Lebesjatnikov näkyi olevan kiihtynyt.
Tulin tänne Teidän luoksenne, Sofia Semjonovna ... suokaa anteeksi ...
luulin myöskin löytäväni teidät täältä, sanoi hän Raskolnikoville.
--Luulen, että ... Katerina Ivanovna on tullut mielipuoleksi.
Sonja päästi huudahduksen.
-- Se merkitsee, minä arvelen niin. Emme tiedä, mitä meidän tulisi hänen
kanssaan tehdä. Hän meni Semjon Saharitshin päällikön luo, mutta ei
tavannut häntä kotona. Tämä oli erään kenraalin luona päivällisillä.
Ajatelkaa ... sitten lähti hän kenraalin luo ja vaati ... että päällikön
tuli nousta pois pöydästä hänen kanssaan puhuakseen. Voitte kuvailla
mielessänne tulosta... Hänet ajettiin luonnollisesti pois. Mutta hän
sanoo päällikön haukkuneen häntä sopimattomin sanoin... En vain ymmärrä,
miten hän on voinut välttää joutumasta arestiin. Nyt kertoo hän kaikille
urotyöstään, mutta on vaikeata ymmärtää häntä ... hän huutaa ja huiskii
käsineen ympäriinsä... Hän sanoo, että koska kaikki ovat hänet
hyljänneet, tahtoo hän ottaa lapset mukaansa ja kulkea pitkin katua
posetiivin soittajana. Lapset laulavat ja tanssivat ja hän kerää rahat
ja joka päivä seisoo hän kenraalin akkunan edessä... --Nähköön koko
maailma, miten ylhäissyntyisen virkamiehen lapset täytyy juoksennella
kaduilla kerjäläisen tavoin, sanoo hän. Lydia saa laulaa "kutorakia" ja
poika ja Poletshka saavat tanssia. Hän ei tahdo kuulla, mitä hänelle
sanotaan. Mitähän siitä tulee! Sehän on kauheata!
Sonja otti hattunsa ja takkinsa ja juoksi ulos. Raskolnikov ja
Lebesjatnikov seurasivat häntä.
-- Hän on varmasti mielenvikainen, sanoi hän Raskolnikoville kun he
olivat tulleet kadulle. -- En tahdo saattaa Sofia Semjonovnaa
levottomaksi, siksi sanoin vain, että minä arvelin sitä, mutta siitä ei
enää ole epäilystäkään. Aivoihin sanotaan syntyvän keuhkotaudista pieniä
solmuja... Vahinko, etten ymmärrä lääketiedettä. Koetin puhua hänen
kanssaan järkevästi, mutta sitä hän ei ottanut kuunnellakseen.
-- Puhuitteko te myöskin hänelle niistä pienistä solmuista?
-- En ... se tahtoo sanoa, en niin avonaisesti. Mutta tarkoitan, että
kun loogillisesti todistaa henkilölle, ettei tällä ole mitään itkemisen
syytä, täytyisi tämän lopettaa itkunsa.
-- Se tekisi aina elämän kevyemmäksi, vastasi Raskolnikov.
-- Anteeksi... Katerina Ivanovnan kanssa siitä ei tullut mitään ...
mutta te tiedätte aivan varmasti, että Pariisissa on tehty todenmukaisia
yrityksiä parantaa mielisairautta ainoastaan loogillisten todistelujen
kautta. Eräs sikäläinen professori, joka äskettäin kuoli ... kuuluisa
mies ... että sitä tietä voitiin tulla onnellisempiin tuloksiin. Hänen
perusajatuksensa on se, että mielenvikaisilla ei ole elimistössä mitään
vikaa, vaan että syynä asiaan on aivan yksinkertaisesti ... niin
sanoakseni, loogillinen erehdys, se on vika arvostelukyvyssä, väärä
käsitys esineistä. Hän todistaa niinmuodoin sairaille niin vähitellen,
niin vähitellen, heidän olevan väärässä ... ja voitteko uskoa? Hänen
sanotaan saavuttaneen erinomaisesti onnistuneita tuloksia. Mutta koska
hän samalla kertaa käyttää ryöppykylpyä, ovat nämä tämän metoodin
tulokset vielä epävarmoja ... ainakin...
Raskolnikov ei ollut pitkään aikaan häntä kuunnellut. Tultuaan sen talon
kohdalle, missä hän asui, viittasi hän Lebesjatnikoville ja katosi
porttikäytävään. Lebesjatnikov katseli kummastuneena ympärilleen ja
jatkoi matkaansa.
Raskolnikov meni ylös huoneeseen. Hän tarkasteli likasia, läpeensä
vaalenneita tapetteja, tomuisia huonekaluja ja sohvaa. Sitten meni hän
akkunan luo ja katseli alas pihalle. Talon vasemmassa kylkirakennuksessa
oli muutamia akkunoita auki, ja akkunalaudoilla oli kukkaruukkuja
puolikuivunneine kurjenpolvineen. Akkunan ulkopuolelle oli ripustettu
paita kuivamaan ... tämän kaiken tunsi hän niin hyvin taasen. Hän
kääntyi poispäin ja istuutui sohvalle.
Ei milloinkaan, ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin yksin.
Niin, hän uskoi vielä kerran vihaavansa Sonjaa, tehtyään hänet vielä
onnettomammaksi. Miksi oli hän mennyt hänen luokseen? ... ehkä
kerjätäkseen hänen kyyneleitään? Miksi tahtoi hän katkeroittaa hänenkin
elämäänsä? Oi, sellaista halpamaisuutta!
-- Tahdon olla yksin. Hän ei saa tulla luokseni vankilaan, sanoi hän
varmalla äänellä.
Viisi minuttia myöhemmin kohotteli hän päänsä ja hänen kasvonsa
kirkastuivat omituisesta hymyilystä.
-- Ehkä lienee Siperiassa parempi!
Hän ei voinut muistaa, miten kauvan hän oli istunut näin, levottomien
ajatusten tavoitellessa toinen toistaan hänen sielussaan, kun ovi äkkiä
avautui ja Avdotja Romanovna astui sisään. Hän seisoi hiljaa katsellen
veljeään samalla katseella kuin Sonja oli häntä tarkastanut. Sitten
istuutui hän vastapäätä häntä sille tuolille, jossa Sonja oli päivä
sitten istunut. Dunja katseli häntä hiljaisuuden vallitessa.
-- Älä ole minulle suutuksissasi, veliseni. Viivyn ainoastaan lyhyen
ajan, sanoi Dunja.
Hänen kasvonsa ilmeet olivat miettivät, vaan eivät synkät. Hänen
katseensa oli kirkas ja tyyni.
Raskolnikov näki, että myöskin hän oli tullut hänen luokseen rakkaus
sydämessään.
-- Veliseni, minä tiedän nyt kaikki, kaikki. Dmitri Prokofjitsh on
kertonut ja selittänyt minulle kaikki. Sinua solvaistaan ja vainotaan
erään inhoittavan ja yksinkertaisen epäluulon vuoksi... Dmitri
Prokofjitsh sanoi, ettei mitään vaaraa ole tarjolla ja että sinä suret
ja huolehdit turhan tähden. Mutta mitä minuun tulee, niin ei minua
ihmetytä, että koko sieluni on joutunut kiihkoon; mutta minä pelkään
tämän katkeruuden jättävän pysyväiset jäljet sinuun. Siksi en sinua
soimaakaan siitä, että olet meidät hyljännyt. Tunnen, että jos minulla
itselläni olisi niin suuri tuska kannettavanani, niin poistuisin minäkin
kaikkien näkyvistä. En tahdo puhua tästä äitilleni, mutta minä jatkan
hänelle puhelmani sinusta ja lupaan hänelle sinun nimessäsi, että sinä
aivan pian tulet hänen luokseen. Älä sentähden ole huolissasi hänen
vuokseen. Minä kyllä rauhoitan häntä. Mutta silloin tällöin saat käydä
häntä tervehtimässä. Muista, että hän on äitisi. Minä tulin tänne vain
sanoakseni sinulle ... että jos tarvitset minua ... tai jos koko elämäni
olisi sinulle tarpeellinen ... niin kutsu minut luoksesi ... ja minä
tulen. Hyvästi!
Hän kääntyi ja meni ovea kohti.
-- Dunja, sanoi Raskolnikov, samalla kun hän nousi seisaalleen ja meni
hänen luokseen, -- Rasumihin Dmitri Prokofjitsh on erinomaisen hyvä
ihminen.
Dunja punastui.
-- Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut
minuutin verran.
-- Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on
kykyä voida rakastaa koko sydämestään... Hyvästi, Dunja!
Dunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.
-- Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota
ainaisesti, koska sinä ... annat minulle sellaisen testamentin.
-- Hyvästi.
Dunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui
sitten.
Ei, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä
silmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä.
Mutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.
-- Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen
häntä syleillyt. Hän sanoi ... että minä olen ryöstänyt häneltä
suudelman.
-- Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua.
-- Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään
tämänkaltaista kestää. Ei koskaan!
Sitten ajatteli hän Sonjaa.
Akkunasta syöksyi raitis tuulahdus. Ulkona ei enään niin kirkasta ja
päivänpaisteista kuin ennen. Hän otti lakkinsa ja läksi.
Hän ei voinut, eikä edes tahtonutkaan huolehtia sairaaloisen tilansa
vuoksi. Mutta tuo alituinen, keskeytymätön sielun kiihoitus ja kaikki
nuo tuskat eivät luonnollisestikaan voineet jäädä seurauksitta.
Hän harhaili ympäri ilman päämäärää. Aurinko laski. Omituinen tuska
valtasi hänet. Tuo tunne ei tosin ollut aivan niin valtava, mutta se ei
ollut silti vähemmän kalvava ja tuskastuttava eikä se milloinkaan
lakannut häntä kiusaamasta; erityisesti kiusaava oli se illan joutuessa.
-- Tällaisessa yksinkertaisessa, täydellisesti fyysillisessä
heikkoudentilassa, joka mahdollisesti johtuu vain auringon laskusta,
täytyy varoa tekemästä tyhmyyksiä. Tällaisessa mielentilassa ollessaan
olisi mahdollista mennä ei ainoastaan Sonjan, -- vaan myöskin Dunjan
luo, mutisi hän halveksivasti.
Hän kuuli nimeänsä mainittavan ja kääntyi. Lebesjatnikov tuli juosten
hänen jäljessään.
-- Olen ollut teitä hakemassa, sanoi hän. -- Voitteko kuvitella sitä
mielessänne, että Katerina Ivanovna todellakin on pannut tuumansa
täytäntöön, mennä lasten kanssa pois! Meillä, Sofia Semjonovnalla ja
minulla on ollut mitä suurin vaiva löytää häntä. Hän lyö kattilaa ja
antaa lasten tanssia. He itkevät katkerasti. Hän pysähtyy poikkikatujen
varsilla ja puotien edustalla. Kansa on kylliksi tyhmää juoksemaan hänen
perässään. Seuratkaa minua!
-- Entä Sonja? kysyi Raskolnikov levottomasti käyntiänsä
kiiruhtaessansa.
-- Hän on aivan raivoissaan. Se tahtoo sanoa, ei Sofia Semjonovna, vaan
Katerina Ivanovna ... myöskin Sofia Semjonovna. Mutta Katerina Ivanovna
on aivan hullu, sen vakuutan minä teille, hän on aivan hullu. Poliisi
tahtoo vangita hänet. Ette voi kuvitella mielessänne, millaisen
vaikutuksen se tekee, kun häntä katselee. Nyt on hän kanavan luona
lähellä Sofia Semjonovnan asuntoa.
Kanavan luo, aivan lähelle siltaa oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Voi
selvästi kuulla Katerina Ivanovnan käheän äänen. Niin, se oli todellakin
näytelmä, joka voi katuyleisöä huvittaa.
Katerina Ivanovna oli kauhean näköinen vanhassa, mustassa leningissään,
"drap de dame"-saalissaan ja mutkallisessa olkihatussaan, joka oli
kallellaan hänen päässään. Hän oli läpeensä väsynyt ja hänen rintansa
läähätti kiihkeästi. Hänen riutuneet kasvonsa näkyivät olevan entistään
enemmän kärsivät.
Mutta joka hetki kiihtyi hän yhä enemmän. Hän heittäytyi lasten päälle,
torui heitä, näytti heille, miten heidän tuli tanssia, ja opetti heille,
miten heidän tuli laulaa, selitti heille, miksi heidän niin tuli tehdä
ja joutui epätoivoon, kun he eivät häntä ymmärtäneet.
Sitten juoksi hän niiden katsojain luokse, jotka olivat paraiten
pujettuja ja sanoi:
-- Katsokaa, niin pitkälle on menty jalon, aristokraattisen perheen
lasten kanssa!
Useat nauroivat hänelle, toiset pudistelivat päätänsä, mutta kaikki
olivat uteliaita näkemään mielipuolista vaimoa ja noita vapisevia
lapsia.
Katerina Ivanovna löi tahtia luisevilla käsillään, kun hän antoi
Poletshkan laulaa ja Lydian ja Koljan tanssia. Hän koetti myös itsekin
laulaa, mutta kiusallinen yskä keskeytti hänet heti.
Kattilaa, josta Lebesjatnikov oli puhunut, ei näkynyt olevan.
Katerina Ivanovna oli todellakin koettanut hankkia lapsille sellaisen
puvun, jollaista katulaulajien on tapana kantaa. Pojalla oli päässään
eräänlainen valkeasta ja punaisesta kankaasta tehty turpaani. Hänen tuli
esittää turkkilaista. Lydia oli puettu punaseen, kudottuun villamyssyyn,
joka oli ollut manalle menneen Semjon Saharitshin oma, mutta myssyä
koristi tässä tilaisuudessa valkea strutsinsulka. Poletshka oli saanut
pitää tavallisen pukunsa. Hän katsahti ujosti ja hämmästyneenä äitiään,
eikä poistunut hänen vierestään, kätki vain kyyneleensä ja katseli
levottomasti ympärilleen. Katu ja tuo suuri ihmispaljous peljättivät
häntä.
Sonja seurasi heidän jälessään ja pyysi itkusilmin, että he kääntyisivät
poispäin. Mutta Katerina Ivanovna oli taipumaton.
-- Sinä et tiedä, mitä pyydät, sanoi hän. -- Sinä käyttäydyt aivan kuin
lapsi. Olenhan sanonut, etten tahdo palata takaisin sen saksalaisen
naisen luo. Kaikki ihmiset, niin, koko Pietari nähköön kernaasti, että
aatelismiehen lasten täytyy kerjätä kadulla. Katala kenraali nähköön
sen. Sinä olet verrattain lapsellinen, Sonja. Sano minulle, millä me
voisimme elää? Me olemme jo kylliksi kauvan olleet sinun taakkanasi,
mutta tulkoon siitä nyt loppu. Ah, Rodion Romanovitsh, tekin olette
täällä. Sano hänelle, että minä menettelen paraiten meille kaikille.
Häpeämätön kenraali saa eron virastaan, sen te tulette näkemään. Me
asetumme joka päivä hänen akkunansa alle, ja kun keisari ajaa ohi,
laskeudun minä lapset edessäni polvilleni ja huudan: -- Isä, suojele
heitä! Hän on isättömäin isä, hän on meitä suojeleva. Lydia, tenez vous
droite!... Kolja, tanssi heti! Miksi sinä huudat? Pelkäätkö sinä? Herra
Jumala, mitä on tehtävä näin ymmärtämättömien lasten kanssa?
Hän oli itse valmis itkemään, kun osoitti noita lapsiraukkoja.
Raskolnikov koetti puheellaan saada häntä kotiin lähtemään, ja
herättääkseen hänessä kunniantuntoa, sanoi hän, ettei hänen sopinut
kuljeskella ympäri katuja posetiivinsoittajattarena, koska hänestä piti
tulla nuoria aatelisnaisia varten perustetun oppikoulun johtajatar.
-- Oppikoulu, ha, ha, ha!... Ei, Rodion Romanovitsh, sen toiveen olen
antanut mennä menojaan. Olen kaikkien hylkäämä. Poletshka, paljonko olet
kerännyt? Et enempää kuin kaksi kopeekkaa! Ah, niitä vaivaisia! Mitä
sinä puhut, Poletshka? Puhu minulle ranskaa, parles moi francais.
Olenhan opettanut sinulle joitakin sananparsia. Miten muuten voitaisiin
huomata, että te olette aatelisperheen hyvinkasvatettuja lapsia, ettei
kuulu mihinkään nuorallatanssijaperheeseen ... me emme pidä mitään
narripeliä kaduilla, vaan laulamme hienoja romansseja... No, mitä me nyt
laulaisimme?...
Siten jatkoi hän puhettaan. Hän antoi lasten laulaa pääasiallisesti
ranskalaisia lauluja, jotta voitaisiin nähdä, että he olivat
aatelislapsia. Ensin he lauloivat:
-- Morlborouph s'en va-t-en guerre
Ne soit quand reiendra,
ja sitten:
-- Cinq sous, cinq sous,
Pour, montes notre ménage,
jonka jälkeen hän taputti käsiään, kun Koljan ja Lydian tuli tanssia.
Sitten sai hän hirvittävän yskäkohtauksen. Sitten seurasi uusia,
määräyksiä asennosta ja käytöksestä j.n.e., j.n.e.
Lopuksi astui poliisipalvelija ihmisjoukon läpi. Mutta samalla läheni
vanhanpuoleinen sivilipukuinen herrasmies, jolla oli kuitenkin
ritarimerkki rinnallaan ja ojensi hiljaisuuden vallitessa kolmenruplan
setelin Katerina Ivanovnalle. Hänen kasvonsa ilmaisivat syvää
myötätuntoisuutta. Katerina Ivanovna kiitti kohteliaasti ja
juhlallisesti.
-- Minä kiitän teitä, armollinen herra, sanoi hän. -- Ne seikat,
jotka ovat pakottaneet meidät... Ota rahat vastaan, Poletshka!
On toki jalomielisiäkin ihmisiä, jotka ovat valmiit auttamaan
aatelin-sukuista äitiparkaa hänen onnettomuudessaan... Te näette tässä,
armollinen herra, muutamia aatelislapsia mitä huomattavimpine ylhäisine
yhtäläisyyksineen ... tuo kunnoton kenraali istui peltopyytä syömässä
hän ... polki jalkaansa ja sanoi, että minä häntä häiritsin... Teidän
ylhäisyytenne, sanoin minä, suojelkaa noita isättömiä, tehän tunsitte
manallemenneen Semjon Saharitshin! hänen oikea tyttärensä sai itse tämän
hautauspäivänä syyttömästi osakseen mitä kehnoimman heittiön
soimauksia... Mutta mitä tahtoo tuo poliisivirkamies? Suojelkaa meitä
häntä vastaan! Mitä tämä sinuun kuuluu, sinä senkin narri!
-- On kiellettyä saattamasta hämminkiä aikaan kadulla.
-- Minulla on siihen yhtä suuri oikeus kuin posetiivinsoittajilla.
-- Heidän täytyy ostaa itselleen lippu saadakseen lupaa siihen. Mutta
tuolla tavalla saatatte te aikaan ihmistenkerääntymisen. Missä te
asutte?
-- Täytyisikö minun saada lupaa! Olen tänään antanut ... haudata
mieheni. Niinmuodoin en kai tarvitse mitään lupaa?
-- Rauhoittukaa, rouvaseni, sanoi poliisivirkamies. Tulkaa nyt, niin
minä tahdon saattaa teidät kotiinne. Te olette sairas.
-- Herrani, sitä te ette ymmärrä. Nyt me menemme Nevskin prospektille...
Sonja, Sonja, missä olet? Hänkin itkee? Miten käy teidän kaikkien
kanssa?... -- Kolja ja Lydia, minne olette menneet? huudahti hän
tuskallisesti... -- Ja te, tuhmat lapset, Kolja ja Lydia, minne olette
menneet?
Ihmisjoukosta ja poliisivirkamiehestä pahasti peljästyneinä olivat he
tarttuneet toistensa käsiin ja juosseet tiehensä. Huutaen ja läähättäen
juoksi äiti jäljessä. Sonja ja Poletshka seurasivat perässä, mikäli
voivat.
-- Ota heidät kiinni, Sonja, ota heidät kiinni! ... voi teitä tuhmia,
kiittämättömiä lapsia! Ottakaa heidät ... heidän tähdensähän minä
voin...
Katerina Ivanovna kompastui ja kaatui.
-- Herra jumala, hän vuotaa verta, huudahti Sonja ja kumartui hänen
ylitsensä.
Kaikki tunkeutuivat heidän ympärilleen, vaikkakin poliisivirkamies
koetti pitää heitä loitommalla.
-- Hän kuolee, huudahti eräs ympärilläseisojista.
-- Hän on mielipuoli! huusi toinen.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se veri, joka värjäsi maata,
oli tullut hänen rinnastaan suun kautta.
-- Tuon tunnen varsin hyvin, kuiskasi virkamies Raskolnikoville ja
Lebesjatnikoville. Se on hivuttavaa kuumetta. Veri syöksyy esiin äkkiä
ja ihminen rupeaa tukehtumaan. Mutta mitä tässä pitää tehdä? Hän kuolee
kohta!
-- Tännepäin, tätä tietä, tulkaa minun luokseni! pyysi Sonja... --minä
asun aivan lähellä, toisessa talossa... Pian, pian -- hän juoksi edes ja
takaisin. -- Tuokaa lääkäri... Oi, Jumala!
Virkamiehen onnistui karkoittaa kansa ja Katerina Ivanovna kannettiin
Sonjan asuntoon ja pantiin vuoteeseen. Veri syöksyi vielä hänen
suustaan, mutta hän näkyi taasen palaavansa järkiinsä.
Raskolnikov, Lebesjatnikov, virkamies ja poliisivirkamies astuivat
Sonjan seurassa huoneeseen. Poletshka toi sisälle pienet, itkevät
siskonsa. Myöskin Kapernaumov perheineen tuli huoneeseen.
Näiden ihmisten joukossa näyttäytyi yhtäkkiä Svidrigailov. Raskolnikov
tarkasteli häntä kummastuneena, eikä voinut käsittää, mistä tämä oli
tullut.
Kapernaumov sai tehtäväkseen hankkia lääkärin ja sillä välin palasi
taasen sairaan tietoisuus. Hän katseli juroilla silmäyksillä Sonjaa,
joka kuivasi hikipisarat hänen otsaltaan. Sitten pyysi hän, että he
nostaisivat hänet istualleen.
-- Missä ovat lapset? -- kysyi hän heikolla äänellä. -- Oletko vienyt
heidät sinne kotiin, Polja?... Ja te pienet raukat... Miksi juoksitte te
tiehenne? ... voi!
Veri takertui hänen kuiviin huuliinsa kiinni. Hän katseli ympärilleen.
-- Sinä asut siis tässä, Sonja! En ole vielä kertaakaan ollut
luonasi ... nyt sattui niin...
Hän katseli häntä surullisesti. -- Me olemme aivan köyhdyttäneet sinut,
Sonja... Polja, Lydia, Kolja, tulkaa tänne... Täällä, Sonja ... täällä
he ovat ... minä uskon heidät sinun käsiisi ... olen saanut minun ...
näytelmä on lopussa. Päästä minut levolle, anna minun edes kuolla
rauhassa...
Hän laskettiin tyynyille.
-- Mitä -- pappia ... sitä ei tarvita ... Onko teillä joku rupla ehkä
ylijäämää? Minulla ei ole mitään syntejä... Jumalan täytyy antaa ne
ilmankin anteeksi. Hän tietää kyllä, miten paljon olen kärsinyt... Ja
jollei hän anna minulle anteeksi ... niin saa olla, niinkuin hän...
Hän meni tainnoksiin, kohoutui taas puoleksi ja katseli ympärilleen ja
näkyi tuntevan muutamia läsnäolijoista. Sitten hän jälleen meni
tunnottomaksi.
Hän hengitti raskaasti, hänen äänensä korisi. Tuntui siltä kuin jotakin
olisi tunkeutunut hänen kurkkuunsa.
-- Minä sanoin hänelle: -- Teidän ylhäisyytenne... alotti hän taasen,
mutta hänen täytyi pysähtyä joka sanan perästä, -- tuo Amalia
Ivanovna... Ah! Lydia, Kolja ... pane kätesi sivulle, pian, pian!
glissez, glissez, pas-debauque ... polkekaa jalkaa ... mutta
miellyttävämmin.
-- Du hast Diamanten und Perlen...
-- Mitä sitten tulee ... sehän meidän piti laulaa...
-- Du hast die schönsten Augen, Mädchen, was willst du noch mehr!
-- No niin, miksi ei... Was willst
du noch mehr! Ah, niin, ja sitten:
Keskipäivän helteessä...
-- Voi, miten pidän siitä ... sitä romanssia kuuntelin aina
ihastuksella: Keskipäivän helteessä, Daghestanin laaksossa ... kuule,
Poletshka, kuule, sinun isäsi lauloi sitä ... kihloissa ollessamme...
Oi, niitä päiviä!... Sen me laulamme! No, miten se oli nyt, miten se oli
nyt, nyt olen minä sen unohtanut ... niin, auta sitten minua muistamaan
se taas ... miten se oli?
Hän oli hyvin kiihtynyt ja tahtoi nousta ylös. Lopuksi alkoi hän
kadottaen hengen kunkin sanan jäljessä, huutavalla, käheällä ja
murtuneella äänellä laulaa:
-- Kesäpäivän helteessä.
Daghestamin laaksossa
Nuoli sydämessä...
-- Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän äkkiä sydäntä vihlovalla
äänenpainolla, kyynelten valuessa hänen silmistään. -- Suojelkaa noita
orpoja. Ajatelkaa Semjon Saharitshin vierasvaraisuutta ... voi sanoa
melkein aristokraatillista ... ha. -- Äkkiä lysähti hän kokoon, heräsi
ja katseli peljästyneenä ympäriinsä, mutta tunsi heti Sonjan. -- Sonja,
Sonja sanoi hän hiljaan ja ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi
ihmetellyt sitä, että tapasi hänet täältä. -- Rakas Sonja, oletko
sinäkin täällä?
Nyt kohoutui hän jälleen.
-- Nyt on kylliksi!... Hetki on tullut!... Hyvästi, sinä pieni
raukka!... Juhta on kuoliaaksi kidutettu, vainottu kuoliaaksi! huudahti
hän epätoivoisella ja uhkaavalla äänellä samalla kun pää laskeutui
jälleen tyynyjen varaan.
Hän oli taasen mennyt tainnoksiin, mutta tällä kertaa ainoastaan
lyhyeksi ajaksi. Kärsivät, kalman kalpeat kasvot kääntyivät, hän avasi
suunsa, ojensi halvauksentapaisesti jalkojansa, veti henkeänsä syvään,
syvään ... ja oli kuollut.
Sonja heittäytyi ruumiille ja nojasi päätään sisäänpainunutta rintaa
vasten. Poletshka suuteli äitinsä jalkoja. Kolja ja Lydia eivät vielä
ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta he aavistivat, että se olisi
jotain kauheata, joten hekin samalla kertaa avaisivat pienet suunsa ja
rupesivat huutamaan. Toinen heistä oli vielä puettu turpaaniin ja toinen
myssyynsä strutsinsulkineen.
Mutta mistä johtui, että kunniakirja aivan äkkiä oli sängyssä. Se oli
aivan Katerina Ivanovnan vieressä. Raskolnikov näki sen.
Hän meni akkunan luo ja Lebesjatnikov seurasi häntä.
-- Hän on kuollut, sanoi jälkimäinen.
-- Rodion Romanovitsh, minun täytyy välttämättä puhua kanssanne parisen
sanaa, sanoi Svidrigailov, joka oli heitä lähestynyt.
Lebesjatnikov vetäytyi taaksepäin ja katosi. Svidrigailov vei
hämmästyneen Raskolnikovin erääseen huoneen nurkkaan.
-- Kaikesta, joka tämän jälkeen seuraa ... tarkoitan hautajaisia ja
muuta, siitä minä huolehdin. Tarvitaan ainoastaan rahaa ja olenhan minä
jo teille sanonut, niin tahdon muistella, että minulla on sitä jonkun
verran ylimääräistä. Molemmat lapset ja Poletshkan tahdon minä lunastaa
johonkin lapsenkotoon, paraaseen, jonka löydän. Joka lasta varten
talletan minä viisitoistatuhatta ruplaa, kunnes tulevat
täysikasvuisiksi, joten Sofia Semjonovna voi olla rauhallinen... Hänet
tahdon minä myöskin kohottaa asemastaan. Hän on hyvä tyttö, eikö
totta?... Ja sitten voitte te ilmoittaa Avdotja Romanovnalle, että hänen
kymmenentuhatta ruplaansa ovat tulleet hyvin käytetyiksi.
-- Mutta mikä vaikutin saattaa teidät harjoittamaan niin suurta
hyväntekeväisyyttä? kysyi Raskolnikov.
-- Voi, te epäuskoinen ihminen! vastasi Svidrigailov nauraen ... -- minä
sanoin teille, että minulla oli rahat ylijäämänä. Aivan yksinkertaisesti
ystävyyden vuoksi ... onko se teistä niin mahdotonta? Ettehän te ole
mikään saituri kuten tuo vanha, kunnoton koronkiskuri ... hän joka
kuoli? Sanokaa nyt itse, mikä olisi parempi, sekä että Lushin eläisi ja
tekisi tuhmuuksia, tai että tuo täällä kuolisi... Ja jollen minä nyt
esiinny hyväntekijänä, käy Poletshkankin kanssa samaten...
Hän sanoi tämän omituisesti silmää iskien ja veitikkamaisesti nauraen
kääntämättä silmiänsä Raskolnikovista. Tämä kalpeni ja vapisi, kun hän
kuuli sitä nimeä mainittavan, jonka hän äskettäin oli Sonjalle sanonut.
Hän peräytyi ja tuijotti Svidrigailoviin.
-- Mitä? ... kuinka ... tiedättekö te? kuiskasi hän ja voi tuskin
hengittää.
-- Minä asun tässä lähellä matami Röslichin luona. Tuolla asuu
Kapernaumov ja tuolla asuu matami Röslich, vanha, uskollinen ystävätär.
Olen Sonjan naapuri.
-- Te?...
-- Niin, juuri minä, jatkoi Svidrigailov ja vaipui vallan naurusta. --
Ja minä voin kunniasanallani vakuuttaa teille, parahin Rodion
Romanovitsh, että olen teihin suuresti mieltynyt. Sanoinhan silloin kun
viimeksi kävin luonanne, että meistä tulee vielä hyvät ystävät...
Katsokaahan, johan me melkein sitä olemmekin. Te tulette huomaamaan,
että minä olen sävyisä ihminen ja että oikein hyvin voi elää minun
kanssani...