-- Pietari Petrovitsh, olkaa hyvä ja suojelkaa minua! huudahti hän. --
Sanokaa tälle tyhmälle olennolle, ettei hän saa moisella tavalla
kohdella hienoa naista, joka on joutunut onnettomuuteen, muuten kai on
maailmassa kyllä oikeutta... Minä menisin itse suoraan kenralikuvernörin
luo. Hän tuossa on kutsuttava edesvastuuseen... Ajatelkaa isäni
tuttavuutta, suojelkaa isättömiä...
-- Minulla ei koskaan ole ollut kunniaa tuntea Teidän isäänne, minkä
sangen hyvin tiedätte, eikä minullakaan ole pienintäkään halua sekoittua
lakkaamattomiin riitoihinne Amalia Ivanovnan kanssa. Minä tulen omissa
asioissani ja haluan heti saada selityksen tytärpuoleltanne, Sofia ...
Ivanovnalta ... sehän hänen nimensä on. Suokaa minun sentähden astua
sisään!
Katerina Ivanovna seisoi kuin salaman iskemänä. Hän ei voinut käsittää,
että Lushin voisi kieltää sitä vieraanvaraisuutta, jota hänen isänsä oli
osottanut hänelle. Itse keksittyään tämän sadun, uskoi hän täysin
siihen. Pietari Petrovitshin kuiva, asiallinen ääni, jolla vielä oli
halveksiva ja uhkaava vivahdus, pelästytti häntä.
Kaikki muut olivat vaijenneet. Pietari Petrovitshista saattoi nähdä,
että se oli tärkeä syy, joka saanut hänet tulemaan moiseen roskaseuraan
ja että jotakin tärkeätä oli varmasti tapahtuva.
Raskolnikov, joka seisoi Sonjan vieressä, jätti paikkansa Pietari
Petrovitshille, mutta tämä ei ollut häntä tuntevinaan. Pari sekuntia sen
jälkeen näyttäytyi Lebesjatnikov. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja
näytti sekä kummastuneelta että uteliaalta. Näytti siltä kuin ei hän
pitkään aikaan olisi voinut käsittää, mitä tapahtui.
-- Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta minä tulen tärkeän asian
johdosta ja minua ilahuttaa, että todistaja on saapuvilla, sanoi Pietari
Petrovitsh. -- Minä pyydän Teitä, Amalia Lippewechsel, talon emäntänä
kuuntelemaan keskusteluani Sofia Semjonovnan kanssa. Sofia Semjonovna,
jatkoi hän kääntyen kummastuneen ja pelästyneen Sonjan puoleen, -- eräs
sadan ruplan seteli on kadonnut pöydältäni ystäväni Lebesjatnikovin
huoneessa heti teidän pois mentyänne. Jos Teillä jotenkin on tietoa
siitä ja voitte sanoa sen meille, missä se on, vakuutan kunniasanallani,
ja kaikki läsnäolevat voivat todistaa sanani, että asia saa vaipua
unhoon. Mutta ellen saa mitään selitystä, on minun ryhdyttävä muihin
toimenpiteisiin -- ja silloin saatte itse vastata seurauksista.
Kiusallinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Itkevät lapsetkin
pysyivätkin liikkumattomina. Sonja tuijotti kuolonkalpeena Lushiniin,
saamatta sanaakaan suustaan. Hän ei tuntunut ymmärtäneen edellisen
puhetta. Joitakin hetkiä kului.
-- No, miten on asian laita? kysyi Lushin katsellen merkitsevästi
häneen.
-- Minä en tiedä... Minä en tiedä mitään siitä asiasta, vastasi Sonja
vihdoin heikolla äänellä.
-- Tosiaanko? Te ette siis tiedä mitään? kysyi Lushin valjeten sitten
joksikin hetkeksi. -- Ajatelkaa asiaa, mamseli, ajatelkaa, sanoi hän
ankaralla äänellä. -- Vielä tahdon antaa Teille miettimisen aikaa. Mutta
muistakaa sanani! Ellen olisi täysin varma asiastani, en olisi suuren
kokemukseni perusteella rohjennut esittää moista syytöstä Teitä vastaan.
Sillä sellasesta julkisesta, mutta väärästä syytöksestä olisi itseni
vastattava, sen tiedän. Aikasin tänä aamuna vaihdoin joitakin viiden
prosentin arvopapereja kolmen tuhannen ruplan arvosta. Kotiin tultuani
laskin ... Andrei Semjonovitsh on todistajana siihen ... rahat.
Laskettuani tuhat ruplaa, kätkin ne lompakkooni, jonka panin takkini
sivutaskuun. Pöydällä oli viisisataa ruplaa, joiden joukossa oli kolme
sadan ruplan seteliä. Tällä hetkellä tulitte Te luokseni ... omasta
kehotuksestani ... ja koko ajan olitte ilmeisesti liikutettu, niin että
kolme kertaa nousittekin lähteäksenne, vaikkei keskustelu ollut
lopussakaan. Andrei Semjonovitsh voi todistaa, että puhun totta.
Tietysti ette tahdo, mamseli, kieltää, että minä kutsutin Teidät
neuvottelemaan äitipuolenne onnettomasta ja auttamattomasta asemasta. Te
kiititte minua ja puhkesittepa itkuunkin. (Minä kerron kaiken tämän
kuten se tapahtui, ensiksi siitä syystä, että tahdon sen palauttaa
muistiinne, ja toiseksi, koska tahdon todistaa Teille, ettei pieninkään
yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta.) Sitten otin kymmenen ruplan
setelin ja lahjoitin sen avuksi omaisillenne. Kaiken tämän näki Andrei
Semjonovitsh. Sitten saatoin Teidät ovelle ja Te olitte edelleen
liikutettu ja hämmästynyt. Jäätyäni yksin Andrei Semjonovitshin kanssa
ja keskusteltuani hänen kanssaan noin kymmenen minuttia, meni hän myös
tiehensä ja minä käännyin uudestaan pöydän ääreen pannakseni jälelle
jääneet rahat sopivaan paikkaan. Suureksi kummastuksekseni kaipasin heti
yhtä sadan ruplan seteliä. Olkaa nyt hyvä ja ajatelkaa asiaa... Minun on
vallan mahdotonta epäillä Andrei Semjonovitshiä ja minä todella häpeän
asettaa hänen nimeään tämän asian yhteyteen. Väärin en voinut laskea,
sillä vain hetkeä ennen Teidän tuloanne olin lopettanut tilini ja
havainnut summan oikeaksi. Tunnustakaa itse, enkö minä Teidän
lähtökiireenne, hämmennyksenne, sen seikan, että Te pitkän aikaa piditte
käsiänne pöydällä, Teidän yhteiskunnallisen asemanne ja siihen
liittyvien tapojenne johdosta --tunnustakaa, että olen melkeinpä ollut
pakotettu epäilemään Teitä, vaikkakin vasten tahtoani ja vilpittömällä
surulla! Tämä epäluulo on tosin loukkaava ... mutta vallan varmasti
oikeutettu? Minä siis toistan vielä kerran, että varmasti
vakaumuksestani huolimatta täysin ymmärrän, että itse joudun vaaraan
syytökseni johdosta. Mutta Te näette, etten ole voinut jättää
esiintymättä Teitä vastaan, ja minäpä sanon miksi. Se on vain Teidän
mustan kiittämättömyytenne johdosta!... Miettikää itse! Minä pyydän
Teitä tulemaan luokseni köyhien omaistenne eduksi, minä lahjotan Teille
olosuhteitani vastaavan kymmenen ruplan avun, ja Te palkitsette heti
minun hyvyyteni moisella menettelyllä. Moinen menettely ansaitsee
oikasua. Miettikää, mitä teette! Minä pyydän Teiltä sitä tosiystävänä,
sillä parempaa ystävää ei Teillä ole tällä hetkellä. Päinvastaisessa
tapauksessa olen järkähtämätön!... No, miten on asian laita?
-- Minä en ole ottanut mitään Teiltä, kuiskasi Sonja kauhean tuskan
valtaamana. Te annoitte minulle kymmenen ruplaa... Kas siinä, ottakaa ne
takasin!
Sonja otti esiin nenäliinan, etsi kulman, avasi sen ja veti esiin
setelin, jonka hän jätti Lushinille.
-- Te ette siis tahdo tunnustaa, että olette ottanut sadan ruplan
setelin? sanoi hän uhaten, tahtomatta ottaa vastaan seteliä.
Sonja katseli ympärilleen. Kaikki katselivat häntä ankarin, pilkallisin
katsein. Hän katsoi Raskolnikoviin... Tämä seisoi nojaten seinää
vastaan, hänen kätensä, olivat ristissä rinnalla ja hänen silmänsä
salamoivat.
-- Ah, Jumalani! lausui Sonja
-- Amalia Ivanovna, Teidän on lähetettävä noutamaan polisia, ja minä
pyydän Teitä sentähden lähettämään sanan portinvartijalle, sanoi Lushin
matalalla ja ystävällisellä äänellä.
-- Armelias Jumala, kyllä minä sitä arvelin, että hänestä tulisi varas!
Ja Amalia Ivanovna löi kätensä yhteen.
-- Ah... Te aavistitte sitä? kysyi Lushin. -- Teillä on siis ollut syytä
epäillä häntä? Minä pyydän Teitä, arvosa Amalia Ivanovna, ajatelkaa
sanojanne, jotka sitä paitsi ovat lausutut todistajain läsnäollessa!
Kaikki alkoivat nyt liikkua ja kaikki alkoivat puhua.
Nyt tuli Katerina Ivanovna äkkiä tajuihinsa ja hyökkäsi Lushinin
kimppuun.
-- Syytättekö häntä varkaudesta? Sanotteko, että Sonja on varas? Oi, Te
olette konna!
Ja hän juoksi Sonjan luo ja oli melkein kuristaa hänet laihoilla
käsillään.
-- Sonja, miten olet voinut alentua ottamaan häneltä kymmentä ruplaa!
Anna ne heti minulle ... kas siinä...!
Hän tempasi setelin Sonjan kädestä, rypisti sen kasaan ja heitti suoraan
Lushinia päin silmiä. Se sattui tämän silmään ja putosi sitten
lattialle. Amalia Lippewechsel kiiruhti ottamaan sitä ylös. Lushin
suuttui.
-- Päästäkää minut rauhaan tuosta hullusta akasta! huudahti hän.
Ovessa näkyi Lebesjatnikovin vieressä kolme uutta naamaa ja niiden
joukossa nuo kaksi vierasta naista.
-- Olenko minä hullu ... hullu sanotte Te? Sinä tomppeli! huudahti
Katerina Ivanovna. -- Sinä hullu olet! Sanotteko että Sonja on ottanut
sinulta rahaa? Luuletteko Sonjaa varkaaksi? Hän mieluummin antaisi
sinulle lahjan kuin ottaisi mitään sinulta. Oletteko koskaan nähneet
moista narria? -- Katerina Ivanovna räjähti hysteriseen nauruun ja
osotti Lushinia. -- Ja sinäkin syytät häntä varkaaksi, jatkoi hän
kääntyen emännän puoleen. -- Senkin lunttu syytät häntä varkaudesta. Äh,
sinä katala preussilainen kana krinoliinissasi! oh!... Te...! Te...!
Eihän hän ole ollut huoneesta poissa, vaan istuutui heti Rodion
Romanovitshin viereen. Tutkikaa vain häntä! Ellei hän ole ollut ulkona,
on hänellä tietysti rahat mukanaan. Etsikää vain! Mutta ellet löydä
niitä, niin varo itseäsi! Etsi ... etsi ... etsi toki niitä! Minä menen
jo tänään keisarin luo, armeliaan keisarin, ja heittäydyn hänen
jalkoihinsa. "Minä olen isätön ja äiditön ... he kyllä päästävät minut
hänen luokseen. Sinä kai ajattelet, etten minä pääse sisään! Mutta siinä
erehdyt. Minä tunkeudun hänen luokseen, suoraan hänen luokseen... Sinä
toivoit, että minä pelästyisin. Mutta minä olen paljoa rohkeampi. Minun
kanssani et pitkälle pääse. Etsi vain, etsi!"
Ja Katerina Ivanovna veti raivoissaan Lushinin Sonjan luo.
-- Minä olen valmis ottamaan niskoilleni kaiken edesvastuun ... mutta
olkaa sitten hiljaa, olkaa hiljaa! Minähän olen nähnyt, että Te olette
rohkea! Mutta mitä on tehtävä? mutisi Lushin. -- Sen täytyy tapahtua
polisin läsnäollessa ... vaikka tässä on kyllä tarpeeksi todistajia.
Minä olen valmis ... mutta miehelle se ei tosiaankaan sovi... Ehkä
tahtoo Amalia Lippewechsel auttaa minua?... Mutta mitä on tässä tehtävä?
-- Niin, tulkoon, kuka tahtoo! Tutkikoon häntä, kellä on halua! huudahti
Katerina Ivanovna. -- Sonja käännä taskusi nurin! Katso nyt! Katso, sinä
konna ... tyhjä! Kas, tässä toinen tasku! Näettekö ... tyhjä!
Katerina Ivanovnan kääntäessä oikeata taskua, lensi sieltä äkkiä pieni
paperi ja putosi Lushinin jalkoihin. Kaikki olivat nähneet sen ja useita
huudahduksia kuului.
Pietari Petrovitsh kumartui, otti paperin kahdella sormella lattialta ja
levitti sen kaikkien nähtäväksi. Se oli kolmasti taitettu sadan ruplan
seteli. Pietari Petrovitsh nosti sen ilmaan, niin että kaikki saattoivat
nähdä sen.
-- Rosvo! Pois talostani! Polisia, polisia! Siperiaan on hän vietävä!
huusi Amalia Lippewechsel.
Kaikilta tahoilta kuului huutoja. Raskolnikov vaikeni, muttei ottanut
silmiään Sonjasta. Tämä seisoi vielä melkein tiedotonna paikallaan.
Mutta äkkiä syöksähti veri hänen päähänsä, hän huudahti äänekkäästi ja
kätki kasvot käsiinsä.
-- Ei ... minä en ole sitä tehnyt!... Minä en ole sitä tehnyt! Minä en
tiedä siitä mitään! huudahti hän sydäntä vihlovalla äänellä ja syöksyi
äitipuolen luo, joka painoi häntä voimakkaasti ja suojelevasti rintaansa
vasten.
-- Sonja, Sonja, minä en usko sitä ... minä en usko sitä! huudahti
Katerina Ivanovna suudellen sydämellisesti hänen kasvojaan ja käsiään.
-- Sinäkö olisit tehnyt jotakin sellasta! Miten ihmiset ovat tyhmiä! Te
ette tiedä, että hänellä on sydän kultaa! Hänkö ottaisi jotakin ... hän!
Ennenkuin tekisi syntiä, antaisi hän pois viimeisen hameensa. Sellanen
hän on! Hän on myynyt itsensä lasteni tähden, jotteivät ne kuolisi
nälkään... Voi, vainaja! Näetkö ... tämä on sinun muistojuhlasi! Suojele
toki, hyvä Jumala, häntä ... miksi seisotte kaikki siinä? Rodion
Romanovitsh, miksi ette suojele häntä? Uskotteko Tekin, että se on
totta? Te ette kaikki ole yhteensä sen arvoset kuin Sonjan pikkusormi.
Jumalani, Jumalani, suojele ainakin sinä häntä!
Katerina Ivanovnan rauhan huuto oli tehnyt syvän vaikutuksen
läsnäolijoihin. Hänen laihtuneissa, tuskan vääristämässä kasvoissa, oli
niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimystä kirjotettuna, hänen
kuivilla huulillaan näkyi vielä veren jälkiä, jotka yskäkohtaus oli
tuonut siihen, hänen rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksiä, jotka
muistuttivat lapsen vaikerrusta, hänen luottava, epätoivoinen
rukouksensa suojeluksesta, kaikki herätti enimmän juopuneitten sääliä.
Pietari Petrovitsh kiiruhti lohduttamaan häntä.
-- Rouvaseni, eihän asia koske Teitä ollenkaan, sanoi hän hänelle! --
Kukaan ei tahdo syyttää Teitä siitä, että Teillä olisi huonot
tarkotukset. Minä olen kaikesta sydämestäni altis valittamaan sitä, jos
köyhyys on houkutellut Sofia Semjonovnan ottamaan tämän askeleen. Mutta
miksei mamseli tahtonut tunnustaa sitä? Pelkäsittekö sitä häpeää, joka
oli teitä kohtaava? Oliko se tosiaan ensi yritys? Oliko se vain erehdys?
Minä ymmärrän Teidät, ymmärrän sangen hyvin... Miksi teitte sellasta?
Herrani, jatkoi hän kääntyen muitten puoleen. Säälistä ja ...
armeliaisuudesta olen taipuva antamaan anteeksi, vaikka minua onkin
personallisesti loukattu. Olkoon tämä teille, mamseli, varotus
tulevaisuutta varten! Muun jätän unohtuksiin.
Pietari Petrovitsh katsoi syrjäsilmällä Raskolnikovia, ja heidän
silmänsä yhtyivät. Raskolnikovin liekehtivät silmäykset uhkasivat
muuttaa hänet tuhaksi.
Sillä välin kun kaikki tämä tapahtui, ei Katerina Ivanovna tuntunut
kuulevan mitään; hän syleili ja suuteli Sonjaa aivan kuin hullu, lapset
tunkeutuivat hänen ympärilleen joka suunnalta, ja Poletshka itki
kiihkeästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, ja nojasi
kyynelten peittämiä kasvoja Sonjan olkapäihin.
-- Niin katalaa! kuului ääni ovelta.
Pietari Petrovitsh katsoi nopeasti sinne.
-- Niin viheliäistä! huudahti Lebesjatnikov katsoen häntä suoraan
silmiin.
Pietari Petrovitsh vavahti. Kaikki huomasivat sen. Lebesjatnikov astui
huoneeseen.
-- Ja Te rohkenette vielä kutsua minua todistajaksenne? sanoi hän
läheten Lushinia.
-- Mitä tämä merkitsee, Andrei Semjonovitsh? Mistä Te puhutte? mutisi
Lushin.
-- Te olette -- panettelija, sitä tarkotan, sanoi Lebesjatnikov
katkeroittuneena ja katsellen häntä ankarasti likinäköisillä silmillään.
Hän oli suunniltaan.
Raskolnikov lävisti hänet katseillaan ja kuunteli himokkaasti joka
sanaa. Uusi vaitiolo syntyi. Pietari Petrovitsh oli suuresti
hämmästynyt, etenkin ensi hetkenä.
-- Sitäkö Te tarkotatte? kysyi hän änkyttäen. -- Oletteko menettänyt
järkenne?
-- Minä olen täysin järjissäni, mutta Te -- Te olette konna! Minä olen
kuullut kaikki, olen parhaani mukaan koettanut ymmärtää kaikkea, mutta
tällä hetkellä en voi täysin ymmärtää menettelynne tarkotusta... Miksi
olette aiheuttaneet kaiken tämän?... Minä en ymmärrä sitä. Minä en
tosiaan sitä ymmärrä.
-- Mitä olen tehnyt? Lopettakaa jo arvotusten jutteleminen! Olette ehkä
juonut liiaksi.
-- Te olette ehkä juonut liiaksi, vaan en minä. Minä en koskaan juo
itseäni juovuksiin, sillä se olisi periaatteitani vastaan. Kuulkaa
sanani!... _Hän on itse omin käsin_ antanut sadan ruplan Sofia
Semjonovnalle ... minä näin sen, minä vannon, että se on totta! Hän on
itse antanut hänelle rahaa, toisti Lebesjatnikov.
-- Te olette varmaan tullut hulluksi ... hävytön kukonpoika! huudahti
Lushin. -- Hänhän on itse omassa personassaan Teidän edessänne. Hänhän
itse vakuutti joku minutti takaperin, ettei hän ollut saanut minulta
enempää kuin tuon kymmenen ruplaa. Tällälailla olisin antanut hänelle
enemmän?
-- Minä näin sen ... _minä näin sen!_ huudahti Lebesjatnikov. --Vaikkei
vala olekkaan sopusoinnussa periaatteeni kanssa, olen kuitenkin valmis
tekemään tuomioistuimen edessä -- sillä minä näin, miten Te salasesti
pistitte setelin hänen taskuunsa. Minä olin sellanen narri, että uskoin
Teidän tällä lailla tahtovan osottaa armeliaisuuttanne hänelle. Hänen
sanoessaan hyvästiä ja Teidän seisoessanne hänen vieressä ovessa
pistitte Te vasemmalla kädellä setelin hänen taskuunsa. Minä näin sen.
Lushin oli kalvennut.
-- Miten uskallatte väittää jotakin sellasta! huudahti hän julkeasti. --
Miten Te voitte nähdä setelin, seisoessanne ikkunan ääressä? Te olette
uneksinut. Ja sitä paitsi olette likinäköinen. Te houritte!
-- En. Vaikka seisoin jotenkin kaukana, näin kuitenkin kaikki. Ikkunan
luona oli minun tosin vaikeata erottaa seteliä ... se on totta ... mutta
minä tiedän, että se oli sadan ruplan seteli. Sillä antaessanne kymmenen
ruplaa Sofia Semjonovnalle näin selvästi, että Te heti sen jälkeen
otitte sataruplasen pöydältä... Minä seisoin vallan vieressä ja minussa
syntyi aavistus, joka aikaan sai sen, etten unohtanut Teidän pitävän
seteliä kourassanne. Te taitoitte sen ja salasitte koko ajan suletussa
kädessänne. Sitten en enää ajatellut sitä, ennenkuin muutitte sen
oikeasta kädestänne vasempaan, jolloin olitte kadottaa sen. Silloin
ajattelin vielä kerran, että ajattelitte tehdä hänelle hyvän työn hänen
itsensä tietämättä. Voitte kuvitella mielessänne, miten vakoilin Teitä,
ja minä näin selvästi, miten Teidän onnistui kätkeä seteli hänen
taskuunsa. Minä näin sen selvästi, sen vannon!
Lebesjatnikovin vaijettua kuului useita katkeroita huudahduksia. Kaikki
saapuvilla olijat tunkeusivat Pietari Petrovitshin ympärille. Katerina
Ivanovna hyökkäsi Lebesjatnikovia kohti.
-- Andrei Semjonovitsh! Minä olen epäillyt Teitä! Suojelkaa meitä! Te
olette ainoa, joka on asettanut häntä puolustamaan! Hänhän on isätön!
Jumala on lähettänyt Teidät tänne! Andrei Semjonovitsh, pelastajani,
isäni!
Ja Katerina Ivanovna heittäytyi polvilleen hänen eteensä tietämättä mitä
hän teki.
-- Lorua! huusi Lushin suunniltaan raivosta. -- Te puhutte pelkkiä
hullutuksia! Minä unohdin ... muistin ... unohdin. Mitä se merkitsee?
Olisinko minä tarkotuksella kätkenyt setelin hänen taskuunsa? Missä
tarkotuksessa olisin sen tehnyt? Mitä yhteistä on minulla tämän...
-- Niin ... sitä minä en voi ymmärtää. Mutta mitä olen puhunut, on
suoraa totuutta, se on varmaa! Minä olen niin vakautettu puhumani
totuudesta... Te kurja konna ... että minä vielä selvästi muistan, että
se kysymys tunkeutui mieleeni ... juuri silloin kun tartuin käteenne ja
kiitin Teitä. Miksi pisti hän salasesti setelin hänen taskuunsa?
ajattelin minä ... se on, miksi juuri salasesti? Oliko se sentähden,
että Te tunnette mielipiteeni ja tiedätte, että minä olen kaiken
yksityisen hyvän tekeväisyyden vastustaja, siksi ettei se auta pahan
vähentymistä. No, sitten ajattelin minä, että Te ajattelitte antaa pois
niin suurta summaa minua nähdessäni. Sitten ajattelin, että Te ehkä
tahdoitte valmistaa hänelle yllätyksen, että hän kummastuisi, kun hän
aavistamatta löytäisi setelin taskustaan. (Sillä onhan hyväntekijöitä,
jotka pitävät moisesta hyvien tekojensa höystämistavasta.) Sitten johtui
mieleeni, että ehkä Teidän tarkotuksenne oli asettaa hänet koetteille.
Se on, että tahdoitte nähdä, tulisiko hän kiittämään Teitä, kun
löytäisi rahat. Myös, että Te ehkä tahdoitte välttää kaikkia
kiitollisuusvakuutuksia ja että ... miten se nyt onkaan ... oikea käsi
älköön tietäkö j.n.e. ... tai jotakin siihen tapaan... Monet ajatukset
risteilivät päässäni, niin että minä päätin lähemmin ajatella asiaa,
mutta minä pidin sitä ennenaikaisena sanoa Teille, että tunsin
salaisuutenne. Mutta sitten johtui mieleeni, että Sofia Semjonovna
mahdollisesti voisi kadottaa rahan ennenkuin tietäisi, että hänellä oli
se; ja se oli syynä siihen, miksi tulin tänne. Minä aijoin kutsua hänet
ulos ja kertoa hänelle, että Te olitte pistänyt sataruplasen hänen
taskuunsa. Mutta ensin menin Kobuljatnikovin naisten luo jättääkseni
heille erään kirjan, "Positivisen metodin yleiset tulokset", ja
erityisesti suositellakseni Pideritshin tutkielmaa ... Wagnerin myös.
Sitten tulin tänne ja kuulin koko jutun. Olisiko minulla ollut kaikkia
näitä ajatuksia, olisinko esittänyt kaikkia näitä mietelmiä, ellen
tosiaan olisi nähnyt, että Te pistitte sadan ruplan setelin hänen
taskuunsa?
Andrei Semjonovitshin lopetettua sanarikas selityksensä sen logilliseen
johtopäätelmään, oli hän niin väsynyt, että otsa valui hikeä. Hän ei,
ikävä kyllä, kyennyt kunnollisesti lausumaan ajatuksiaan venäjäksi, eikä
hän osannut mitään muuta kieltä, josta oli seurauksena, että hän tunsi
itsensä sangen väsyneeksi. Siitä huolimatta teki hänen esityksensä
tavattoman vaikutuksen. Hän oli puhunut sellasella ponnella, sellasella
vakaumuksella, että kaikki uskoivat häntä. Pietari Petrovitsh huomasi,
että hänen asiansa oli huonolla tolalla.
-- Mitä se minuun kuuluu, että Teillä on ollut jotakin tyhmiä ajatuksia?
Ne eivät todista mitään! huudahti hän. -- Te olette ehkä uneksinut
kaikki. Minä sanon Teille, herrani, että Te valehtelette! Te
valehtelette ja panettelette vahingoittaaksenne minua, sillä teitä
suututtaa se, kun en tahdo liittyä ateistisiin oppeihinne ... siinä koko
juttu!
Mutta tämä pako ei auttanut Pietari Petrovitshia. Kuului yleistä
murinaa.
-- Vai tarkotat sinä sitä! huudahti Lebesjatnikov. -- Kutsukaa polisi
tänne, jos tahdotte, mutta minä teen valan sille, että puhun totta.
Kuitenkaan en voi ymmärtää tarkotustanne. Ah, sinä katala lurjus!
-- Sen tarkotuksen, joka on tämän katalan teon takana, voin _minä_
selittää ja, jos tarvitaan, teen valan sille, sanoi vihdoin Raskolnikov
astuen esiin.
Hänen muotonsa oli levollinen ja kaikki ymmärsivät, että arvotus nyt
tulisi ratkastuksi.
-- Minä ymmärrän kaikki sangen hyvin, jatkoi Raskolnikov kääntyen
Lebesjatnikovin puoleen. -- Minä aavistin jo alusta saakka, että
kysymyksessä oli konnanteko. Minä aavistin sitä muutamien omituisten
asianhaarojen vuoksi, jotka minä yksistään tunnen ja jotka heti tahdon
ilmoittaa. Sillä nämä asianhaarat selittävät koko asian. Mutta Te,
Andrei Semjonovitsh, olette sanoillanne ilmaissut minulle kaikki. Minä
pyydän, että kaikki läsnäolijat tarkkaisivat sanojani. Tämä herra, sanoi
hän osottaen Lushinia, -- kosi äskettäin erästä nuorta tyttöä, sisartani
Avdotja Romanovna Raskolnikovnaa. Mutta meistä tuli jo ensi
kohtauksessamme vihamiehet ja minä ajoin hänet ulos. Kaksi todistajaa
voi todistaa sanani. Tämä mies on sangen ilkeä. Toissa päivänä en vielä
tiennyt, että hän asui Teidän luonanne, Andrei Semjonovitsh, ja että hän
luultavasti samana päivänä kuin meistä tuli vihamiehet, näki, että minä
Marmeladov-vainajan ystävänä annoin hänen vaimolleen rahaa
hautajaisavuksi. Heti sen jälkeen kirjoitti hän kirjeen äidilleni ja
ilmoitti hänelle, etten minä ollut antanut rahoja Katerina Ivanovnalle,
vaan Sofia Semjonovnalle, josta viimemainitusta hän puhui pahaa,
luonnollisesti tarkottaen sillä, että meidän välillämme olisi sopimaton
suhde. Kaiken tämän kirjotti hän vain saadakseen epäsopua minun ja
omaisteni välille, sillä hän koetti saada heidät uskomaan, että minä
arvottomalla tavalla tuhlasin heidän viimeiset rahansa, jotka he olivat
antaneet minulle avuksi. Eilen todistin hänelle äitini ja sisareni
läsnäollessa, että minä tosiaan olin antanut rahat Katerina Ivanovnalle
sekä etten vielä koskaan ollut nähnyt hänen tytärpuoltaan. Suuttuneena
siitä, ettei hänen suunnitelmansa ollut onnistunut, alkoi hän heitellä
mitä hävyttömimpiä syytöksiä minua vastaan. Seurauksena oli
luonnollisesti täydellinen välien rikkoutuminen sisareni kanssa. Kaikki
tämä tapahtui eilen illalla. Ajatelkaa nyt, että jos hänen olisi
onnistunut leimata Sofia Semjonovna varkaaksi, olisi hän osottanut
omaisilleni, että hänen epäilyksensä oli perustettu. Tämä siis oli koko
hänen tuumansa.
Raskolnikovin keskeyttivät usein puheessaan läsnäolevien huudahdukset.
Hänen vakuuttava äänensä ja vakava ulkomuotonsa olivat tehneet
tavattoman vaikutuksen kaikkiin.
-- Niin, aivan niin se on, aivan niin se on! huudahti Lebesjatnikov
kiihkeästi. -- Sillä Sofia Semjonovna oli tuskin ennättänyt tulla
luokseni, ennenkuin Pietari Petrovitsh kysyi, olitteko Te saapunut,
olinko nähnyt Teitä Katerina Ivanovnan vierasten joukossa. Hänen
suunnitelmaansa siis kuului, että Te olisitte saapuvilla.
Lushin vaikeni nauraen ylenkatseellisesti. Mutta hän oli sangen kalpea.
Hän olisi mieluinten juossut tiehensä, mutta se oli melkein mahdotonta
ja olisi sitä pidetty tunnustuksena hänen puoleltaan. Sitä paitsi oli jo
hieman liikutettu kuulijakunta tulena ja liekkinä. Vaikkei
kuormastonjohtaja kyennyt käsittämään juuri mitään asioita, esitti hän
kuitenkin muutamia voimasanoja, jotka lienevät tuntuneet Lushinista
vähimmän miellyttäviltä. Pitkän selityksen aikana oli ihmisiä
tulvehtinut joka taholta. Nuo kolme puolalaista kirkui kaikkein
kiihkeimmin.
Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana. Hän ei irrottanut silmiään
Raskolnikovista, hän tunsi, että tämä ainoastaan voi suojella häntä.
Katerina Ivanovna hengitti rohkeasti ja kuuluvasti. Hän oli ilmeisesti
vallan uupunut. Amalia Ivanovna näytti tyhmältä seisoessaan siinä suu
ammollaan ja katsellessaan ympärilleen tyhmä ilme kasvoillaan. Vain sen
tuntui hän käsittävän, että Lushin oli pahassa pulassa.
Raskolnikov koetti jatkaa, mutta se ei ollut mahdollista. Kaikki
huusivat ja tunkeutuivat Lushinin ympärille singautellen haukkumasanoja
ja uhkauksia. Mutta Pietari Petrovitsh ei ollut suinkaan pelkuri.
-- Antakaa minulle tietä, herrani! sanoi hän korskasti raivoten tietä
joukon läpi. Minä pyydän päästä vapaaksi kaikista uhkauksista. Varas on
todistettu ja minä aijon syyttää häntä tuomioistuimen edessä. Kukaan ei
usko, että kaksi ateistia puhuu totta. Päästäkää vain minut!
-- Jättäkää heti minun huoneeni! Meidän välimme ovat rikki!
-- Minähän sanoin Teille, Andrei Semjonovitsh, jo aikasemmin aikovani
muuttaa. Nyt lisään vain enää, että Te olette narri. Minä toivon Teidän
saavan järkenne takasin. Hyvästi, herrani!
Hän tunkeutui joukon lomitse ovelle saakka. Mutta se oli postikirjurista
ilkeätä, että hän pääsisi poistumaan huoneesta saamatta mitään muita
kuin haukkumasanoja. Siksi otti hän pöydältä lasin heittääkseen Lushinia
kohti, mutta se lensi sen sijaan suoraan Amalia Lippewechseliä päähän.
Hän huudahti, ja postikirjuri, joka oli menettänyt tasapainonsa, putosi
raskaasti pöydän alle.
Pietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän
jättänyt talon.
Sonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä
voitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli
hän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä
kaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen
tapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta
ensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta
voitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin
voimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen
kohtauksen.
Vihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi
pois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.
Amalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin
naamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar
Katerina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.
-- Pois talostani ja paikalla!
Ja näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen
toisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.
Leski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti
sieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi
hänet helposti syrjään.
-- Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin ... nyt
tahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni
hautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia ... ajaa hän
minut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti
tuo parka... Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee
paremmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä
nähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta ... minä etsin sitä ... ja
heti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo,
minä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!
Katerina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen
lomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle.
Poletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia
odotti hän kaiholla äidin paluuta.
Amalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken
kapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat
laulaakin.
"Nyt on minunkin aikani poistua," ajatteli Raskolnikov. "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?"
Ja hän läksi Sonjan asuntoon.