I.

Se aamu, joka seurasi Dunetshkan ja Pulcheria Alexandrovnan ikävää

selitystä, vaikutti sangen painavasti Lushiniin. Hänen suureksi

mielipahakseen selveni hänelle vähitellen yhä enemmän, että se, mitä hän

edellisenä päivänä oli pitänyt innoitteluna ja mahdottomana, oli

muuttunut todellisuudeksi. Se haava, minkä hänen itserakkautensa oli

saanut, kiusasi kaiken yötä hänen mieltään.

Heti vuoteelta noustuaan meni hän peilin eteen nähdäkseen, eikö sappea

ollut tunkeutunut vereen. Mutta kun peili oli rauhoittanut hänet,

rauhoittui hän hieman siinä toivossa, että hän vallan varmasti muualta

tapaisi morsiamen, joka ehkä vielä paremmin voisi vastata hänen

vaatimuksiaan.

Mutta tuskin oli tämä ajatus syntynyt hänessä, ennenkuin se muuttui niin

vastenmieliseksi, että hän antoi palttua sille, joka nosti pilkallisen

hymyn hänen huonetoverinsa ja nuoren ystävänsä, Andrei Semjonovitsh

Lebesjatnikovin huulille. Pietari Petrovitsh huomasi tämän hymyn ja pani

sen heti muistiin nuoren ystävänsä tilille.

Hän oli raivoisan happamana siitä tekemästään tyhmyydestä, että ilmoitti

Andrei Semjonovitshille tuloksen edellisen illan kohtauksesta. Hän oli

nyt ottanut kaksi harha-askelta. Tänään seurasivat kaikki

epämiellyttävyydet toisiaan. Senatissakin oli hänellä ollut huono onni

eräässä lainopillisessa jutussa. Myös oli hänessä synnyttänyt mielipahaa

se isäntä, jolta hän oli vuokrannut huoneustonsa, missä tulisi asumaan

naimisiin mentyään ja minkä hän oli panettanut kuntoon. Isäntä oli

saksalainen käsityöläinen, joka ei millään lailla tahtonut särkeä äsken

tehtyä vuokrasopimusta, vaikkakin Lushin jätti huoneuston korjattuna, ja

pyysi saada koko sen summan maksetuksi, jonka hän oli luvannut

vuokrasopimuksen rikkoutumisen varalta. Huonekalujen myyjä ei myöskään

tahtonut antaa ruplaakaan takasin saamistaan käsirahoista, vaikkei yhtä

ainoatakaan ostetuista huonekaluista oltu viety pois puodista.

"Mutta enhän minä voi mennä naimisiin huonekalujen tähden", ajatteli hän

harmistuneena. "Mutta onko se myös mahdollista, että kaikki on

menetettyä? Eiköhän minun vielä pitäisi yrittää kerran?"

Ajatellessaan Dunetshkaa täyttyi hänen sielunsa suloisesta mielihyvästä.

Se oli tuskallinen hetki hänelle. Jos hänen olisi ollut mahdollista

surmata Raskolnikov vain toivomuksen lausumisella, ei Lushin olisi

epäillyt hetkeäkään lausua sitä toivomusta.

"Se oli myös suuri virhe, etten antanut heille rahoja", ajatteli hän

palatessaan Lebesjatnikovin huoneeseen. "Miksi olin niin ahne? Mikä

vaikutin oli siinä määräävänä! Niin, se on totta, että minä tahdoin

heidän tutustuvan hätään ja kurjuuteen, jotta he kunnioittaisivat ja

arvossapitäisivät minua hyväntekijänään. Mutta sen sijaan onkin käynyt

tykkänään toisin. Jos minä sitä vastoin olisin antanut hänelle lahjoja

viidentoista sadan ruplan arvosta koristuksiksi, olisi asia nyt

tykkänään toisella kannalla. Silloin eivät he olisi niin helposti

voineet antaa minulle matkapassia. Sellaiset ihmiset tahtovat aina, jos

rikkomus tapahtuu, antaa takasin mitä ovat saaneet, ja se olisi ehkä

käynyt heille vaikeaksi. Eivätkä he myöskään olisi tahtoneet ajaa pois

miestä, joka oli heidän hyväntekijänsä. Minä olen menetellyt sangen

tyhmästi!" Hän oli vihanen itselleen ja kutsui itseään aasiksi ...

luonnollisesti toisten kuulematta.

Hän oli kotiin palatessaan kaksin verroin niin suuttunut kuin

lähtiessään. Muistojuhlan valmistukset Katerina Ivanovnan huoneessa

herättivät hänessä sillä välin uteliaisuutta. Hän kummasteli, eikö

hänkin ollut kutsuttu, mutta tapahtuneet ikävyydet olivat saattaneet

hänet unohtamaan kaiken muun.

Hän kiiruhti noutamaan selityksiä madame Lippewechseliltä, joka Katerina

Ivanovnan vielä ollessa kirkkomaalla, teki tarpeellisia valmistuksia; ja

häneltä sai hän tietää, että toimitettaisiin juhlalliset hautajaiset.

Melkein kaikki talon asukkaat olivat kutsutut. Lebesjatnikov heidän

kerallaan. Pietari Petrovitsh ei ollut yksistään kutsuttu, vaan

odotettiinpa häntä kaihoten juhlan tärkeimpänä ja ylhäisempänä vieraana.

Amalia Ivanovnaa oli erikoisen kohteliaasti pyydetty saapumaan, vaikka

hän ja leski vielä olivatkin riidoissa keskenään, ja hän oli luvannut

tehdä kaikki valmisteet. Hän tunsi tällöin suurta mielihyvää ja oli

ylpeä niistä korukapineista, jotka häntä tässä tilaisuudessa koristivat.

Pietari Petrovitshin katseltua alkuvalmistuksia, juohtui hänen mieleensä

omituinen päähänpisto ja hän läksi Lebesjatnikovin huoneeseen. Hän oli

nimittäin saanut kuulla, että Raskolnikov oli kutsuttujen joukossa.

Andrei Semjonovitsh oli sattumalta kotona koko aamupuolen. Lushin oli

omituisessa, joskin vallan luonnollisessa suhteessa tähän herraan.

Pietari Petrovits nimittäin vihasi ja ylenkatsoi häntä rajattomasti heti

tulostaan saakka. Se ei johtunut yksistään säästäväisyyssyistä, vaikka

se olikin pääseikka, joka oli saanut hänen asettumaan asumaan siinä,

vaan olipa vielä toinenkin syy, joka oli johtanut hänet siihen.

Jo oleskellessaan maaseudulla oli hän kuullut, että hänen entinen

holhokkinsa Andrei Semjonovitsh oli kiihkosimpia edistyksen mieliä, sekä

että hänellä eräissä salaperäisissä ja mieltäkiinnittävissä piireissä

oli tärkeäkin osansa. Tämä oli vaikuttanut Lushiniin. Nämä mahtavat

yhteiskunnan jäsenet olivat jo kauvan vireillä pitäneet hänessä

salaperäistä, epämääräistä pelkoa. Hän oli tosin kuullut, että

Pietarissa oli edistyksen miehiä, mutta hänellä oli väärä käsitys näistä

nimityksistä. Enemmän kuin kaikkea muuta pelkäsi hän paljastuksia, ja se

oli syynä siihen lakkaamattomaan levottomuuteen, joka vaivasi häntä

ajatellessaan, että hän aikoi keskittää toimintansa Pietariin.

Muutamia vuosia sitten oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan ne

paljastukset, joiden uhreiksi oli joutunut kaksi maaseudun valtaniekkaa.

Siksi oli hän ottanut toimekseen tutkia heti Pietariin tultuaan, miten

kaiken tämän laita oli, jotta välttämättömässä tapauksessa voisi hyvissä

ajoin lukeutua kuuluvansa "nuorempaan sukupolveemme". Hän oli toivonut

voittavansa Lebesjatnikovin asiansa puolelle.

Luonnollisesti ei kestänyt kauvaakaan, ennenkuin hän oli tarkoin

tutkinut Andrei Semjonovitshin, joka oli sangen tavallinen ja

yksinkertanen ihminen. Mutta siltä ei hän voinut tuntea itseään

varmaksi. Hän ihmetteli, oliko näillä ihmisillä mitään vaikutusvaltaa

sekä oliko hänen yhtään pelättävä heitä. Eikö ollut mahdollista

tilaisuuden sattuessa hiipiä heidän joukkoonsa, jos heillä tosiaan oli

valtaa, voidakseen sittemmin -- vetää heitä nenästä?

Andrei Semjonovitsh oli pieni, sairaloinen ja voimaton. Hän oli alempi

virkamies, sangen vaaleaverinen, ja partansa, josta hän suuresti

ylpeili, oli kuin kotletti. Hänellä oli melkein aina punaset silmät.

Hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen puheensa ilmaisi itserakkautta

ollen tunkeilevakin... Tarkastaessa tuntui hänen ruumiinsa sangen

naurettavalta. Amalia Ivanovna laski hänet paraimpain vuokralaistensa

joukkoon, syystä ettei hän ollut patajuoppo, vaan maksoi täsmällisesti

vuokransa, mutta tulos kaikesta oli kumminkin se, että Andrei

Semjonovitsh tosiaan oli jotenkin yksinkertanen. Hän oli intohimoisesti

liittynyt "nuorempaan sukupolveemme". Hän kuului siihen narrien,

epäsikiöitten ja ylpeäluontoisten, puolsivistyneitten ryövärien

joukkoon, joista heti tulee jokaisen uuden aatteen kannattajia,

tehdäkseen siitä sittemmin pilaa ja maalatakseen irvikuvia kaikesta,

jonka kanssa joutuivat kosketuksiin, joskin he sen tekevät mitä

paraimmassa tarkotuksessa ja tahtovat vain hyvää.

Vaikka Lebesjatnikov oli sangen hyväntahtonen, oli hän kuitenkin alkanut

inhota entistä holhoojaansa. Se oli siis molemminpuolinen tunne.

Tyhmyydestään huolimatta oli Lebesjatnikov heti huomannut, että Lushin

valehteli hänelle ja salaisesti ylenkatsoi häntä sekä ettei hän pitänyt

häntä "oikeana". Hän oli koettanut selitellä Fourierin ja Darwinin

teorioja, mutta huomasi, että Pietari Petrovitsh kuunteli häntä

ivallinen ilme kasvoillaan. Viime aikoina alkoi Lushin suorastaan tehdä

pilaa hänestä. Pietari Petrovitsh tunsi nimittäin vaistomaisesti, että

Lebesjatnikov oli sekä vähäpätöinen että tyhmä ihminen ja kaiken lisäksi

loruilija, jota eivät toverinsa vähääkään pitäneet arvossa, ja oli hän

saanut kaikki tietonsa toisilta; sitä paitsi ei hän ollenkaan tuntunut

tuntevan asiaansa, erittäin propagandaan nähden, koska hän lakkaamatta

saattoi itsensä vastakohtiin... Mikä paljastaja hän oli! Tähän

lisättäköön, että Pietari Petrovitsh alussa antoi syöttää itselleen

vastuksetta niitä kummallisimpia asioita, kuten esimerkiksi, että hän

voimansa perään auttaisi tulevan kommuunin perustamista (johonkin

paikkaan Heinätorin varrella), tai ettei hän vastustaisi, jos Dunetshka

hankkisi vaikkapa kuherruskuukautenakin itselleen jonkun rakastelijan,

ettei hän kastattaisi lapsiaan ... ynnä muuta samantapaista. Pietari

Petrovitsh myöntyi vaijeten kaikkeen tähän, ottipa vastaan ylistelyjäkin

tulevasta hyvästä tahdostaan ... hän piti kaikesta imartelusta.

Pietari Petrovitsh oli varhain aamulla vaihtanut joitakin viiden

prosentin arvopapereja. Hän istui nyt pöydän ääressä laskemassa

pankkiseteleitään. Andrei Semjonovitsh, jolla tuskin koskaan oli rahoja,

käveli edes ja takasin lattialla ja katseli välinpitämättömästi, melkein

ylenkatseellisesti pankkiseteleitä. Pietari Petrovitsh ei pitänyt

mahdollisena sitä, että toinen voi välinpitämättömästi katsella niin

monia seteleitä.

Lebesjatnikov ajatteli puolestaan katkeruudellansa, että Lushin varmaan

taaskin ajatteli pahaa hänestä ja että hän iloitsikin voidessaan

kiihdyttää nuorta ystäväänsä levitettyine seteleineen antaen hänen

tuntea sen eron, joka oli heidän välillään.

Lebesjatnikovista tuntui siltä kuin Lushin tällä kerralla olisi ollut

harmillisempi ja epäkohteliaampi kuin koskaan ennen, vaikka hän oli

koettanut selittää hänelle mieliainettaan, nimittäin kommunin

perustamista uusien periaatteitten pohjalle. Ne lyhyet huomautukset ja

lausunnot, joilla hän katkasi laskelman, ilmaisi salaamatonta ivaa.

Mutta "inhimillinen" Andrei Semjonovitsh antoi Lushinille anteeksi

huonon tuulensa edellisten päivän tapausten ja välien rikkoutumisen

pohjalla Dunjan kanssa ja hän paloi halusta saada kajota tähän

aineeseen.

-- Mitä muistojuhlaa tuon lesken luona vietetään? kysyi Pietari

Petrovitsh äkkiä.

-- Ettekö sitä tiedä! Minähän eilen kerroin siitä ja kuvasin kaikki

heidän tapansa ja tottumuksensa. Te olette myös kutsuttu, sen tiedän.

Eilenhän itse puhuitte hänen kanssaan.

-- Minun oli mahdotonta odottaa, että tämä köyhä houkkio tuhlaisi

hautajaisiin kaikki ne rahat, jotka hän sai tuolta Raskolnikov narrilta.

Ohikulkiessani hämmästyi vallan niistä valmistuksista, joita tehtiin.

Sanotteko, että minä myös olen kutsuttu? Miten?... Sitä en voi muistaa.

Kuitenkaan en mene sinne. Mitä minä siellä tekisin! Eilen puhuin

ohimennen hänelle mahdollisuudesta saada virkamiehen leskenä eläke. Ehkä

se on syynä siihen, että hän on kutsunut minut. Ha, ha!

-- Minäkään en aijo mennä sinne, sanoi Lebesjatnikov.

-- Tehän olette kerran lyönyt häntä ja siksi on vallan luonnollista,

että häpeätte käydä hänen luonaan.

-- Ketä olen lyönyt? huudahti Lebesjatnikov punastuen.

-- Tehän annoitte kuukausi sitten Katerina Ivanovnalle kuuman

selkäsaunan! Kuulin sen viimeksi eilen.

-- Se on vain valetta ja panettelua. Asian laita on aivan toisellainen.

Minä vain puolustausin. Hän heittäysi päälleni ja veti minua parrasta...

Minun mielestäni tulee kullakin olla oikeus puolustautua. Sitäpaitsi en

pidä siitä, että kukaan hyökkää kimppuuni ... periaatteen vuoksi. Sillä

se on hirmuvaltiutta. Olisinko minä pysynyt rauhallisena? Ei, minä

luonnollisesti työnsin hänet pois luotani.

-- Ha ha, ha! nauroi Lushin.

-- Minä tiedän, että Te teette pilkkaa minusta, koska itse olette hurjan

äkänen... Se on lorua kaikki, eikä se ole missään yhteydessä

naiskysymykseen! Te olette käsittänyt sen väärin. Minä luulin, että jos

sitä voi pitää tosiasiana, että miehet ja naiset ovat yhtä arvoset myös

fysilliseen voimaankin nähden ... jota nyt tosiaan väitetään; niin

täytyy sen moisessa tapauksessa myös olla siten. Luonnollisesti on minun

perästäpäin täytynyt tunnustaa, että mitään sellasta ei voi esiintyä,

sillä selkäsaunaa ei voi puolustaa missään suhteessa. Sellaset kokoukset

ovat vallan käsittämättömiä tulevassa yhteiskuntajärjestelmässä ...

siksi voi tuntua omituiselta se, että pohtii molemminpuolista oikeutta

antaa toiselle selkään. Niin tyhmä en minä ole ... vaikka selkäsaunaa

vielä käytetäänkin... Se on ... tulevaisuudessa loppu, mutta vielä se on

olemassa ... niin! Piru vieköön ... tuleehan tässä aivan ymmälle! Minä

en ollenkaan siitä syystä jätä käymättä muistojuhlassa, en ollenkaan. Se

tapahtuu periaatteen vuoksi, kun ne käy hautajaisissa, siinä syy.

Voisihan sinne mennä tekemään hieman ... vahinko vain, ettei siellä ole

ketään mustatakkia, silloin minäkin menisin sinne.

-- Te tahdotte nauttia niitten ruokaa ja juomaa, jotka Teidät ovat

kutsuneet tehdäksenne vain sittemmin pilaa heistä.

-- Ei, minä tahdon vain protesteerata, s.o. panna vastalauseeni. Sillä

edistän hyödyllistä tarkotusta ja voin tehdä propagandalle hyvän

palveluksen. Joskin he alussa suuttuisivat siitä, että minä soimaan

heidän tyhmiä tapojaan ja tottumuksiaan, huomaavat he kuitenkin pian,

että minusta on ollut hyötyä. Sama oli Tenebjevon laita, joka nyt kuuluu

kommuniin. Hän jätti perheensä ja kirjoitti vanhemmilleen, ettei hänellä

enää ollut halua elää ennakkoluulojen vallassa, vaan että hän juuri oli

aikeissa mennä laittomaan avioliittoon. Kansa puhui, että hänen

velvollisuutensa olisi ollut säälivämmällä tavalla selittää asia

vanhemmille, mutta lempeys ei ole paikallaan moisessa tapauksessa.

Täytyy protesterata voimakkaasti! Väienz teki sen radikalisemmin.

Oltuaan sairaana seitsemän vuotta, jätti hän miehen ja lapset pulaan ja

kirjoitti hänelle: "Minä olen nyt tullut siihen mielipiteeseen, etten

voi elää onnellisena Teidän kanssanne. Minä en tahdo koskaan antaa

anteeksi sitä, että Te olette salannut minulta sen, että on toinen

yhteiskuntajärjestelmä, kommuni. Aivan äskettäin sain sen tietää eräältä

ylevämieliseltä mieheltä, jonka luokse myös olen lähtenyt, ja jonka

kanssa aijon perustaa kommunin. Minä sanon sen suoraan, sillä minä en

tahdo pettää teitä. Teillä on täydellinen vapautenne tehdä ja toimia

mielenne mukaan. Älkää toivoko saavanne minua takasin, sillä se on liian

myöhäistä. Minä toivon Teille onnea ja menestystä!" Siten on moisia

kirjeitä kirjotettava!

-- Eikö Tenebjevo jo ole kolmannessa laittomassa avioliitossa?

-- Vasta toisessa. Mutta vaikka jo olisikin neljännessä tai viidennessä,

ei se merkitsisi mitään. Kaikkihan on pelkkää lorua. Jos koskaan

johtuisi mieleeni valittaa sitä, että olen menettänyt vanhempani,

tapahtuisi se juuri siitä syystä. Miten usein olenkaan ajatellut sitä

protestia, jonka avulla selittäisin heille tuon katsantokantani.

Aikomuksesta olisin etsinyt syytä siihen. Minä olisin sen selittänyt

heille päivää selvemmäksi. Se on tosiaan vahinko, etteivät he ole

elossa... Minä olisin aivan saattanut heidät hämmästymään!

-- Vai niin, Te olisitte tosiaan saattaneet heidät hämmästymään, ha, ha,

ha! Jättäkäämme tämä, keskeytti Pietari Petrovitsh hänet, --sanokaa

minulle mieluummin: tunnetteko vainajan tytärtä, tuota pientä

huomaamatonta olentoa? Onko se tosiaan totta, mitä hänestä sanotaan?

-- Entä jos olisikin? Minun mielipiteeni mukaan, se on, oman

henkilökohtaisen vakaumukseni mukaan, on se naisen oikea, normaliasema.

Niin, miksikä ei? Nykyisissä yhteiskuntaoloissa ei tämä asema ole

normali, sillä se on pakollinen, mutta tulevaisuudessa on se normali, se

on, vapaaehtoinen. Hän oli nytkin oikeassa ... hän kärsi. Se oli hänen

rahastonsa, pääomansa niin sanoaksemme, jonka suhteen hänellä oli täysi

määräämisvalta. Luonnollisestikaan ei tulevassa yhteiskunnassa tarvita

mitään rahastoa. Mutta siellä saa hänen asemansa tykkänään toisen

merkityksen, siitä tulee järjellinen ... sopusointuinen. Mitä Sofia

Semjonovnaan tulee, pidän hänen menettelytapaansa jyrkkänä,

henkilökohtaisena vastalauseena yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja

kunnioitan häntä mitä syvemmin, niin, kun näen hänet, iloitsen häntä.

-- Ja yleisesti kerrotaan, että juuri Te tahdoitte saada hänet pois

talosta?

Lebesjatnikov vallan hurjistui.

-- Vait! Mitä katalinta lorua! pauhasi hän. -- Se ei ollut ollenkaan

tarkotukseni, ei ollenkaan, ei todellakaan. Kaiken tuon on Katerina

Ivanovna valehdellut, syystä ettei hän käsittänyt mitään. Minä en

ollenkaan ajatellut tuottaa pahaa Sofia Semjonovnalle. Minä olen vain

vallan yksinkertasesti koettanut kehittää hänen järkeään ja sitä vallan

vapaana itsekkyydestä. Minä olen koettanut herättää hänessä protestia...

Minä ajattelin pelkästään protestia, mutta Sofia Semjonovna ei voinut

missään tapauksessa asua kauvemmin tässä talossa.

-- Oliko häntä jo ehkä pyydetty yhtymään kommuniin?

-- Te vain teeskentelette ja toisinaan sangen onnistumattomasti,

suvaitkaa minun vain tehdä se huomautus! Ettekö te käsitä hiukkaakaan

tätä! Kommunissa ei ole mitään sellaisia osia. Kommunit ovat juuri

perustetut katoamista varten. Kommunissa menettää juuri tuo osa nykyisen

ominaisuutensa. Mikä tässä on vähämielistä, on siellä viisasta, mikä

täällä nykyisissä olosuhteissa luonnotonta, on siellä luonnollista.

Kaikki riippuu ympäristöstä ja yhteiskuntaoloista. Yhteiskuntajärjestys

on kaikki, ihminen ei ole mitään. Sofia Semjonovnan kanssa olen mitä

paraimmissa väleissä, hän ei ole koskaan pitänyt minua vihamiehenään.

Minä olen tosiaankin tuumissa saada hänet yhtymään kommuniin, mutta

tykkänään toisella perusteella. Me tahdomme perustaa oman kommunin, joka

on erikoista lajia ja leveämmällä pohjalla kuin edellinen. Me olemme

päässeet huomattavasti pitemmälle perusteissamme. Me kiellämme paljon

enemmän! Jos dobroljaleov taasen voisi syntyä, tahtoisin polemiserata

häntä vastaan. Bjalinskyn löisin tantereeseen, kuitenkin jatkan Sofia

Semjonovnan kehittämistä. Hän on erinomanen, oivallinen luonto.

-- No, ja te luonnollisesti käytätte hyväksenne tuota oivallista

luontoa, vai miten? Ha, ha, ha!

-- En, en!... Voi, en!... Päinvastoin!

-- No, minä sanon "päinvastoin", ha, ha, ha! Sepä oli komea lausunto.

-- Niin, se on todellakin totta. Mistä syystä salaisin sitä Teiltä,

sanokaa. Päinvastoin! Minusta on tosiaan omituista, että hän on niin

pelokas, niin kaino ja niin hienotunteinen minulle.

-- Ja te... Te luonnollisesti "kehitätte" häntä ... todistatte hänelle,

että kaikki tuo hienotunteisuus on tyhmää lorua?

-- En ollenkaan, ei, en ollenkaan. Voih miten Te olette käsittänyt tuon

sanan "kehittää" raa'asti, niin, tyhmästi ... suokaa anteeksi

sanamuotoni... Te ette tahdo ollenkaan ymmärtää! Oi, Jumalani, miten Te

olette ... vähän edistynyt! Me taistelemme naisen vapauden puolesta,

mutta Teillä on tykkänään toista mielessänne... Ryhtymättä laajemmin

käsittelemään kysymystä kainoudesta ja hienotunteisuudesta ...

käsitteistä, jotka itsestään ovat hyödyttömiä, jotka kuuluvat

ennakkoluuloihin ... myönnän hänen olevan oikeassa, kun hän on kaino

minua kohtaan, sillä se riippuu kokonaan hänen omasta tahdostaan. Hän on

täydellisen oikeassa. Jos hän sanoisi minulle: "Minä rakastan teitä",

käyttäisin luonnollisesti sitä hyväkseni, sillä tyttö miellyttää minua

suuresti. Mutta kukaan ei voi millään lailla esiintyä kohteliaammin

häntä kohtaan kuin minä ... minä odotan ja toivon ... siinä kaikki.

-- Antakaa hänelle mieluummin jotakin lahjoja! Minäpä lyön vetoa siitä,

ettette kertaakaan ole ajatellut sitä.

-- Te ette ymmärrä vähintäkään, minä toistan sen. Tytön asema on nyt

kerran sellanen... Mutta tässä on kysymyksessä tykkänään toiset seikat.

Te yksinkertasesti ylenkatsotte häntä. Mutta siinä tilassa, missä hän

on, ylenkatsotte Te häntä, mutta sehän on vain ikäkulu ennakkoluulo! Ja

siksi ette osota hänelle sitä arvonantoa, jota jokasella ihmisellä on

oikeus vaatia. Te ette tunne häntä. Minä voin olla suutuksissani siitä,

että hän viime aikoina on lopettanut lukemisensa, eikä enää koskaan

lainaa kirjoja minulta. Ennen tuli hän sangen usein tänne. Vahinko vain,

että hänellä, joka on taipuva jyrkkään ja vakavaan protestiin ... jota

hän jo on osottanut ... kuitenkin on liian vähän itsenäisyyttä ja

riippumattomuutta, liian vähän kieltäytymistarvetta ... täydellisesti

vapautuakseen muutamista ennakkoluuloista ja ... tyhmyyksistä, vaikka

hän käsittää ja ymmärtää oivallisesti useita asioita, kuten esimerkiksi

käden suudelmisen, kun mies lähenee naista suutelemalla hänen kättään,

syystä että yhdenvertasuuslakia siellä rikotaan. Keskuudessamme

pohdittiin äskettäin tätä kysymystä ja me ilmaisimme sen hänelle.

Selityksiäni työläisten järjestäytymisestä Ranskassa kuunteli hän myös

sangen tarkkaavasti. Paraillaan kehitän hänelle erästä tulevan

yhteiskuntajärjestelmän kysymystä, joka koskee kaikkien oikeutta

vapaasti tulemaan jokaisen yksilön asuntoon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Viime aikoina on sitä kysymystä pohdittu, missä määrin kukin kommunin

jäsen on oikeutettu tulemaan mihin aikaan tahansa toisen jäsenen, miehen

tai naisen, huoneeseen ... ja se päätös tehtiin, että jokaisella

jäsenellä on tämä oikeus...

-- Entä, jos tällä jäsenellä juuri sattuisi olemaan jotakin tärkeätä

tekeillä! Ha, ha, ha!

Andrei Semjonovitsh raivostui.

-- Te esitätte aina noita kirottuja tyhmyyksiänne! huudahti hän

suuttuneena. -- Miten Olinkaan tyhmä, kun silloin systemiä Teille

selittäessäni mainitsin jotakin noitten tärkeitten asioitten johdosta;

piru ne periköön! Ne ovat aina sellasen väen kolauskivenä kuin Teidän,

joka voi nauraa ymmärtämättä asian laitaa. Minä olen aina ollut sitä

mieltä, että vasta-alkajoita olisi vasta lopussa tutustutettava siihen

asiaan, vasta kun he ovat käsittäneet systemin kokonaisuudessaan, ja kun

ihminen heissä on kehittynyt ja hyvällä tiellä. Sanokaa minulle, minä

pyydän sitä, löydättekö tosiaan mitään niin vastenmielistä ja

halveksuttavaa -- sanokaamme esimerkiksi lantatunkiossa? Minä olen

ensimäinen, joka ottasin sellasen puhdistaakseni. Siinä en edes

tarvitsisi hillitä itseäni. Se on aivan yksinkertasta ... työ, jalo,

inhimilliselle yhteiskunnalle hyödyllinen toimitus, jonka ei tarvitse

jäädä minkään muun työn jälkeen ja joka on suurempi kuin mikä Rafaelin

tai Rushkinin suurteos tahansa, syystä että se on hyödyllisempää.

[Edellinen kuuluisa maalari renessansin ajalla; jälkimäinen kuulu

venäläinen runoilija ja kirjailija yhdeksännellätoista vuosisadalla.

_Suom. muist_.]

-- Ja ylevämpää ... kaikin mokomin ylevämpää ... ha, ha, ha!

-- Ylevämpää? Mitä se merkitsee? Sellasia sanamuotoja en käsitä, kun

mitä sovitetaan lausuntoihin ihmisen toiminnasta. "Ylevämpää" ... kaikki

tuo on lorua, vanhentuneita, ennakkoluuloisia lauseparsia, jotka minä

kiellän. Kaikki, mikä on hyödyllistä ihmiskunnalle, on myös ylevää. Minä

tunnustan vain yhden; hyödyllisen!... Irvistelkää nyt mielenne mukaan,

niin on asianlaita kumminkin.

Pietari Petrovitsh nauroi täyttä kurkkua. Hän oli lopettanut

laskemisensa ja kätkenyt rahat, josta kuitenkin osa oli pöydällä.

Kysymys lantatunkioista oli naurettavaisuudestaan huolimatta ja usein

antanut aihetta riitaan ja väittelyihin heidän välillään. Tällä kerralla

oli Lushin vain tahtonut suututtaa Lebesjatnikovia.

-- Teidän eilinen huono onnenne tekee sen, että olette niin äkäilevä ja

toraileva, jatkoi Lebesjatnikov. "Riippumattomuudestaan" ja

"protesteistaan" huolimatta ei hän rohjennut täysin vastustaa Pietari

Petrovitshia. Hänellä oli nuoruudestaan kunnioituksen tunnetta häntä

kohtaan, josta hän ei vieläkään kyennyt täysin vapautumaan.

-- Suokaa minulle mieluummin, keskeytti Pietari Petrovitsh koppavasti ja

ivallisesti, -- voitteko ... tai oikeammin ... oletteko niin hyvissä

väleissä tuon nuoren henkilön kanssa, että uskallatte pyytää häntä

saapumaan tänne nyt heti ... hetkeksi tähän huoneeseen. Minä luulin

kuulevani, että he hetki sitten palasivat kaikki kirkkomaalta ... heidän

kävelynsä saattaa kuulua sieltä ... minä tahtoisin mielelläni nähdä tuon

henkilön.

-- Mutta mikä? kysyi Lebesjatnikov kummastuneena.

-- Hm ... minä haluan nähdä häntä. Tänään tai huomenna muutan täältä ja

minä tahtoisin sitä ennen ilmottaa hänelle jotakin... Te voitte

kernaasti olla saapuvilla, niin, minusta olisi erinomaisen ilosta, että

tahtoisitte tehdä sen, sillä muuten voisitte luulla minusta, Herra

tietäköön, mitä.

-- Minä en luulisi mitään ... jos Teillä on jotakin sanottavaa hänelle,

ei mikään ole helpompaa kuin huutaa hänet tänne. Sen teen heti. Voitte

olla vakuutettu siitä, etten minä aseta mitään esteitä tielle.

Viiden minuutin kuluttua palasi Lebesjatnikov tosiaan Sonetshkan kera.

Tämä oli suuresti kummastunut ja, kuten tavallista, alakuloinen.

Sellasissa tilaisuuksissa oli hän aina arka. Jo lapsena oli hän ujo

uusien ihmisten, uusien tuttavuuksien parissa, mutta nyt vielä

enemmän... Pietari Petrovitsh otti hänet vastaan ystävällisesti ja

kohteliaasti, hieman luottamustakin herättävällä tavalla, joka hänen

mielipiteensä mukaan oli luvallista kunnolliselle ja sirolle miehelle,

kuten hänelle, nuorta ja eräissä suhteissa "mieltäkiinnittävää" henkilöä

kohtaan. Hän koetti noudattaa tyttöön rohkeutta ja asetti hänet

istumaan vastapäätä itseään pöydän ääreen. Sonja istuuntui ja katseli

ympärilleen ... katsellen Lebesjatnikovia, rahoja, jotka olivat

levällään pöydällä, ja Pietari Petrovitshia, josta hän ei sitten

kääntänyt katsettaan. Lebesjatnikov aikoi jättää huoneen, mutta hänet

esti siitä ovella Pietari Petrovitsh.

-- Onko Raskolnikov siellä? kysyi hän kuiskaten.

-- Raskolnikov? kyllä, hän on siellä. Miksi kysytte sitä? Hän tuli juuri

nyt, minä näin hänet ... mikä hänen on?

-- No, silloin pyydän Teitä jäämään tänne, eikä antaa minun olla

yksinäni ... tämän ... tämän naisen kanssa. Se on pikkuasia, mutta siltä

voidaan siitä sepittää Herra ties mitä, enkä minä mielelläni tahtoisi,

että Raskolnikov voisi sanoa mitään heille... Te ymmärrätte, mitä

tarkotan?

-- Tietysti, minä ymmärrän ... minä ymmärrän, lausui Lebesjatnikov. --Te

olette oikeassa, vaikka varovaisuutenne minun mielipiteeni mukaan menee

liian pitkälle ... mutta te olette oikeassa. Jos niin tahdotte, jään

tänne. Minä asetun ikkunan ääreen ja olen ujostelematta.

Pietari Petrovitsh istuutui taas vastapäätä Sonjaa ja katsoi häneen

vakavasti.

-- Kaikkein ensiksi tahdon pyytää Teitä, Sofia Semjonovna, viemään

anteeksipyyntöni rouva äidillenne... Eikö totta, Katerina Ivanovnahan on

Teillä äidin sijaisena? alkoi Lushin hyväntahtosesti. Saattoi havaita,

että häntä elähyttivät mitä ystävällisimmät aikeet.

-- Kyllä, hän on minulle äidin sijassa vastasi Sonja.

-- Minä siis pyydän teitä viemään hänelle anteeksipyyntöni, sillä minä

olen olosuhteitten vuoksi estetty saapumasta muistojuhlaan, huolimatta

hänen ystävällisestä kutsustaan.

-- Sen sanon heti hänelle ... nyt heti, sanoi Sonja nousten.

-- Siinä ei ole vielä kaikkea, jatkoi Lushin, joka hymyili hänen

yksinkertaisuudelleen ja seuraelämän vaatimusten tuntemattomuudelleen.

-- Te tunnette minua huonosti, Sofia Semjonovna, jos luulette, että minä

niin vähäpätöisen asian vuoksi, joka vain koski itseäni, olisin

vaivannut Teitä tulemaan tänne. Minulla on myös jotakin muuta

sanottavaa.

Sonja istuutui jälleen. Pöydällä olevat harmaat ja sateenkaarenväriset

pankkisetelit loistivat hänen silmiinsä. (Harmailla seteleillä oli

viidenkymmenen ruplan nimellisarvo ja sateenkaarenvärisillä sadan.) Hän

käänsi katseensa niistä ja katseli Lushinia. Hänen mieleensä johtui

äkkiä, miten sopimatonta oli tarkastella toisen rahoja. Alakulosena

katseli hän kultalorinettia, jota Pietari Petrovitsh piti vasemmassa

kädessään, sitten suuntasi hän katseensa suureen kultasormukseensa ...

lopuksi päätti hän katsella itse Pietari Petrovitshia.

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Pietari Petrovitsh:

-- Minä puhuin eilen pari sanaa onnettoman Katerina Ivanovnan kanssa

saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että hän on -- luonnottomassa

tilassa, jos voi käyttää tätä sanamuotoa.

-- Niin, sitä hän on, myönsi Sonja.

-- Tai lausuakseni yksinkertasemmin ja ymmärrettävämmin, on hän

sairaloisessa tilassa.

-- Niin ... sairaloisessa...

-- Sekä inhimillisyystunteesta että ... niin sanoakseni sääliväisyydestä

toivon voivani olla hänelle hyödyksi, syystä että huomaan häntä

odottavan surullisen kohtalon. Ettekö Te juuri hanki vaatteita ja

ravintoa tuolle onnettomalle perheelle?

-- Suokaa minun kysyä, sanoi Sonja nousten, -- ettekö eilen puhunut

hänen kanssaan mahdollisuudesta saada eläkettä? Hän sanoi nimittäin,

että Te olitte ottanut toimeksenne eläkkeen hankkimisen hänelle. Onko se

totta?

-- Ei, ei ollenkaan. Se on vain lorua. Minä vain mainitsin virkamiesten

leskien mahdollisuudesta saada eläke ... sen mukaan miten on

puoltolauseita ... mutta koska isävainajallanne ei viime aikoina ollut

mitään virkaa, eikä hän myös ollut virantoimituksessa lain määräämää

aikaa, ei äidillänne ole mitään toivottavaa. Hän siis toivoo saavansa

eläkkeen?

-- Kyllä ... sitä hän tekee ... sillä hän on sangen herkkäuskoinen ja

hyväntahtonen ja uskoo yksinkertasuudessaan kaikkea ja ... ja ... niin

on asian laita, sanoi Sonja nousten taas poistuakseen.

-- Suokaa anteeksi ... vielä ette ole kuullut kaikkea.

-- Onko Teillä enempää sanottavaa? kysyi Sonja alakuloisena?

-- On kyllä, mutta istuutukaa siksi aikaa. Sonja joutui hämilleen ja

istuutui kolmannen kerran.

-- Koska siis tunnen hänen ja pikkulasten onnettoman tilan, haluan olla

voimieni mukaan heille hyödyksi. Mutta se merkitsee, että voin niin

pitkälle kuin kykyni riittää. Heidän hyväkseen voisi ehkä toimeenpanna

rahainkeräyksen, järjestää arpajaiset ... tai jotakin sen tapaista. Sitä

minä juuri halusin ilmottaa.

-- Miten Te olette hyvä ... Jumala kyllä... kuiskasi Sonja.

-- Siitä voimme puhua myöhemmin, mutta me voimme jo ehkä alkaa tänään.

Me kohtaamme illalla ja voimme silloin puhua siitä. Tulkaa luokseni

kello seitsemän. Minä toivon Andrei Semjonovitshin myös tulevan... Mutta

erästä seikkaa on perinpohjin punnittava, ja juuri siksi olen vaivannut

Teitä tänne!... Minun mielipiteeni mukaan ei rahoja nimittäin voi uskoa

Katerina Ivanovnan haltuun, sillä se voisi olla vaarallista.

Todistuksena siitä on ... tämänpäivänen juhla. Vaikkei ole

leivänpalastakaan talossa ... vaikkei ole kenkiä jalassa, on hän tänään

ostanut jamaikarommia, madeiraa, luullakseni ja ... kahvia. Näin sen

ohimennen. Huomenna hätä taas ahdistaa häntä ... hän on aivan

suunniltaan. Ja sentähden on meidän järjestettävä keräys siten, ettei

tuolla onnettomalla leskiparalla ole aavistustakaan rahoista, vaan että

esimerkiksi Te tiedätte asian. Enkä ole oikeassa?

-- Minä en tiedä. Hän on vain tänään tuollanen... Se tapahtuu vain

kerran hänen elämässään... Hän niin suuresti toivoi saavansa viettää

vainajan muistoa osottamalla hänelle tämän kunnian -- muuten on hän

aina niin järkevä. Mutta koska Te toivotte sitä ... olen Teille

kiitollinen ... ja Jumala ... ja isättömät lapset...

Sonja ei voinut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

-- Ajatelkaa nyt Sonjani. Mutta nyt pyydän Teitä sukulaistenne puolesta

vastaan ottamaan pienen almun. Minä toivon erikoisesti, ettei nimeäni

mainita. Pitäkää hyvänänne!... Koska itse olen pienissä varoissa, ei

minulla ole varaa antaa enempää.

Pietari Petrovitsh ojensi Sonjalle kymmenen ruplan setelin, jonka hän

huolellisesti oli levittänyt. Sonja otti sen, punastui, hypähti

seisaalleen, mutisi joitakin sanoja, ja kiirehti sanomaan hyvästiä.

Lushin saattoi häntä kohteliaasti ovelle. Vihdoin hän pääsi pois

huoneesta ja palasi hämillään Katerina Ivanovnan luo.

Koko tämän kohtauksen aikana oli Andrei Semjonovitsh osaksi seissyt

ikkunan ääressä, osaksi kävellyt edes ja takasin lattialla, jottei

keskeyttäisi keskustelua. Mutta Sonjan lähdettyä astui hän äkkiä

Lushinin luo ja ojensi hänelle kohteliaasti kätensä.

-- Minä olen kuullut kaikki ja _nähnyt kaikki_, sanoi hän pannen painoa

sanoilleen. -- Se on jaloa, tarkotan humanista. Te tahdotte välttää

kiitoksia, näin sen selvästi. Ja vaikken minä periaatteesta ole

yksityisen hyväntekeväisyyden kannalla, en voi muuta kuin tunnustaa,

että menettelytapanne on ... erikoisesti miellyttänyt minua.

-- Lopettakaa jo lorunne! mutisi Lushin hieman liikutettuna ja katsellen

tavattoman tarkasti Lebesjatnikovia.

-- Ei, se ei ole lorua! Teidän kaltasenne ihminen, joka on loukkaantunut

ja ärtynyt siitä, mitä Teille eilen tapahtui, mutta jolla kumminkin on

aikaa ajatella toisten onnettomuutta ... sellanen ihminen ... vaikka hän

menettelyllään tekee yhteiskunnallisen virheen, ... ei silti ole ...

vähemmän kunnioituksen arvonen! Sitä en olisi odottanut Teiltä,

Pietari Petrovitsh, sitä suuremmalla syyllä kun ... Teidän käsityksenne

mukaan ... miten niistä onkaan Teille haittaa... Niinpä esimerkiksi

eilinen huono onni liikuttaa Teitä, huudahti hyväntahtonen Andrei

Semjonovitsh, joka kerrallaan alkoi tuntea myötätuntoa Pietari

Petrovitshia kohtaan, -- ja miksi, miksi tarvitsee Teidän kiinnittää

niin huomiota _lailliseen_ avioliittoon, parahin, rakkahin Pietari

Petrovitsh! Miksi pysyä niin ankarasti lain kannalla? No, voittehan

kernaasti lyödä minua, jos mielenne tekee, mutta se ilahuttaa minua

todellakin, etteivät nuo suunnitelmat toteutuneet ... niin että olette

vapaa, ettette ole täysin mennyt ihmiskunnalta, se ilahuttaa minua

todellakin... Te kuulette, että minä lausun aatokseni suoraan.

-- Siksi ... etten halua saada sarvia ja saada kasvattaa toisten lapsia

laittomassa avioliitossa ... juuri siksi tahdon mennä lailliseen

avioliittoon, vastasi Lushin vain sanoakseen jotakin. Hänellä oli

ilmeisesti toiset asiat mielessä.

-- Lapsia? Te puhutte lapsista? huudahti Andrei Semjonovitsh elpyneenä

kuin sotaratsu saadessaan kuulla torven äänen. -- Lapset ovat suurimman

arvonen yhteiskunnallinen kysymys, sen myönnän; mutta se ratkaistaan

tykkänään toisella tavalla. Jotkut kieltävät lapset täydelleen kuten

muunkin perheseikan. Lapsista puhukaamme myöhemmin, nyt käsitelkäämme

kysymystä sarvista. Minun on pakko ilmottaa, että tämä on minun heikko

puoleni. Tämä tiettävä sanontatapa on aivan mahdoton tulevaisuuden

sanakirjassa. Mitä sitten tosiaan ymmärretään sarvilla? Ah, mikä

erehdys! Mitä merkitsee tuo sana sarvi? Miksi on se sarvi? Pötyä!

Päinvastoin. Laittomassa avioliitossa ei ole ollenkaan sarvia.

Sarvi on vain luonnollinen seuraus _laillisesta avioliitosta_, sen

kirous niin sanoaksemme, protesti, niin ettei sanalla siinä

merkityksessään ole mitään kunnotonta... Jos minä joskus menisin

lailliseen avioliittoon ... edellyttäen että voisin tehdä itseni

syypääksi moiseen mielettömyyteen ... nauraisin varmaankin teidän

kirotuille sarvillenne. Ystävättäreni, sanoisin minä vaimolleni, tähän

asti olen rakastanut sinua, nyt kunnioitan sinua ... sillä sinä olet

ymmärtänyt protesterata! Te nauratte. Naurakaa vaan! Se johtuu siitä,

ettette voi vapautua vanhoista ennakkoluuloistanne! Piru vieköön! Minä

voin myös ymmärtää, missä vastenmielisyys on, kun tulee petetyksi

laillisessa avioliitossa. Mutta kun laki on julistanut pannaan ...

laittomassa avioliitossa ... sarvet, ei niitä enää ole olemassa, ovat

käsittämättömät ja menettävät nimityksensä: sarvet. Vaimonne osottaa

vain Teille kunnioitustaan. Hän pitää Teitä kykenemättömänä asettumaan

hänen onneaan vastaan, ja pitää Teitä niin järkevänä, ettette tahdo

kostaa hänen uudelle miehelleen. Toisinaan kuvittelen mielessäni, piru

vieköön, että jos minä menisin naimisiin, laillisesti tai laittomasti,

aivan saman tekevää ... veisin itse jonakin kauniina päivänä rakastajan

vaimoni luo, jos hän viivyttelisi liian kauan sellaista hankkiessaan:

"Rakas ystävätär", sanoisin hänelle, "minä rakastan sinua, mutta minä

toivon myös, että sinä kunnioitat minua ... kas tässä!" Eikö totta? Enkö

ole oikeassa?

Pietari Petrovitsh oli vain kuunnellut puoliksi, mutta nauroi kuitenkin

panematta erikoista painoa hänen hullutuksilleen. Hänellä oli jotakin

vallan toista ajateltavaa. Vihdoin huomasi Lebesjatnikov hänen

hajamielisyytensä. Pietari Petrovitsh oli jotenkin liikutettu, hieroi

käsiään vastakkain ja kulki syviin ajatuksiin vaipuneena. Tätä muisteli

Andrei Semjonovitsh myöhemmin ja veti siitä johtopäätöksensä.