuden vallitessa.
-- Onko sinulla mitään ristiä kannettavana? kysyi Sonja odottamatta.
Tämä ajatus näkyi nyt vasta johtuneen hänen mieleensä.
Raskolnikov ei heti ymmärtänyt kysymystä.
-- Jollei sinulla vielä ole, niin ota tämä, joka on sypressistä. Minulla
on sitäpaitsi toinen, messinkinen, joka on ollut ... Lisavjetan.
Vaihdoin kerran ristiä hänen kanssaan. Hän antoi omansa minulle ja minä
annoin hänelle sen sijaan pienen pyhimyksenkuvan. Nyt tahdon minä kantaa
Lisavjetan antamaa, ja sinun pitää ottaa tämä. Oi, ota tämä, sillä onhan
se omani! pyysi hän. -- Vaeltakaamme yhdessä tuota kärsimysten tietä ja
auttakaamme toinen toisiamme ristiämme kantamaan.
-- Anna se minulle, sanoi Raskolnikov, sillä hän ei tahtonut saattaa
Sonjaa pahoilleen. Mutta hän vetäsi yhtäkkiä ojennetun kätensä takaisin.
-- Ei nyt, Sonja! Tahdon mieluummin saada sen vastedes, lisäsi hän
tyttöä tyynnyttääkseen.
-- Niin, niin ... se on parempi, paljon parempi, sanoi Sonja. -- Kun
sinä otat syntisi kantaaksesi, täytyy sinun se kantaa. Silloin tulet
minun luokseni ja minä ripustan sen kaulaasi. Me rukoilemme yhdessä ja
sitten seuraamme toisiamme.
Tällä hetkellä kuului koputusta ovelta.
-- Sofia Semjonovna, saanko astua sisään? kysyi tuttu ääni. Täynnänsä
tuskaa avasi Sonja oven ja vaalea Lebesjatnikov pisti päänsä huoneeseen.