II.

Olisi sangen vaikeata etsiä niitä syitä, jotka olivat saattaneet

puoliksi suunniltaan olevan Katerina Ivanovnan toimeen panemaan tämän

hulluhuonemaisen muistojuhlan. Raskolnikovilta saamistaan

viidestäkolmatta ruplasta oli jo kymmenen kulunut.

Ehkä piti hän velvollisuutenaan kunnioittaa vainajan muistoa sopivalla

tavalla, jotta kaikki naapurit ja ennen muita Amalia Lippewechsel

tietäisivät, "ettei hän (Marmeladov) ollut ollenkaan huonompi kuin he,

ehkäpä oli parempikin", sekä "ettei kellään heistä ollut oikeutta

nyrpistää nenäänsä hänelle". Ehkäpä oli se myös tuota kurjuuden

ylpeyttä, joka oli vaikuttanut häneen ja joka joittenkin tapojen

johdosta, jotka ovat pakollisia kanssaelämässämme, houkuttelee useata

köyhää ponnistamaan viimeset voimansa ja antamaani pois viimesen

roponsa, jotteivät toiset pääsisi heitä ivaamaan.

Sangen uskottavaa on myös, että Katerina Ivanovna tässä tilaisuudessa ja

juuri tänä hetkenä, jolloin hän tuntui olevan koko maailman hylkäämä,

tahtoi todistaa katalille naapureille, että hänellä oli sekä

elämänkokemusta ja ymmärsi olla emäntänä, sekä ettei häntä oltu

kasvatettu näin huonoa kohtaloa varten. Hän oli päinvastoin saanut

kasvatuksensa everstin hienossa, niin, voipa sanoa ylimysvaltasessa

kodissa, eikä hän suinkaan ollut luotu hankaamaan lattiaa ja pesemään

lasten risasia vaatteita.

Moisia ylpeyden ja turhamaisuuden taudinpuuskia esiintyy usein

köyhimmissä ja sorretuimmissa olennoissa ja niillä on voittamaton valta

heidän ylitsensä.

Katerina Ivanovna ei kuitenkaan kuulunut sortuneisiin. Tosin voivat

olosuhteet hänet masentaa, mutta häntä oli mahdotonta musertaa

moralisessa mielessä, niin että hän olisi alentunut toisen tahdon alle.

Mutta Sonja puhui totta kertoessaan, että hänen järkensä oli

järkähtänyt. Vielä ei voinut varmasti sanoa, oliko hän hullu, mutta

viime vuonna oli hän kärsinyt niin paljon, että hänen sielunsa oli

sumennut.

Tosin ei pöydässä ollut useita viinilajeja, mutta juomatavaroita oli hän

kuitenkin hankkinut. Siinä oli paloviinaa, rommia ja mitä ilkeimmän

makuista Lissabonin viiniä, riittävässä määrin. Ruokatavaroita oli

kutjaa, riisipuuroa lukuunottamatta, joka ei osaa puuttua yksistäkään

hautajaisista, vain kaksi tai kolme lajia, jotka kaikki oli valmistettu

Amalia Ivanovnan keittiössä. Sitä paitsi koristi pöytää kaksi

samovaaria, jotka olivat asetetut siihen niitä varten, jotka tahtoivat

teetä tai groggia ruoan jälkeen.

Ostot oli toimittanut Katerina Ivanovna ja eräs toinen vuokralainen,

muuan köyhä puolalainen. Hän juoksenteli myös tänään kaikkialla ja

aikaan sai suurta melua kiireellään. Hän vaivasi Katerina Ivanovnaa

lopuksi niin paljon liian suurella palvelushalullaan, että tämä melkein

tuli sairaaksi hänet nähdessään, vaikka hän alussa oli ollut

ihastuksissaan hänen avuliaisuudestaan. Katerina Ivanovnalla oli

nimittäin se omituinen luonnepiirre, että hän koristi ensimäistä hyvää

mitä kauneimmilla hyveillä, ylisteli häntä maasta taivaaseen ja lisäsi

hänelle ansioita, joita hänellä ei ollut -- äkkiä sitten aiheettomasti

siirtyäkseen päinvastaseen äärimmäisyyteen.

Luonnostaan oli hänellä ilonen ja rauhallinen luonne, joka oli taipuva

katsomaan kaikkea valosalta puolelta, mutta suru ja onnettomuus olivat

muuttaneet hänet, ja hän tahtoi väkisin ja katkeruudella hankkia sen

ilon ja levon, jota hän oli vailla. Pieninkin vastoinkäyminen saattoi

saattaa hänet raivoon; hän kirosi kohtaloaan ja heitti käsistään kaikki,

mitä hänellä niissä oli.

Amalia Ivanovna oli äkkiä saanut tavattoman merkityksen Katerina

Ivanovnan silmissä ja oli hankkinut hänen myötätuntonsa innokkaalla

osanotollaan juhlan valmistuksiin. Hän oli ottanut toimekseen pöydän

kattamisen, porslinin ja pöytäliinan hankkimisen ja ruoan laittamisen

omassa keittiössään. Katerina Ivanovna jätti kaikki hänen haltuunsa,

sillä hän tahtoi itse olla mukana kirkkomaalla.

Ja kaikki oli järjestetty mitä paraimmalla tavalla. Pöytä oli

huolellisesti katettu lautasilla, veitsillä, kahveleilla, olutlaseilla

ja teekupeilla, jotka kyllä edustivat useaa eri lajia, koska olivat

vuokralaisilta lainatut, mutta nyt seisoivat oikealla paikallaan hyvässä

järjestyksessä.

Amalia Lippewechsel vastaanotti palaavat jonkunlaisella ylpeydellä. Hän

oli puettuna paraaseen pukuunsa, surunauhalla koristettuun myssyyn ja

mustaan pukuun. Mutta tämä ylpeys, vaikka täysin oikeutettukin, ei

kuitenkaan miellyttänyt Katerina Ivanovnaa. "Näyttihän tosiaan siltä

kuin ei pöytää voisi kattaa ilman Amalia Lippewechselin apua". Uusilla

nauhoilla varustettu myssy oli samaten hänestä vastenmielinen ja hän

ajatteli: "Minä luulen todellakin, että tuo tyhmä saksalainen naikkonen

ylpeilee siitä, että hän emäntänä on alentunut auttamaan köyhiä

vuokralaisiaan. Armeliaisuudesta! Isäni luona, joka oli eversti, niin,

melkeinpä kuvernöri, katettiin usein neljällekymmenelle hengelle ja

Amalia Ivanovnan kaltanen ei olisi saanut olla edes keittiössäkään..."

Katerina Ivanovna päätti kuitenkin pitää tunteet omana salaisuutenaan,

vaikka hän ottikin tehtäväkseen ennen päivän loppua nyhtiä kaikki ylpeät

ajatukset hänen päästään. Hän kohteli häntä sen vuoksi jotenkin

kylmästi.

Mutta hänen ärtymyksensä johtui myös eräästä toisesta syystä. Kaikista

hautajaisiin kutsutuista naapureista oli tuskin kukaan tullut

lukuunottamatta puolalaista, joka oli ennättänyt seurata

kirkkomaallekin.

Mutta muistojuhlaan, se on ruoan ja juoman kimppuun, olivat tulleet vain

köyhimmät. Useat heistä eivät edes olleet vallan selviäkään. Vanhemmat

ja varakkaammat tuntuivat yksimielisesti sopineen poisjäämisestä.

Eikä Pietari Petrovitsh Lushinkaan, joka heistä oli korkein, ollut

saapunut. Se oli sitä harmillisempaa, kun Katerina Ivanovnalla oli

edellisenä iltana ollut tilaisuus kertoa Amalia Lippewechselille,

Poletshkalle, Sonjalle ja pikku puolalaiselle, että hän oli jaloin

ihminen mitä voi ajatella ja sitä paitsi ylhäinen ja rikas. Hän oli

ollut hänen ensi miehensä ystäviä ja oli nyt luvannut tehdä kaikki, mitä

hänen vallassaan oli, hankkiakseen Katerina Ivanovnalle huomattavan

eläkkeen.

Tässä täytyy meidän kuitenkin huomauttaa, että joskin Katerina Ivanovna

kerskui ylhäisine ja rikkaine tuttavuuksineen, tapahtui se vallan

hyvässä mielessä, ylimääräsestä ilosta, sillä hän tunsi tyydytystä

saadessaan lisätä vielä suuremman merkityksen, joka sattumalta

ylistettiin.

Lähinnä Lushinin jälkeen kaivattiin inhottavaa Lebesjatnikovia. Mitä

kuvitteli tuo mies mielessään? Hänet oli armeliaisuudesta kutsuttu ja

koska hän asui samassa huoneessa kuin Lushin. He eivät olleet osanneet

välttää hänen kutsumistaan. Eräs hieno nainen tyttärineen olivat myös

saapumatta. He olivat vasta asuneet pari viikkoa Amalia Lippewechselin

luona, mutta olivat jo valittaneet sen melun johdosta, joka kuului

Marmeladovin huoneesta, etenkin silloin kun mies tuli kotiin juopuneessa

tilassa. Katerina Ivanovna oli luonnollisesti saanut tietää sen, ja se

oli antanut aihetta toraan Amalia Lippewechselin kanssa, joka uhkasi

ajaa hänet tiehensä ja huusi täyttä kurkkua, että he häiritsevät hänen

"hienoja vuokralaisiaan".

Juuri siksi oli Katerina Ivanovna päättänyt kutsua tuon naisen ja hänen

tyttärensä, sitä suuremmalla syyllä, kun he aina ylpeästi käänsivät

päänsä pois, kun he jokusen kerran kohtasivat hänet.

He saisivat nyt tietää, että täällä ajateltiin ja tunnettiin niin

jalosti että heidät kutsuttiin muistamatta heidän pahuuttaan. He

saisivat myös nähdä, ettei Katerina Ivanovna ollut syntynyt ja kasvanut

elämään noin kurjissa oloissa.

Hänen suunnitelmansa oli antaa se heille tiedoksi aterian

aikana; samaten päätti hän kertoa isävainajansa vaatimuksista

kuvernöörinarvonimeen. Tässä tilaisuudessa tahtoi hän ohimennen

huomauttaa heille, ettei ollut hienoa kääntyä poispäin, kun kohtasi

jonkun, sekä että se vain oli todistus tyhmyydestä.

Muuan saksalainen everstiluutnantti, todellisuudessa eräs erotettu

kapteni, ei myöskään ollut tullut. Mutta hänellä oli kylliksi anteeksi

pyyntöä siinä, ettei hän vielä ollut nukkunut eilispäivän kohmeloa

päästään.

Ainoat, jotka olivat saapuneet, olivat tuo pieni puolalainen ja eräs

kuuro ja sokea entinen postikirjuri sekä muuan viralta pantu luutnantti

(oikeastaan entinen kuormastonjohtaja), joka aina nauroi niin

sopimattoman kuuluvasti ja joka, "ajatelkaapas", esiintyi tässä

tilaisuudessa liivittä.

Eräs heistä oli heti istunut pöytään edes kumartamatta emännälle, eräs

toinen oli sopivamman puvun puutteessa tullut yönutussa -- mutta se oli

kuitenkin niin sopimatonta, että Amalia Lippewechsel ja puolalainen

yksissä neuvoin heittivät hänet ovesta ulos.

Puolalainen oli muuten ottanut mukaansa kaksi maamiestään, jotka eivät

asuneet Amalia Ivanovnan luona ja jotka olivat täysin tuntemattomia

muulle seuralle.

Kaikki tämä suututti Katerina Ivanovnaa. "Keitä varten oli hän

oikeastaan tehnyt kaikki näinä valmistukset?" Tilan voittamiseksi eivät

lapset istuisi pöydässä, joka oli koko huoneen levynen. Erääseen huoneen

nurkkaan oli heille katettu pöytä arkun päälle. Molemmat pienokaiset

istuivat pienellä penkillä ja Poletshkan tuli hoitaa heitä, antaa heille

ruokaa ja puhdistaa heidän nenänsä.

Katerina Ivanovna katsoi velvollisuudekseen vastaanottaa harvat vieraat

kaksinverroin niin ylpeästi kuin muuten. Muutamia heistä mittasi hän

kiireestä kantapäähän ankarin katsein ja antoi heidän ymmärtää, että he

voivat istuutua.

Mutta Amalia Ivanovna sai, omituista kyllä, maksaa kaikista niistä,

jotka jäivät tulematta, ja tuli luonnollisesti raivoihinsa moisesta

vääryydestä. Moinen alku ei luvannut hyvää loppua.

Vihdoin istuttiin pöytään.

Raskolnikov oli saapunut samaan aikaan kun muut tulivat kirkkomaalta.

Katerina Ivanovna oli sangen ilonen nähdessään hänet, ensiksi siitä

syystä, että hän oli "ainoa sivistynyt mies" koko vierasten parvessa ja

koska hän, "kuten tunnettua, parin vuoden kuluttua oli saava toimen

täkäläisessä yliopistossa"; toiseksi, koska hän heti kunnioittavasti

pyysi anteeksi sitä, että hänen sisällisestä halustaan huolimatta oli

ollut mahdotonta saapua hautajaisiin.

Katerina Ivanovna valtasi hänet heti ja asetti hänet istumaan vasemmalle

puolelleen. Oikealla istui jo Amalia Ivanovna Lippewechsel.

Vaikka hänellä oli suurta huolta ruoan tarjoilemisesta, ja vaikka häntä

lakkaamatta ahdisti yhä lisääntyvä yskä, sai hän kuitenkin aikaa

lakkaamatta kääntyä Raskolnikovin puoleen ja puoleksi kuiskaavalla

äänellä uskoa hänelle oikeutetun mielipahansa epäonnistuneesta juhlasta.

Mutta toisinaan pukeutui hänen paha tuulensa mitä suorimpaan nauruun

toisten vierasten kustannuksella.

-- Tuo vanha pöllö on syynä kaikkeen, kuiskasi hän. -- Te ymmärrätte

kyllä, ketä tarkotan. Katsokaahan vain, miten hän mulkoilee silmineen!

Hän huomaa, että me puhumme hänestä, mutta hän ei tiedä, mitä me

puhumme, ha, ha, ha! -- Yskäkohtaus keskeytti hänet. -- Mitä luulette

hänen uskovan siitä, kun on puettu tuohon myssyyn? Oletteko huomannut,

että hän on olevinaan suojelijani, sekä että hän pitää läsnäoloaan

kunniana minulle? Minä pyysin häntä kutsumaan joitakin vainajan

tutuista, ja katsokaa nyt, keitä hän tänne on haalinut! Entä nuo

puolalaiset! Kukaan meistä ei ole ennen nähnyt heitä, ja miksi ovat he

tulleet tänne? Katsokaas miten tylsästi he istuvat! Panu (puolalainen

nimitys "herrani"), oletteko koskaan saanut pannurieskaa? huusi hän

eräälle heistä. Ottakaa ruokaa! Ettekö tahdo olutta tai viinaa!...

Katsokaas vain, miten hän hyppii ja miten hän kuopii jaloillaan

kumartaessaan! Katsokaa toki! Nuo raukat ovat luultavasti sangen

nälissään. Eipä haittaa. He kernaasti syökööt itsensä kylläsiksi. He

ainakin käyttäytyvät kunnollisesti -- mutta silti tulen surulliseksi

ajatellessani emännän hopeaesineitä... Amalia Ivanovna, jatkot hän

melkein ääneensä, -- jos Teidän lusikkanne varastetaan, sanon jo

ennakolta, etten tahdo ottaa kannettavakseni mitään edesvastuuta niistä.

Ha, ha, ha!

Hän räjähti nauruun ja kääntyi uudelleen Raskolnikovin puoleen, samalla

osottaen emäntää ja iloiten keksinnöstään.

-- Hän ei ymmärrä minua ... hän ei hituistakaan ymmärrä minua. Katsokaas

vaan tuota pöllöä, oikeata pöllöä, oikeata pöllöä ... sarvipöllöä uusine

nauhoineen, ha, ha, ha!

Hänen naurunsa keskeytti uusi yskäkohtaus, jota kesti viisi minuuttia.

Nenäliina tuli veren tahraamaksi, hiki valui suurina pisaroina hänen

otsaltaan ja puna hänen poskillaan kävi yhä huomattavammaksi. Vaijeten

näytti hän Raskolnikoville verta; mutta tuskin oli hän ennättänyt

toipua, ennenkuin hän vilkkaasti lausui:

-- Hänen oli kutsuttava tuo nainen ja hänen tyttärensä ... tiedätte

kyllä, keitä tarkotan. Se hänen olisi luonnollisesti tullut tehdä mitä

kohteliaimmin. Mutta sen sijaan oli hän käyttäytynyt sillä tavalla että

tuo koppava maalaistyllerö jäi tänne tulematta ja jätti vielä pyytämättä

anteeksi sitä vain siksi, että hän on majurin leski, joka on tullut

tänne kerjäämään eläkettä. Sellanen, joka maalaa itsensä sekä punasella

että valkosella, vaikka hän on jo viidenkymmenen vanha... Minä en voi

myöskään käsittää sitä, miksi Pietari Petrovitsh on tulematta. Mutta

missä on Sonja, minne hän on mennyt? Ah, tuossa hän vihdoinkin tulee!

Missä olet ollut, Sonjaseni? Se on omituista, että olet niin vähän

täsmällinen isäsi hautajaispäivänä. Rodian Romanovitsh, tahdotteko olla

hyvä ja antaa hänelle paikka vieressänne. Istuudu tähän, Sonetshka...

Syö, mitä mielesi tekee! Ota hieman tuota keitettyä kalaa! Se on sangen

hyvää. Nyt saat heti kakkua. Oletko myös antanut lapsille jotakin?

Poletshka, oletteko saaneet kaikkea? No, se on hyvä. Ole nyt hyvä,

Lydia! Kolja, sinä et saa kopistella, jalkojas. Istukaa hiljaa, kuten

aristokratisten lasten tulee. Mitä sinulla on sanottavaa, Sonetshka?

Sonja kiiruhti lausumaan Lushinin anteeksipyynnön ja koetti puhua sangen

kuuluvasti, että kaikki kuuntelisivat häntä. Hän käytti mitä

kohteliaimpia ja arvokkaimpia sanoja, jotka hän itse pani Lushinin

suuhun. Vihdoin hän lisäsi, että Pietari Petrovitsh erikoisesti oli

pyytänyt häntä ilmasemaan, että hän pian kävisi Katerina Ivanovnan luona

nähdäkseen, mitä hän voisi tehdä hänen tulevaisuutensa hyväksi, j.n.e.

Sonja tiesi, että hän tällä lailla saisi äitipuolensa rauhottumaan sekä

että tästä tulisi tervetullut tieto tämän loukatulle ylpeydelle.

Hän istuutui Raskolnikovin viereen, tervehtien nopeasti, mutta katseli

sitten tarkkaavasti häntä. Hän tuntui olevan hajamielinen, vaikka hän

lakkaamatta katseli Katerina Ivanovnan silmiin arvatakseen hänen

toivomuksensa.

Kummallakaan heistä ei ollut surupukua, mutta he olivat molemmat puetut

tavallisiin tummiin vaatteisiinsa. Katerina Ivanovnalla ei ollut muita

vaatteita kuin mitä hänellä oli yllään.

Sonjan tiedonanto Pietari Petrovitshista oli tehnyt hyvän vaikutuksen.

Äitipuoli kuunteli häntä arvokkaana ja kyseli alentuvalla äänellä

Pietari Petrovitshin terveydentilaa. Sitten kuiskasi hän jotenkin

kuuluvalla äänellä Raskolnikoville, että tosiaan olisi tuntunut

kummalliselta, että niin rikas ja kunnioitettava mies kuin Pietari

Petrovitsh olisi oleskellut näin "tavattomassa" seurassa huolimatta

hänen myötätunnostaan heidän perhettään kohtaan ja hänen vanhasta

ystävyydestään hänen isänsä kanssa.

-- Siksi olen myös Teille sangen kiitollinen, Rodion Romanovitsh,

ettette Tekään tullut syömään suolaa ja leipää luonani -- vaikkei

minulla ollut mitään parempaa seuraa tarjota Teille. Minä olen vallan

varma, että vain Teidän läheinen ystävyyssuhteenne autuaaseen

miesvainajaani saattoi Teidät pitämään lupauksenne.

Hän katseli ylpeästi vieraitaan ja kysyi innokkaasti kuurolta mieheltä,

eikö hän tahtonut enempää paistia ja oliko hän juonut viiniä. Puhuteltu

vastasi ei, eikä voinut käsittää, mitä häneltä tahdottiin, vaikka hänen

kummallakin puolella olevat naapurinsa töykkivät häntä kylkiin. Hän

katseli toisesta toiseen kita ammollaan ja synnytti siten yleistä

naurua.

-- Mokoma tolvana! Miksi hänet on tänne kutsuttu? Mutta mitä Pietari

Petrovitshiin tulee, olen aina ollut varma siitä... jatkoi Katerina

Ivanovna kääntyen Raskolnikovin puoleen. Mutta sitten hän kääntyi äkkiä

Amalia Lippewechselin puoleen, katseli häntä tuimasti ja jatkoi: Häntä

ei luonnollisestikaan voida verrata Teidän naistolvanoihinne, joita ei

edes olisi tahtonut ottaa kyökkipiiakseen. Miesvainajani olisi ehkä

liiallisesta hyväntahtosuudesta tehnyt heille sen kunnian, että olisi

ottanut heidät vastaan.

-- Niin, hän piti sangen paljon ryypystä, sitä hän teki. Hän piti paljon

märistä tavaroista! huudahti äkkiä tuo erotettu kuormastonjohtaja

kulautettuaan kahdennentoista ryypyn nokkaansa.

-- Miesvainajallani oli todellakin se heikkous, sen tiedätte kaikki,

lausui Katerina Ivanovna kiivaasti, mutta hän oli silti hyvä ja jalo

mies, joka rakasti ja kunnioitti omaisiaan. Ainoa surettava seikka oli

se, että hän niin usein pelkästä hyväntahtoisuudesta seurusteli

yksinkertasen kansan kanssa -- josta jokuset eivät olleet hänen

kengänpohjiensakaan arvoset. Ajatelkaahan, Rodion Romanovitsh, me

löysimme hänen taskustaan piparikakkutaikinasta tehdyn kukon! Vaikka hän

olikin juovuksissa ja hämmentyneenä, ajatteli hän kuitenkin lapsia!

-- Kukon? Sanoitteko kukon? kysyi kuormastonjohtaja.

Katerina Ivanovna ei pitänyt häntä vastauksen arvosena. Hän vaipui

ajatuksiinsa ja huokasi syvään.

-- Te kai luulette kuten kaikki muutkin, että minä olin liian ankara

häntä kohtaan, sanoi hän Raskolnikoville. -- Minä vakuutan Teille, että

se on erehdys. Hän kunnioitti minua ja piti korkeassa arvossa. Hän oli

hyvä sielu. Oi, miten kipeältä minusta useinkin tuntui, kun hän istui

tuolla nurkassa ja katseli minua! Usein teki mieleni hyväillä häntä,

mutta silloin ajattelin aina: Jos hyväilet häntä, juo hän itsensä heti

päihin! Vain ankaruudella voi hänet pidättää siitä.

-- Niin, te olette usein temponut ja kiskonut häntä tukkapäästä, sanoi

kuormastonjohtaja ja nielasi suihinsa uuden lasin viinaa.

-- Useita aaseja ei ainoastaan auta vetää tukasta, vaan täytyy myös

piiskata luudalla. Tällä kerralla en puhu vainajasta, lausui Katerina

Ivanovna.

Punaset pilkut hänen kasvoillaan kävivät yhä näkyvämmiksi ja hänen

rintansa huohotti. Monet läsnäolijat nauroivat ja työntelivät miestä,

jotta hän alottaisi riidan Katerina Ivanovnan kanssa.

-- Mitä te oikeastaan tarkotatte? alkoi hän. -- Oletteko ajatellut, että

-- mutta hänhän on leski, leski raukka! Minä annan hänelle anteeksi ...

je passe! ja uusi lasi viinaa vahvisti hänen päätöstään.

Raskolnikov istui hiljaa ja kuunteli vastenmielisesti heidän puhettaan.

Vain kohteliaisuuden vuoksi maistoi hän niitä ruokalajeja, joita

Katerina Ivanovna tarjosi hänelle. Hän katseli Sonjaa tarkkaavasti.

Mutta tämä tuli yhä rauhattomammaksi ja huolestuneemmaksi. Hän aavisti

myös, ettei muistojuhla päättyisi rauhallisesti ja hän huomasi tuskalla

kiihottuneen ilmeen Katerina Ivanovnan kasvoilla. Hän tiesi, että hän

itse oli suurimpana syynä molempain vierasten naisten poisjäämiseen.

Amalia Ivanovna oli kertonut, että vanhempi nainen oli loukkaantunut ja

kysynyt: "Miten voisin minä antaa tyttäreni istua tuon mamselin

vieressä?" Sonja aavisti, että äitipuoli oli selvillä siitä. Loukkaus

Sonjaa kohtaan merkitsi Katerina Ivanovnalle enemmän kuin pukkaus häntä

itseään kohtaan, enemmän kuin loukkaus lapsia kohtaan, niin, hänen omaa

isäänsä kohtaan, ja hän tiesi, ettei Katerina Ivanovna ennen

rauhoittuisi "ennenkuin oli näyttänyt näille naikkosille, etteivät he

olleet kylliksi hyviä olemaan hänen isänsä kyökkipiikoja".

Toisessa päässä pöytää johtui erään vieraan mieleen lähettää Sonjalle

lautanen, jossa oli kaksi leivänsirpaleista muodostettua sydäntä nuolen

lävistämänä. Heti joutui Katerina Ivanovna suunniltaan ja sanoi sangen

kuuluvasti, että se, jolta lahja tuli, oli "juopunut aasi".

Amalia Lippewechsel päätti antaa keskustelulle toisen suunnan ja alkoi

sentähden murteellisella venäjällä kertoa pitkää ja tyhmää juttua, mutta

hänet keskeytti Katerina Ivanovna, joka teki sen huomautuksen, että

hänen vast'edes tulisi välttää venäläisten juttujen kertomista. Toinen

luonnollisesti loukkaantui ja voi vaivoin hillitä itsensä.

-- Ei, kuulkaas tuota vanhaa pöllöä! Miten hän raatelee kieltä, sanoi

Katerina Ivanovna Raskolnikoville. Oletteko koskaan kuullut tuon

tapaista lorua? Kaikki nämä Pietarin ulkomaalaiset, etenkin saksalaiset,

ovat paljon tyhmemmät kuin me muut. Ettekö Tekin ole huomannut sitä? Äh,

sitä urveloa! Hän luulee kertoneensa jostakin sangen hienosta,

liikuttavasta jutusta, eikä aavista, miten tyhmä se oli. Minun

mielestäni on tuo juopunut kuormastonjohtaja paljon viisaampi kuin tuo

urvelo! Edellisestä voi toki nähdä, että hän on irstas veikko ja että

hän on juomalla menettänyt kaiken järkensä. Jälkimäinen taas tekeytyy

niin järkeväksi, niin vakavaksi ... katsokaa vain häntä, miten hän

tuijottaa eteensä. Hän on ilkeä, hän on ilkeä, ha, ha, ha!

Katerina Ivanovna nauroi, kunnes uusi yskäkohtaus alkoi häntä kiusata.

Hänen ilosuuttaan jatkui nyt keskeytymättä.

Hän kertoi, että hän odotetulla eläkkeellään avaisi kotiseudulleen, T:n

kaupungissa, oppikoulun nuoria aatelisneitoja varten. Hän ilmotti

Raskolnikoville tämän uutuuden ja koristi sitä useilla ihastuttavilla

yksityiskohdilla. Tässä tuli mitä käsittämättömimmällä tavalla ilmoille

diplomi, josta Marmeladov jo oli puhunut ollessaan kapakassa

Raskolnikovin kanssa. Tämä diplomi tulisi nyt todistamaan Katerina

Ivanovnan oikeutta perustaa oppikoulua.

Mutta alkuperäsesti oli hänen tarkotuksensa ollut näyttää sitä noille

molemmille naikkosille, selvästi ja ilmeisesti osottaakseen, että hän

oli ylhäinen nainen.

Voipa melkein sanoa, että hän polveutui aristokratisesta perheestä...

Everstin tytär hän oli ja joka tapauksessa parempi kuin useat

seikkailijattaret, joita nyt tapasi kaikkialla.

Diplomi kiersi kädestä käteen ja Katerina Ivanovna iloitsi siitä, sillä

siinä oli todellakin, että hän oli tosiaan ritarimerkin saaneen

hovineuvoksen tytär sekä että hän nähtävästi oli yhtä kuin everstin

tytär.

Päästyään kerran alkuun, alkoi hän kuvata sitä loistavaa elämää, jota

hän tulisi viettämään T:ssä, kertoi opettajista, joita aikoi hankkia ja

eräästä kunnianarvosesta ukosta, ranskalaisesta Mangotista, joka oli

opettanut häntä itseään hänen kouluaikanaan ja joka nyt oli asettunut

lepäämään T:ssä, ja joka otaksuttavasti suostuisi halvasta hinnasta

antamaan oppitunteja.

Vihdoin johtui puhe Sonjaan, "joka muuttaisi T:hen Katarina Ivanovnan

kanssa ja auttaisi häntä neuvoilla ja töillä".

Tätä lausuttaessa kuului pöydän toisesta päästä röhönaurua. Katerina

Ivanovna rankaisi tätä sopimatonta naurua hiljasella ylenkatseella,

mutta korotti kuitenkin äänensä ja kertoi Sofia Semjonovnan oivallisista

ominaisuuksista, hänen kainoudestaan, kärsivällisyydestään,

epäitsekkyydestään ja sielun jaloudestaan. Sillä välin taputti hän

Sonjaa poskelle ja suuteli häntä sydämellisesti. Tyttö tuli

veripunaseksi ja äitipuoli alkoi aivan odottamatta itkeä, mutta pyysi

heti anteeksi ja sanoi olevansa heikkohermonen houkkio sekä että nyt oli

aika tarjoilla teetä, koska kaikki olivat lopettaneet syönnin.

Mutta nyt oli tullut Amalia Ivanovnan vuoro. Hän tunsi olevansa suuresti

loukattu siitä, ettei hänellä ollut mitään osuutta keskustelussa sekä

siitä, ettei kukaan kuullut häntä. Hän käytti sen vuoksi tilaisuutta

hyväkseen tehdäkseen viimeisen yrityksen.

Ensin teki hän huolestuneena tuon tärkeän ja syvämielisen huomautuksen,

että tulevassa opistossa merkitsi paljon se, että nuorten neitien

puhtaita liinavaatteita tarkoin pidettiin silmällä sekä että sentähden

oli välttämätöntä antaa jonkun luotettavan naisen hoitaa vaatekaappia.

Toiseksi oli nuoria neitosia estettävä lukemasta romaaneja öisin.

Katerina Ivanovna, joka nyt oli vallan väsynyt ja uupunut, keskeytti

hänen puheensa sanoen, ettei hän ymmärtänyt mitä hän puhui, sekä että

liinakaapin huolenpito oli taloudenhoitajattaren asia, eikä suinkaan

aristokratisen opetuslaitoksen johtajattaren. Mitä romanin lukemiseen

tuli, oli tämä huomautus niin sopimaton, että hänen oli pyydettävä

puhujaa vaikenemaan.

Amalia Lippewechsel tuli punaseksi kuin keitetty rapu ja vastasi, että

hän oli tarkottanut hyvää ja että hän toivotti hänelle kaikkea

mahdollista menestystä, mutta että hän jo kauvan oli ollut velkaa

hänelle vuokran.

Katerina Ivanovna vastasi heti, että hän valehteli toivottaessaan

hänelle kaikkea mahdollista menestystä, sillä vielä eilen, kun autuaasti

nukahtanut vielä oli ruumiina tässä, oli hän vaatinut häneltä vuokraa.

Tähän antoi Amalia Ivanovna suoran vastauksen, että hän oli kutsunut nuo

jo mainitut naiset, mutta että nämä eivät tahtoneet tulla syystä että he

olivat hienoja naisia sekä etteivät hienot naiset käy naisten luona,

jotka eivät ole mitään hienoja naisia. Katerina Ivanovna selitti nyt

katsantokantansa lausumalla, että koska hän Amalia Ivanovna imisä, ei

hän ollenkaan voinut arvostella, mitä hienous merkitsi.

Molempain naisten keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi. Uhkauksia lenteli

edes ja takaisin ja vihdoin nousi Amalia Lippewechsel paikaltaan ja

alkoi koota hopealusikoita. Skandali laajeni yhä, ja lapset alkoivat

itkeä. Sonja koetti turhaan rauhottaa Katerina Ivanovnaa.

Viime mainittu oli juuri aikeissa tempasta myssyn vihamiehensä päästä --

kun ovi samalla hetkellä aukeni ja Lushin näyttäysi kynnyksellä. Hän

katseli seuraa ankarin ja tutkivin silmäyksin.

Katerina Ivanovna juoksi heti häntä vastaan.