V.

Kun Raskolnikov seuraavana aamuna täsmälleen kello yksitoista tuli

polisipiirin konttorin siihen osastoon, joka kuuluu tutkintotuomarin

alaisuuteen, ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin Porfyrius

Petrovitshille, tuntui hänestä omituiselta, että hänen vastaan

ottaessaan viivytettiin niin kauvan. Kului melkein kymmenen minuuttia,

ennenkuin hän päästettiin sisään. Hän oli kuvitellut mielessään, että

hänet heti otettaisiin valtoihin. Mutta siellä seisoi hän etehisessä,

ihmisiä tuli ja meni hänestä lukua pitämättä. Viereisessä huoneessa,

kansliassa, oli muutamia virkamiehiä kirjottamassa, eikä kukaan heistä

näyttänyt pitävän lukua siitä, kuka ja mikä Raskolnikov oli. Rauhattomin

ja aroin katsein silmäili hän ympärilleen nähdäkseen, eikö kukaan

vartija tai vakoilija salaisesti pitänyt häntä silmällä, jottei hän

läksisi tiehensä. Mutta mitään sellasta ei voinut havaita. Hän näki vain

virkamiesten liikemiesmäiset kansliakasvot ja muutamia muita

epämiellyttäviä henkilöitä. Kukaan ei huolinut hänestä, hän olisi

saattanut milloin tahansa nousta ja lähteä tiehensä. Yhä enemmän ja

enemmän voitti ajatus hänessä alaa, että jos todellakin eilispäivän

salaperäinen mies, tuo kummitus, joka tuntui kasvaneen maasta, oli

nähnyt kaikki ja tiesi kaikki -- ei hänen, Raskolnikovin, olisi sallittu

levollisesti seistä tässä ja odottaa. Tahdottiinko todella odottaa kello

yhteentoista saakka jotta olisi saatu nähdä, tekikö hänen mielensä

poistua. Selvää siis oli että: joko ei ollut tuo mies vielä ilmaissut

häntä ... tai ei hän myös tiennyt mitään, ei ollut nähnyt omin silminsä;

(miten se olisi saattanutkaan olla mahdollista?) ja silloin oli kaikki

se, mikä oli eilen tapahtunut hänelle, Raskolnikoville, vain

mielikuvituksen luoma, jonka hänen kiihottunut ja sairaloinen

mielikuvituksensa oli suurentanut. Tätä ratkaisua oli hän ajatellut jo

eilen, jolloin hän vielä oli rauhattomuuden ja epätoivon asteella. Kun

hän nyt taasen punnitsi kaikkea valmistuakseen uuteen taisteluun, tunsi

hän äkkiä värisevänsä; hänet valtasi inho itseään kohtaan ajatellessaan,

että pelko tuon arvokkaan Porfyrius Petrovitshin tähden saattoi hänet

värisemään. Kauheimmalta tuntui hänestä pakko tulla tuon hänelle niin

vastenmielisen henkilön eteen. Hän vihasi häntä niin rajattomasti ja

juuri siksi pelkäsi hän, että tämä viha saattaisi hänet ilmasemaan

itsensä. Hänen vihansa oli niin suuri, että hän heti teki lopun

värisemisestä. Hän valmistausi astumaan sisään kylmä ja julkea ilme

kasvoissaan ja lupasi itsekseen vaikenevansa mahdollisimman paljon,

pitävänsä silmänsä ja korvansa auki ja ainakin tällä kerralla pitävänsä

hinnasta mistä tahansa sairaloisesti liikutettu mielensä ohjaksissa. Hän

kutsuttiin sisään.

Porfyrius Petrovitsh oli yksinään työhuoneessaan. Se oli keskisuuri

huone, tavallisilla huonekaluilla kalustettu; olipa joukossa

vahakangaspeitteinen sohvakin. Taaemman seinän nurkassa oli lukittu ovi.

Sen takana oli siis joitakin toisia huoneita. Kun Raskolnikov oli tullut

sisään, lukitsi Porfyrius Petrovitsh oven hänen jälessään ja he jäivät

yksin. Hän vastaanotti vieraansa mitä sydämellisimmin ja mitä

ystävällisin ilme kasvoillaan. Vasta jokusen minuutin kuluttua huomasi

Raskolnikov jotakin alakuloisuutta hänessä -- aivan kuin hänet olisi

yllättänyt jokin salaperänen seikka.

-- Ah, korkeasti kunnioitettava ... täällä te sitten olette ... meidän

maillamme... alkoi Porfyrius ojentaen molemmat kätensä häntä vastaan. --

No, kuomaseni, tehkää hyvin ja istukaa! Ehkette pidä siitä, että minä

olen niin "tout court" kutsuen teitä "korkeasti kunnioitettavaksi" ja

"kuomaksi"? Älkää käsittäkö sitä tunkeilemiseksi, olkaa hyvä!... Tehkää

hyvin ja istukaa tähän sohvaan.

Raskolnikov istuutui siirtämättä silmiään hänestä.

"'Meidän maallamme', hänen anteeksipyyntönsä, ranskalainen 'tout court'

j.n.e. kaikki nuo olivat vain luonteenomasia merkkejä. Hän ojensi

molemmat kätensä minua kohti antamatta minulle kumpaakaan; veti ne

ajoissa takasin..." ajatteli Raskolnikov epäluulosesti. Molemmat pitivät

silmällä toisiaan, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, käänsivät he

salaman nopeudella silmänsä poispäin.

-- Olen ottanut paperin myötääni tuodakseni sen teille ... koskeva

kelloa ... tässä se on. Onko se oikein sepitetty, vai onko minun

kirjoitettava se uudelleen?

-- Mitä? Paperi? Vai niin, vai niin ... olkaa levollinen, se on vallan

oikein, kiiruhti Porfyrius Petrovitsh sanomaan. Vasta tämän sanottuaan

otti hän paperin ja luki sen. -- Niin, aivan oikein ... mitään muuta ei

tarvita, lisäsi hän nopeasti, laskien kirjoituksen pöydälle.

-- Te sanoitte eilen, muistaakseni, tahtovanne tiedustella

-- muodollisesti -- tuttavuuttani tuon murhatun vanhan naisen kanssa,

lausui Raskolnikov uudelleen. "Miksi lisäsin tuon 'muistaakseni'?" johtui

salamana hänen mieleensä. "Miksi olen levoton tuon 'muistaakseni'

vuoksi?" oli hänen toinen salaman nopea ajatuksensa.

Hän huomasi äkkiä, että hänen epäluulonsa oli Porfyrius Petrovitshin

läheisyydessä suuresti lisääntynyt ... ja juuri siinä oli tarjolla suuri

vaara ... hermot ärtyivät ja mielenliikutus lisääntyi. "Tämä on

vaarallinen paikka ... minä varmaankin ilmasen itseni!"

-- Niin, niin, niin! Älkää olko levoton! Aikaa on viljalti, kyllälti...

mutisi Porfyrius Petrovitsh kulkien edes ja takasin päämäärättä, milloin

väistäen Raskolnikovin katsetta, milloin katsoen häneen terävästi. Hänen

pieni, paksu ja pyöreä vartalonsa tuntui vallan omituiselta, kun se

siinä vierieli pallon lailla huoneen seinien ja nurkkien välillä.

-- Meillähän on aikaa viljalti!... Suvaitsetteko polttaa? Hän tarjosi

hänelle paperossin... -- Minä otan Teidät vastaan tässä, näettekö. Minun

huoneustoni on tuossa lautaseinän takana, virkahuoneustoni. Nykyään asun

yksityisesti. Täällä on korjaus käynnissä. Niin, kaikki on nyt melkein

valmista... Virkahuoneusto on kaunis asia, kaunis asia ... vai miten?

Mitä Te arvelette?

-- Kaunis asia... vastasi Raskolnikov katsellen häntä melkein

pilkallisesti.

-- Kaunis asia, kaunis asia... lausui Porfyrius Petrovitsh uudelleen

aivan kuin ajatellen tykkänään toisia asioita, niin, kaunis asia!...

huudahti hän taas heikolla äänellä ja kiinnitti seisten kahden askeleen

etäisyydellä Raskolnikovista, katseensa häneen. Tämä yksitoikkonen,

tyhmä lausunto oli vahingottomuutensa vuoksi ilmeisessä ristiriidassa

sen vakavan, miettiväisen ja arvotuksellisen katseen kanssa, millä hän

tarkasteli vierastaan.

Raskolnikovin raivo nousi tämän vuoksi yhä enemmän ja enemmän, eikä hän

voinut enää kauvemmin pidättää pilkallista ja jotenkin varomatonta

lausuntoa.

-- Te tiedätte sangen hyvin, sanoi hän äkkiä, samalla katsellen melkein

julkeasti vastustajaansa -- tämä julkeus teki hänelle hyvää -- että on

olemassa lainopillinen sääntö, keino tutkintatuomaria varten -- ensin

aletaan kaukaa aineesta, puhutaan pikkuasioista tai vakavista asioista,

jotta syytetty tulisi rohkeammaksi tai oikeammin hämmennetyksi, jotta

hänen varovaisuutensa uinuisi niin että sitten voisi jollakin kamalalla

ja kavalalla kysymyksellä hyökätä hänen kimppuunsa; eikö ole niin?

Minusta tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt jotakin sellasta lakimiesten

kaikissa säännöissä ja teoissa.

-- Aivan oikein, aivan oikein!... Te siis uskotte, että minä menettelin

sen mukaan puhuessani virkahuoneustostani ... haa! Tätä sanoessaan

räpäytti Porfyrius Petrovitsh silmäänsä. Rypyt hänen otsallaan

tasottuivat, suupielet sulkeutuivat ja purskahti hermostuneeseen

nauruun. Ruumis horjui ja huojui hänen yhä tuijottaen Raskolnikovia

suoraan silmiin. Tämä pakottausihe myös nauramaan, mutta kun Porfyrius

näki, että hän myös hymyili, lisääntyi hänen naurukohtauksensa niin että

hän tuli veripunaseksi kasvoiltaan. Täynnä vastenmielisyyttä, unohtaen

kaiken varovaisuuden, lakkasi Raskolnikov äkkiä nauramasta, rypisti

otsaansa ja tarkasteli koko sen ajan kuin tuota teeskenneltyä ja

pitkällistä naurukohtausta kesti, Porfyriusta vihamielisin, suorin

silmäyksin. Varomattomuus oli muuten kummankin puolista. Näytti siltä

kuin olisi Porfyrius nauranut vieraalleen vasten kasvoja välittämättä

siitä, että hän sillä tavattomasti suututti Raskolnikovia. Hän huomasi,

ettei Porfyrius ollut ollenkaan ujostellut, sekä että hän, Raskolnikov,

mahdollisesti oli mennyt satimeen. Tässä tapahtui nähtävästi jotakin,

josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ehkä oli kaikki jo edeltäkäsin

valmistettu, seuraava minuutti saattoi tuottaa katastrofin.

Hän kävi siksi suoraan asiaan, nousi ja otti lakkinsa.

-- Porfyrius Petrovitsh, alkoi hän päättävästi, vaikkakin sangen

liikutettuna, -- te lausuitte eilen toivomuksen, että minä tulisin

kuulusteltavaksi, (hän pani erikoista painoa sanalle kuulusteltavaksi).

Minä olen tullut ja jos te toivotte mitä saavanne tietää minulta, niin

kuulustakaa minua; ellette, niin suvainnette kai minun poistua. Minulla

ei ole aikaa, sillä on muuta tehtävää... Minun on mentävä tuon

virkamies-vainajan hautajaisiin, jonka ehkä Tekin tiedätte, (lisättyään

viimeset sanansa suuttui hän uudelleen) ja vielä enemmän liikutettuna

jatkoi hän: -- kaikki tämä on minusta mitä suurimmassa määrässä

vastenmielistä, ymmärrättekö, on kauvan ollut sitä ... olen osittain

tullut sairaaksikin sen johdosta ... sanalla sanoen... Hän melkein huusi

samalla havaiten ettei tuo sairausfraasi oikein ollut paikallaan. --

Sanalla sanoen, joko te kuulustatte minua tai päästätte minut menemään

ja heti!... Ja jos haluatte kuulustella minua ... tehkää niin hyvin ...

mutta kaavamaisesti, kuten oikeus vaatii. Muuta en siedä; ja nyt hyvästi

toistaiseksi, nyt ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa.

-- Jumalani, mikä Teidän on? Mitä sitten kuulustelisin Teiltä? näpisteli

Porfyrius Petrovitsh, joka heti muutti ääntä ja lakkasi nauramasta. --

Rauhottukaa, minä pyydän, alkoi hän taasen kierrellä, kulkien edes ja

takasin ja koettaen saada Raskolnikovin istumaan. --Meillähän on aikaa

yltä kyllin, kaikki tuohan on pikkuseikkoja. Päinvastoin, minua

ilostuttaa, että vihdoinkin olette kääntynyt puoleeni ... minä pidin

Teitä vieraanani. Teidän on tosiaan annettava anteeksi tuo kirottu

nauru, kuomaseni, Rodion Romanovitsh, -- eikö totta, Rodion Romanovitsh,

sehän Teidän nimenne on? Minä olen niin hermostunut, ja Teidän

huomautuksenne kätevyys kiihotti nauruhaluani -- se tapahtuu minulle

toisinaan ja silloin alan minä vavista -- aivan kuin olisin kimmoavasta

kumista, toisinaan voi sitä kestää puoli tuntia... Minä purskahdan niin

äkkiä nauruun, että minä oikein saan pelätä halpauskohtausta. Mutta

olkaa toki niin hyvä ja istukaa, miksi Teillä on niin kiire? Minä pyydän

Teiltä sen vertaa ja muuten täytyy minun uskoa, että Te olette vihanen

minulle.

Raskolnikov vaikeni, kuunteli tarkoin ja tarkasteli häntä edelleen

synkän, suuttunein katsein. Hän istuutui kuitenkin, mutta laskematta

lakkia luotaan.

-- Minun täytyy puhua Teille itsestäni, kuoma kulta, Rodion Romanovitsh,

antaa Teille niin sanoakseni selitys luonteestani, jatkoi Porfyrius

Petrovitsh vieriessään edes ja takasin huoneessa ja väistäessään

vieraansa katseita. -- Minä olen, näettekö, nuorimies, ihminen, jolla ei

ole mitään hienompaa seuraelämän tottumusta, tuntematon personallisuus,

kun olen; minä olen niin sanoakseni kypsynyt ja hedelmöitynyt ... ja ...

luultavasti olette huomannut, Rodion Romanovitsh, että usein tapahtuu

Venäjällä ja eritoten Pietarin seurapiireissä, että kun kaksi henkilöä,

jotka suuresti kunnioittavat toisiaan, kuten me molemmat esimerkiksi,

yhtyvät, niin istumme siinä vierekkäin puolisen tuntia, voimatta löytää

mitään sopivaa keskusteluaihetta. Kaikki muut, naiset esimerkiksi ...

korkeampien luokkien maailmanihmiset ... heillä on aina käsillä joku

sopiva keskusteluaihe, mutta keskiluokka, kuten me, on aina alakuloista

ja niin vähän valmistunutta ... vain ajattelevimmat meistä,

luonnollisesti. Mistä se riippuu. Eikö meillä sitten ole mitään yhteistä

seuraharrastusta? Vai olemmeko liian rehellisiä pettääksemme toisiamme

molemminpuolisesti?... Mutta pankaahan toki pois lakkinne, sillä näyttää

vallan siltä, aivan kuin olisitte lähdössä jonnekin. Se on niin

"ilkeätä" ... minä olen sitä vastoin niin ihastunut, että...

Raskolnikov pani pois lakkinsa ja kuunteli vaijeten ja synkkänä

Porfyrius Petrovitshin päätöntä puhetta. Saattaisiko hän tosiaan uskoa

johtavansa harhaan huomaavaisuuteni tällä tyhmällä löpinällään?

-- Minä en pyydä Teitä kahville, sillä tässä ei ole sopivaa paikkaa.

Mutta miksikä ette voisi puhella viittä minuuttia ystävänne kanssa...

jatkoi Porfyrius Petrovitsh samaan henkeen. -- Kaikki nämä

virkavelvollisuudet, näettekö ... mutta minä pyydän Teitä, kuomaseni,

älkää panko pahaksenne, että minä näin kävelen edes ja takasin. Suokaa

anteeksi, isä hyvä, minä pelkään aina lähetä teitä. Liikunto on minulle

ehdottomasti välttämätöntä. Minä istun kaiken päivää ja olen aina niin

ilonen, jos saan liikuskella hieman ... hemoroidi, näettekö ... on aina

pakottanut minut voimistelemaan. Mitä siis tulee näihin

virkavelvollisuuksiin, näihin kuulusteluihin ja muihin

kaavamaisuuksiin... Itsehän te aloitte puhua niistä, kuoma kulta ...

niin tietäkää, Rodion Romanovitsh, että nämä kuulustelut saattavat tehdä

kuulustelijasta hermostuneemman kuin kuulusteltavasta, kuten Te myös

äsken oikein ja niin hienosti huomautitte. -- (Raskolnikov ei ollut

sanonut kerrassaan mitään). -- Niin, tosiaan ... toisinaan sekaantuu

niin, ettei itsekään tiedä, missä on! Aina samaa, ikuisesti yhtä ja

samaa! Nyt on siis vihdoinkin tehtävä parannus asiassa ja me saamme

toisen -- nimityksen, hi, hi, hi! Ja lainopillisien satimiemme suhteen

-- joista äsken niin nerokkaasti suvaitsitte lausua mielipiteenne --

olen vallan samaa mieltä kuin tekin. Sanokaa itse minulle, kuka

syytetyistä ei tietäisi -- tyhminkin talonpoika tietää sen että häntä

alussa koetetaan huomaamattomilla kysymyksillä uinuttaa varmuuteen

(Teidän oma onnistunut lausuntonne), jotta sitten äkkiä hyökättäisiin

hänen kimppuunsa, hi, hi, hi! Hyökätä kimppuun!... Käyttääkseni Teidän

omaa lausumatapaanne, hi, hi, hi! Te siis tosiaan saatoitte uskoa, että

minä tuolla virkahuoneustolla tahdoin ... hi, hi! Mikä ironikko te

olette, kuoma kulta... No, no, minä en toista sitä! Apropos, asiasta

toiseen, te suvaitsitte myös lausua jotakin kaavamaisuuksista

kuulustelussa, jotka kentiesi muistatte. Oikeudellinen muoto on

joissakin tapauksissa sulaa hulluutta. Usein tullaan paljon pitemmälle

keskustellessa suurimmassa ystävyydessä toisen kanssa. Oikeudellinen

muoto älköön kahlehtiko tutkintotuomaria joka askeleella. Hänen

ammattinsa on niin sanoakseni vapaa taide alallaan, tai jotakin sen

tapaista ... hi, hi, hi!

Porfyrius Petrovitshin oli vedettävä henkeä hetken ajan. Keskeytymättä

oli hän osaksi ladellut tyhjiä sanoja, osaksi pudotellut

arvotuksentapasia viittauksia, heti taas siirtyäkseen mitä tyhjimpään

sanavaraston haaskaukseen. Hän asteli pienin, paksuin jalkoinensa yhä

nopeammin edes ja takasin huoneessa, tuijottaen itsepäisesti lattiaan,

piti oikeata kättään selällään sillä välin viittoillen vasemmalle. Mutta

hänen liikkeensä sopivat tuskin koskaan hänen sanoihinsa. Raskolnikov

huomasi, että hän käydessään pysähtyi parisen kertaa tuon toisen oven

edustalla, vain hetkeksi aivan kuin kuunnellakseen... "Odottikohan hän

jotakin?"

-- Te olette täysin oikeassa, alkoi Porfyrius uudelleen ilosesti ja

katseli Raskolnikovia niin tavattoman luottavasti, että tämä kokosi

kaiken mielenvoimansa valmistuakseen uutta hyökkäystä varten, -- niin,

Te olette täydelleen oikeassa laskiessanne niin nerokkaasti leikkiä

lainopillisista kaavamaisuuksistamme, hi, hi, hi! Nämä meidän

syvämieliset psykologiset koukkumme (vain muutamat niistä) ovat

tavattoman naurettavat, niin, jopa tarpeettomatkin etenkin silloin, kun

ne ovat kiedotut erityisiin kaavamaisuuksiin. Niin ... minä palajan

kaavamaisuuksiin. Jos minä esimerkiksi pidän jotakin, josta on minulle

ilmotettu, rikoksellisena... Te jatkatte edelleen lainopillista tietä,

vai miten? Rodion Romanovitsh?

-- Kyllä, sitä teen...

-- Hyvä, silloin on Teillä esimerkki, oppi tulevaisuutta varten, niin

sanoakseni; älkää luonnollisestikaan käsittäkö sitä sillä lailla, että

minä tuppautuisin opettamaan Teille jotakin, Teille, joka itse olette

kirjoittanut artikkeleita rikoksista. Ei, kaukana siitä, vain ohi

mennen, tosiasiana, pienenä esimerkkinä suvainnette kai minulle lausua

se ... otaksukaamme siis, että pidän sitä tai sitä rikollisena. Miksi

saattaisin häntä levottomaksi ennenkuin minulla on todisteet kourassani

häntä vastaan. Toisen voisin olla velvollinen heti vangitsemaan, toisen

suhteen voi olosuhteet olla tykkänään toisellaiset, miksi häntä siis

estäisin kuljeskelemasta kaupungissa, hi, hi, hi! Minusta tuntuu siltä

kuin ette vieläkään ymmärtäisi minua oikein, koetan lausua ajatukseni

selvemmin. Jos minä esimerkiksi vangitsen jonkun liian aikaseen, annan

hänelle ehkä siten siveellistä tukea ... hi, hi, Te nauratte?

(Raskolnikov ei ajatellut ollenkaan nauraa, hän istui siinä

yhteenpuristetuin huulin, eikä lakannut tarkoin pitämästä silmällä

Porfyrius Petrovitshia). Siten on myös todella monen yksilön laita,

sillä ihmiset ovat sangen erilaiset, ja kunkin suhteen erikseen on

annettava asianhaarojen ratkaista asia. Te ehkä sanotte: mutta

todisteita! No, otaksukaamme, että todisteita on olemassa, mutta

todisteilla, kuoma kulta, on yleensä kaksi puolta, ja minä olen

tutkintotuomari, siis vain heikko ihminen, niin sanoakseni; sen täytyy

itseni tunnustaa. Mieluiten tahtoisin tehdä tutkimukseni matematisella

selvyydellä, niin selväksi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, tahtoisin

mieluinten esittää todisteen, joka sisältää täydellisen ja

kiistämättömän matematisen totuuden. Mutta ellen vangitse häntä oikeana

hetkenä ... olkoon niin että minä uskon hetken olevan käsissä, silloin

ehkä katkasen itseltäni mahdollisuuden houkutella ilmoille täydellinen

ja selvä todistus -- miksi? Siksi että minä, niin sanoakseni, saatan

hänet määräävään asemaan, tiettyyn psykologiseen luokkaan. Silloin

vetäytyy hän takaisin kuoreensa ja käsittää, että hän on vanki.

Väitetään viisaan väestön Sevastopolissa heti Alman taistelon jälkeen

pelänneen, että vihollinen rohkenisi tehdä julkisen hyökkäyksen ja

muitta mutkitta ottaisi kaupungin haltuunsa. Mutta kun se näki, että se

piti parempana säännöllistä piiritystä ja kun ensimäinen vertailu

julaistiin, silloin iloitsi viisas väestö suuresti, suuresti ja

rauhottui. "Kestää vähintäin kaksi kuukautta", sanoi se, "ennenkuin

oikea piiritys vie päämääräänsä!..." Nyt te taas nauratte, ettekö usko

sitä ... ehkä olette oikeassa. Niin voi olla, että Te olette oikeassa.

Tämä on aivan erikoinen tapaus, siitä olemme täysin yksimielisiä. Mutta

täytyy kumminkin tunnustaa, parahin Rodion Romanovitsh, ettei tuollaista

yleistä tapausta, johon kaikki oikeudelliset muodot ja säädökset sopivat

ja jota varten kaikki ovat laaditut ja joita varten ne ovat kirjoihin

kirjotetut ... ollenkaan ole olemassa. Sillä jokainen tilaisuus,

jokainen rikos, joka ilmenee todellisuudessa, muuttuu heti täydelliseksi

erikoistapaukseksi, ja miksi?... Niin, aivan sellaseksi, joka ei ole

yhtään samankaltanen edellisen kanssa. On mitä koomillisempia tapauksia,

kuten esimerkiksi silloin kun minä annan jonkun käyskellä vapaana aivan

koskemattomana, en ota kiinni häntä enkä mitenkään muutenkaan saada

häntä rauhattomaksi, mutta kuitenkin käyttäydyn siten, että hän joka

tunti, joka minuutti tuntee, että minä tiedän kaikki, kaikki pienempiä

yksityiskohtia myöten sekä että minä pidän häntä silmällä yötä ja

päivää, alituisesti vartioin häntä. Kun hän siis tietää olevansa

sellasen voittamattoman epäilyksen, lakkaamattoman tuskan vallassa ...

Jumaliste, lopuksi hänen on kuitenkin muututtava häilyväksi ... eikö

totta? Silloin tulee hän joko itse tai tekee jotakin, joka on vallan

tuon "kaksi kertaa kaksi on neljän" kaltaista ja jolla on niin

matematinen muoto, että itse asiassa on todellinen ilo nähdä tai kuulla

sitä. Jotakin sellaista voi tapahtua tyhmälle talonpojalle, mutta yhtä

usein olen huomannut sitä meidän luokkamme ihmisissä, nykyaikaisessa ja

määrättyyn suuntaan kehittyneessä ihmisessä. Sillä, kuoma kulta, on

sangen tärkeätä tietää, mihin suuntaan joku ihminen on kehittynyt.

Hermot, hermot ... niitä ei saa unohtaa! Nykyään ovat ne kaikilla

heikot, sairaloiset ja epäkunnossa... Entä sappi... Miten kaikilla

näillä ihmisillä on hyvä sappi! Useissa tilaisuuksissa on se puhdas

kultakaivos. Sanokaa, mitä huolta tarvitsee minun pitää siitä, että hän

kulkee vapaana on toimettomana! Niin, antaa hänen vain kuljeskella,

antaa hänen vain tepastella! Pieni uhrilampaani ... hän ei voi juosta

tiehensä. Minnepä hän läksisi? Hi, hi, hi! Ulkomaille ehkä? Puolalainen

pakenee ulkomaille ... hän ei sitä tee, siitä syystä vielä

varmemmin, kun minä pidän häntä tarkoin silmällä ja olen ryhtynyt

varovaisuustoimenpiteisiin. Ehkä hän pakenisi sisämaahan. Mutta

siellähän asuu vain talonpoikia, oikeita aito venäläisiä talonpoikia.

Nykyajan ihminen pitää parempana vankilan kuin asumisen moisten

ulkomaalaisten parissa kuin mitä meidän talonpoikamme ovat, hi, hi, hi!

Mutta tämä kaikki on vain lorua, se on menemistä pintapuolisuuksiin.

Mitä merkitsee: Hän voi paeta? Sehän on vain muodollisuus, ei pääseikka;

syy siihen, ettei hän pakene, ei ole se, ettei hän voi paeta minnekään:

psykologisesti ei hän voi paeta minulta, hi, hi! Mitä pidätte

sanamuodosta? Luonnonlain nojalla ei hän voi paeta minulta, vaikkapa hän

tietäisikin paikan, jossa hän olisi varmassa turvassa. Ettekö ole nähnyt

itikkaa, joka lentelee kynttilän ympärillä? Samoin on hänen laitansa,

hän on itikka, minä olen kynttilä. Vapaus käy hänelle taakaksi, hän

muuttuu miettiväiseksi, hämmentyy, hän takertuu yhä enemmän verkkoon ja

leyhäyttää itsensä hengiltä ... eikä siinä sentään ole kaikkea ...

vihdoin tulee hän itse ja tarjoo ratkaistavakseni tuollaisen "kaksi

kertaa kaksi on neljä" problemin, kunhan vain annan aikaa hänelle...

Alituisesti liikuskelee hän ympärilläni, piirit käyvät yhä ahtaammiksi

ja ahtaammiksi, kunnes hän vihdoin viimein ... lentää suoraan

kitaani ... ja minä nielasen hänet ... erinomasen oivallista, hi, hi,

hi! Ettekö te ole samaa mieltä?

Raskolnikov ei vastannut; hän istui kalpeana ja liikkumattomana ja

katseli Porfyriusta suoraan silmiin yhtä jännitetyn tarkkaavana.

"Luonto on hyvä", ajatteli hän vilusta väristen, "parempi kuin kissa ja

rotta eilen. Tahtoneekohan hän näyttää valtaansa; siihen hän on liian

viisas. Hänellä on siis tykkänään toinen tarkotus, mutta mikä? Lorua,

kuoma kulta, sinä vain tahdot pelottaa minua ja näytellä viekasta.

Todisteita ei sinulla ole, eikä eilistä miestä ole olemassa. Sinä vain

tahdot hämmentää minut, tahdot vain ensin kiihottaa minua sitten

vangitaksesi minut. Ehkä peijaat itseäsi, ja kun kaikki selviää, olet

ehkä laskenut väärin. Mutta miksi, missä tarkotuksessa näyttää hän

minulle korttinsa? Luottaneeko hän ehkä sairaisiin hermoihini? Ei, rakas

ystävä, sinä petät itseäsi, jospa sinulla vielä olisikin jotakin tukea.

No, kyllähän se nähdään, mitä se on".

Hän keräsi mahdollisimman paljon voimiaan ja valmistausi tuntematonta,

ehkä kauheatakin ratkasua varten. Joka hetki tunsi hän määrätöntä halua

syöksyä Porfyriuksen kimppuun ja tappaa hänet siihen. Jo ollessaan

matkalla hänen luokseen pelkäsi hän raivoaan. Hän tunsi huulensa

kuiviksi, sydän löi kiivaasti, kieli kuivui suussa. Mutta hän jatkoi

itsepäisesti vaikenemistaan. Ennen tahtoi hän olla lausumatta sanaakaan,

kuin lausua ennen aikaansa. Hän käsitti, että tämä oli paras

menettelytapa hänen puoleltaan. Sillä lailla ei hän paljastaisi itseään

ja hänen vihollisensa voisi ehkä kiivastuksissaan omasta puolestaan

paljastaa itsensä. Ainakin toivoi hän sitä.

-- Ei, minä näen, ettette vielä usko minua, vaan lakkaamatta

ajattelette, että minä lasken leikkiä kanssanne, jatkoi Porfyrius, joka

yhä vilkastui ja uudelleen alkoi kieriellä edes ja takasin huoneessa,

sihisten tyytyväisesti.

-- Se on muuten kyllä totta; Te olette vallan oikeassa. Jumala on nyt

kerran luonut minut sellaseksi, että minä muodollani vain herätän naurua

toisissa. Minä olen puhvelihärkä; mutta aikomukseni oli sanoa Teille ...

kuomaseni, Rodion Romanovitsh... Te olette vielä sangen: nuori ...

nuoruutenne ensi kukoistuksessa, niin sanoakseni, ja pidätte sen vuoksi

sangen korkeassa arvossa ihmisen järkeä, minkä nuoriso muuten aina

tekee. Järki ja terävämielisyyshän -- abstraktinen järkipäätelmä -- ovat

niin eksyttäviä! Mutta minä tahdon sanoa Teille totuuden, puhtaan ja

selvän, rakas ystäväni, koskeva tätä erikoistapausta. Siis todellisuus

ja luonto, herrani ... ne ovat tärkeät tekijät, ne saattavat usein

teräväjärkisemmätkin laskelmat häpeään. Kuulkaa vain, mitä minä, vanha

mies, sanon. Minä puhun täysin vakavasti, Rodion Romanovitsh, (tätä

sanoessa tuntui todellakin siltä kuin olisi tuo tuskin viidenneljättä

vuotias Porfyrius Petrovitsh vanhentunut; äänikin oli muuttunut), -- ja

sen lisäksi olen minä suoramielinen ihminen ... enkö ehkä ole suora

ihminen ... mitä arvelette? Minusta tuntuu siltä kuin olisin mitä

suurimmassa määrässä suoraluonteinen, kun näin ilman muuta ilmotan

Teille kaikki, vaatimatta vähintäkään korvausta, hi, hi!... Minä siis

jatkan: Teräväjärkisyys on minun mielestäni oivallinen asia, niin

sanoakseni, elämän luonnollinen koriste ... ja ajatelkaa, mitä hienoja

töitä sillä voi suorittaa ... vähäpätöisellä tutkintatuomarilla, kuten

minulla, ei se ole luonnollisestikaan aavistustakaan siitä, miten se on

selitettävissä, etenkin kun seuraa omaa mielikuvitustaan, kuten aina

tavataan tehdä. Hänhän on vain ihminen. Mutta sitten tulee ihmisluonto

ja se on se, joka auttaa tutkintotuomari-parkaa, se seikka juuri! Ja

sitä ei teräväpäinen nuoriso ajattele ollenkaan, "se menee kaikkien

rajojen poikki", (kuten Te niin nerokkaasti suvaitsitte lausua).

Otaksukaamme, että hän tahtoisi alentua valehtelemaan; s.o. ihminen,

erikoistapaus, inkognito, valehtelevat oivallisesti, erinomasella

hienolla tavallaan. Silloin voisi hyvin luulla, että hänen olisi

riemuittava, että hän nauttisi etua teräväjärkisyydestään... Mutta miten

sensijaan käykään! Ojasta mennään allikkoon! Mieltäkiinnittävimmällä,

häpeällisimmällä tavalla menee hän tainnuksiin. Olkoonpa niinkin, että

vain sairaus ja huono ilma ovat syynä siihen mutta saman tekevää! Häntä

aletaan epäillä! Hän valehteli erinomasesti, mutta luontoaan ei hän

ottanut laskuihinsa! Toisen kerran alottaa hän, ihastuneena siitä

leikistä, mitä hänen teräväpäisyytensä käy hänen kanssaan, tehdä pilaa

niistä ihmisistä, jotka epäilevät häntä, on kalpenevinaan -- leikillään

luonnollisesti -- _mutta silloin kalpeneekin hän samalla aivan liian

luonnollisesti_, lähenee liiaksi totuutta ja on taasen herättänyt

epäilyksiä. Joskin hän on vetänyt hetkeksi toista nenästä, huomaa tämä

kuitenkin pian, jos hän on tarkka mies, hänen kujeensa. Ja niin käy

askel askeleelta! Vielä pahempi, hän menee vielä pitemmälle. Pistää

nenänsä sinne, missä häntä ei ollenkaan tarvita, puhuu aina asioista,

joista hänen olisi paras vaijeta, tarjoilee kansalle kaikellaisia

mahdollisia vertauksia, hi, hi! Kaikkea tuollaista voi tapahtua

teräväpäiselle ihmiselle ... psykologille ja kirjailijalle! Luonto on

peili, selvin peili mitä on olemassa, katselkaa sitä ja iloitkaa ...

siinä asia. Mutta miksi olette tuolla lailla kalvennut, Rodion

Romanovitsh? Onko täällä liian kuumaa?... Avaanko ikkunan?

-- Älkää vaivatko itseänne, olkaa hyvä! huudahti Raskolnikov alkaen

äkkiä nauraa. -- Minä pyydän, älkää millään muotoa vaivatko itseänne!

Porfyrius pysähtyi hänen eteensä, odotti hetken ja alkoi itse nauraa.

Raskolnikov nousi ja muuttui hetkessä vallan vakavaksi.

-- Porfyrius Petrovitsh, sanoi hän äkkiä kuuluvasti ja selvästi, vaikka

vaivoin voi seistä jaloillaan, niin vapisivat ne hänen allaan, -- minä

huomaan nyt vihdoinkin selvästi, että Te todellakin epäilette minua tuon

vanhan akan ja hänen sisarensa Lisavjetan murhasta. Minä puolestani

sanon Teille, että tämä on minusta sangen vastenmielistä. Jos luulette

Teillä olevan oikeuden laillista tietä vainota minua, niin tehkää se ...

vangita minut, niin vangitkaa. Mutta minä en siedä kauvempaa, että Te

nauratte minulle vasten naamaa, että Te kiusaatte minua...

Hänen huulensa värisivät, hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja hänen

tähän asti painunut äänensä kävi yhä voimakkaammaksi.

-- Minä en siedä sitä! huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään.

--Kuuletteko Porfyrius Petrovitsh, minä en siedä sitä!

-- Mutta mitä, Jumalan tähden, tämä taas on! keskeytti Porfyrius

Petrovitsh näöltään mitä tuskallisempana. Kuoma kulta, Rodion

Romanovitsh! Rakkaimpani! Mikä teidän on?

-- Minä en siedä sitä! lausui Raskolnikov uudelleen.

-- Hiljaa, hiljaa, kuomaseni, hiljaa! Voihan se kuulua uloskin. Mitä

silloin sanoisimmekaan, ajatelkaa toki! kuiskasi Porfyrius pelästyneenä

kumartaen kasvonsa vallan lähelle Raskolnikovia.

-- Minä en siedä sitä, en siedä sitä! lausui Raskolnikov vieläkin, mutta

kuiskaten.

Porfyrius kääntyi kiiruhtaen ikkunan luo avatakseen sen.

-- Meidän on saatava tänne hieman ilmaa! Juokaapa lasi vettä, ystävä

hyvä. Sehän on koko kohtaus! Hän kiiruhti ovelle noutaakseen vettä.

Mutta samassa hän huomasi että täysinäinen karahvi oli nurkassa.

-- Juokaa toki, kuoma kulta, kuiskasi hän kiiruhtaen Raskolnikovin luo

karahvi kädessä, -- ehkä tämä auttanee... Porfyrius Petrovitshin

osottama levottomuus, vieläpä hänen osanottonsa oli niin luonnollista,

että Raskolnikov rauhottui täydelleen ja katseli häntä uteliaasti. Mutta

hän ei juonut yhtään.

-- Rodion Romanovitsh, rakkaimpani, tällä tavoinhan Te menetätte

järkenne, sen vakuutan Teille! Kas niin ... juokaa, juokaa toki hieman!

Hän melkein pakotti Raskolnikovin ottamaan vesilasin. Tämä vei sen

koneellisesti suuhunsa, mutta mietti ja asetti sen vastenmielisen

tunteen vallassa pöydälle.

-- Sehän oli koko kohtaus. Tuolla lailla hankitte taas itsellenne

taudin, alkoi Porfyrius Petrovitsh ystävällisen osanottavana. Hän oli

yhä vielä huolestuneen näköinen.

-- Jumalani, miten vähän ihminen pitää vaaria itsestään! Niinpä tuli

Dmitri Prokofjitsh eilen luokseni ... minä myönnän kernaasti, että

hänellä on myrkyllinen, ilkeä luonne, ja nyt vedätte Te siitä moisia

johtopäätöksiä!... Voi, Jumalani! Ehkä hän tuli Teidän toimestanne?...

Mutta istuutukaa toki, kuoma kulta, istuutukaa Kristuksen tähden!

-- Ei, hän ei tullut minun toimestani, mutta minä tiesin hänen lähtevän

Teidän luoksenne ... tiesin myöskin miksi hän tuli, sanoi Raskolnikov

terävästi.

-- Tiesittekö sen?

-- Kyllä ... no, mitä siitä seuraa?

-- Niin, kuoma kulta, siitä seuraa, että minä myös tiedän muita asioita

Teistä. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän myös, että _Te olette käynyt

vuokraamassa erästä huoneustoa_, yöaikaan, pimeässä, että soititte

kelloa, puhuitte verestä ja suoraan sanoen saatoitte käsityöläiset ja

portinvartijat ymmälle ... mutta sillä lailla Te lopuksi itse menetätte

järkenne. Teistä tulee vallan mielipuoli. Suuttumus kaikkien niitten

loukkausten johdosta, joita olette saanut kärsiä kohtalon ja poliisin

puolelta, kiehuu sisässänne, ja sitten hosutte Te kaikille puolille

saadaksenne meidät puhumaan ja pelin selväksi. Kaikki nämä tyhmyydet ja

kaikki tämä epäluuloisuus on Teistä vastenmielistä, eikö totta? Enkö ole

aivan asettunut Teidän asemaanne? Mutta sillä lailla lopuksi turmelette

sekä itsenne että Rasumihinin, ja se olisi sentään synti. Hän on tosiaan

liian hyvä siihen, sen tiedätte itse. Te olette sairas, mutta hän on

pelkästään oikeudenmukainen... Teidän sairautenne voisi myös tarttua

häneen... Minäpä kerron Teille jotakin, kuomaseni, kun olette hieman

rauhottunut ... mutta istuutukaa toki, kuomaseni, Kristuksen tähden!

Levätkää toki hieman, Tehän näytätte vallan muuttuneelta, istuutukaa!

Raskolnikov istuutui. Väristykset lakkasivat, mutta sen sijaan tuli

hänen lämmin ja kuuma olla. Suuresti kummissaan kuunteli hän tuon niin

ilmeisesti pelästyneen ja osaaottavan Porfyrius Petrovitshin sanoja.

Mutta hän ei uskonut ainoata tavuakaan, vaikka hän tunsi kovaa

taipumusta uskoa häntä. Odottamaton kertomus huoneustosta oli tehnyt

häneen syvän vaikutuksen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Tietääkö hän nyt

myöskin asunnon hankkimisesta?" ajatteli hän. "Ja kuitenkin puhuu hän

itse siitä minulle".

-- Minä, näet, tiedän sangen saman kaltasen tapauksen

oikeudenkäytössämme. Siinä oli myös tuollainen psykologinen ja

sairaloinen tapaus, lausui Porfyrius nopeasti, siinä oli myös eräs,

joka otti murhan syykseen ja turmeli itsensä pelottavasti. Hän esitti

koko joukon havaintoja, tosiasioita, kertoi yksityiskohtia, sekotti

kaikki ... miten lopuksi kävikään? Hän oli vain osaksi ja senkin vallan

vasten tahtoaan, syyllinen murhaan. Mutta saatuaan kuulla, että hän oli

auttanut murhaajaa, tuli hän vähitellen mielipuoleksi, näki kummituksia,

tuli vallan hulluksi ja kuvitteli vihdoin mielessään, että hän

todellakin oli murhaaja. Kaikeksi onneksi sai senati tietää asian oikean

laidan. Tuo onneton vapautettiin ja asetettiin valvonnan alaiseksi.

Niin, niin... Huomaatteko? Sillä lailla voi hankkia itselleen

hermokuumeen, kun rupeaa moisiin hermostuneisiin kohtauksiin kuin

soittamaan kelloja yöaikaan ja kysymään verta. Tällaista psykologiaa

tutkin minä aina praktikissani. Sillä lailla tapahtuu, että ihmiset

valtaa yhdessä hetkessä halu heittäytyä ulos ikkunasta tai

kirkontornista, se on tuollanen omituinen, kavala tunne, aivan kuin

ovikellon soitossakin. Te olette sairas, Rodion Romanovitsh, sangen

sairas, ja Te ette ole ottanut sairautta lukuun. Teidän tulisi kysyä

neuvoa joltakin taitavalta lääkäriltä eikä moiselta paksulta pöhöltä!

Teidän kuvittelukykynne on kiihottunut! Kaikki tuohan on hulluinta

kuumekuvittelua...

Ajatukset myllersivät Raskolnikovin päässä.

"Valehteleeko hän nytkin?" juolahti hänen mieleensä, "ehkä, ehkä". Hän

karkoitti nämä ajatukset kauvas luotaan, syystä että hän jo tiesi, miten

ne lisäsivät hänen vihaansa ja katkeruuttaan. Hän tunsi, että suuttumus

suorastaan uhkasi sekottaa hänen järkensä.

-- Se ei ollut mitään kuumekuvittelua, senhän hän teki täysin selvässä

tilassa! huudahti hän jännittäen kaikkia aistejaan paljastamaan

Porfyrius Petrovitshin peliä. -- Minä olin hereillä, hereillä ...

kuuletteko?

-- Minä ymmärrän sen sangen hyvin ja kuulen, mitä Te sanotte! Tehän

sanoitte myös eilen, ettei Teillä ollut mitään kuumehoureita; Te panitte

sille erikoista painoa. Minä käsitän täydelleen kaikki, mitä sanotte!...

Mutta kuulkaa nyt Te myös, Rodion Romanovitsh, minua, vain tämä pieni

seikka: Jos Te todellakin olisitte rikollinen tai jollakin lailla

sekaantunut tähän kirottuun asiaan ... väittäsittekö silloinkin niin

kiihkeästi, ett'ette ollut tehnyt kaikkea tuota kuumehoureissa, vaan

täydessä tajussa?... Olisiko se mahdollista tai edes ajateltavaa ...

minä kysyn sitä? Vastakohdan täytyy minun mielipiteeni mukaan olla mitä

luonnollisin. Sillä jos Te tuntisitte itsenne syylliseksi, tahtositte

varmaankin uskotella sen tapahtuneen kuumehoureissa. Eikö totta? Eikö

tämä ole Teidänkin mielipiteenne!

Sillä äänenpainolla, millä hän kysyi, oli kavala vivahdus. Raskolnikov

vetäysi poispäin Porfyriuksesta, joka kumartui hänen puoleensa ja

tuijotti häntä hiljaa ja hämillään silmiin.

-- Entä sitten tuo Rasumihinin juttu, joka koski kysymystä, tuliko hän

eilen luokseni itsestään vai Teidän alotteestanne? Tässä tapauksessa

luonnollisesti panisitte erikoista painoa sille, että hän tuli

vapaaehtoisesti ja Teidän siitä tietämättänne. Siitä huolimatta ette Te

salaa sitä, vaan todistatte päättävästi, että hän tuli Teidän

alotteestanne.

Sitä ei Raskolnikov ollut koskaan sanonut. Hän tunsi kylmän väristyksen

karsivan selkäpiitään.

-- Te valehtelette, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, huulten vetäytyessä

sairaloiseen hymyyn. -- Te tahdotte taas näyttää minulle, että Te olette

selvillä pelistäni ja että tunnette kaikki vastaukseni jo edeltä

käsin... Hän tunsi ettei hän nyt punninnut sanojaan kylliksi. -- Te vain

tahdotte pelottaa minua ... tai nauraa minulle.

Hän tuijotti yhä edelleenkin kankeasti vastustajaansa, mutta äkkiä sai

rajaton katkeruus hänet valtoihinsa.

-- Kaikki tuo on valetta, huusi hän. -- Te tiedätte sangen hyvin, että

rikollinen tekee viisainten siinä, ettei salaa sitä, mitä ei tarvitse

salata. Minä en usko Teitä!

-- Mutta miten Teillä on naurettavat päähänpistot, sanoi Porfyrius

naureskellen. -- Eihän Teidän kanssanne pääse minnekään. Te kärsitte

jonkullaista monomaniaa. Te siis ette usko minua? Mutta minä voin

todistaa, että Te jo alkanut uskoa minua, että jo olette lahjoittanut

minulle osan luottamuksestanne ja että minä saan sitä kohta kokonaisen

kyynärän. Minä tosiaan pidän Teistä ja toivon Teille kaikesta

sydämestäni pelkkää hyvää.

Raskolnikovin huulet värisivät.

-- Niin, minä tahdon vain Teidän omaa parastanne, minä toistan sen,

jatkoi hän tarttuen Raskolnikovia vallan tuttavallisesti käteen. --Minä

sanon sen Teille täysin tosissani, olkaa vain varovainen, että taasen

voitte parata. Etenkin nyt, kun perheenne on tullut tänne. Ajatelkaa

omaisianne! Teidän velvollisuutenne on rauhoittaa ja auttaa heitä; sen

sijaan pelotatte Te heitä.

-- Mitä se Teihin koskee? Mitä Te siitä tiedätte? Miksi Te siitä lukua

pidätte? Te vartioitte minua ja tahdotte osottaa sen minulle!

-- Kuoma kulta, minähän kuulin sen Teiltä itseltänne, aivan tykkänään

Teiltä itseltänne. Te ette kiinnitä huomiotanne siihen, että Te

kiihottuneessa mielentilassanne löpertelette minulle yhtä ja toista.

Sitä paitsi sain eilen Rasumihiniltä tietää joitakin mieltäkiinnittäviä

yksityiskohtia. Ei, Te keskeytitte minut äsken ja minä toistan, että Te

kaikesta teräväjärkisyydestänne huolimatta olette epäluulonne tähden

menettänyt selvän ajattelemiskykynne. Esimerkiksi ... vielä kerran

palatakseni kysymykseen ovikellosta ... mikä aarre, minkä kallisarvoisen

tosiasian (todellisen tosiasian) olen minä, tutkintatuomari, jättänyt

Teidän käsiinne. Ettekö Te näe siinä mitään? Jos minä olisin hiemankaan

epäillyt Teitä, olisinko silloin käynyt niin suorasti asiaan käsiksi?

Minä olisin päinvastoin ja alusta saakka uinuttanut Teidän

epäluulojanne, olisin teeskennellyt aivan asian tuntematonta, olisin

johtanut Teidän huomaavaisuutenne pois siitä, olisin johtanut

keskustelun vallan toiselle uralle sittemmin äkkiä ja odottamatta

pannakseni pistolin rintaanne kohti kysyen: Mitä oli Teillä, herrani,

tekemistä murhatun asunnossa kello kymmenen tai lähemmä yksitoista

illalla? Miksi soititte silloin ovikelloa? Miksi kyselitte verta? Miksi

saatoitte portinvartijat vallan äkämystyneiksi ja miksi pyysitte heidät

viemään Teidät poliisivartiokonttoriin?... Siten minä olisin menetellyt,

jos minulla olisi ollut pieninkin epäilyksin hiukkanen. Minun olisi

täytynyt toimittaa julkinen kuulustelu, toimittaa kotitarkastus, olisin

ehkä ollut pakotettu vangitsemaan Teidät!... Siitä seuraa, ettei minulla

ole yhtään epäluuloja, koska en ole tehnyt mitään näistä. Mutta Te

olette menettänyt selvän näkönne ja katselette kaikkea raivoisena, sen

sanon Teille.

Raskolnikov vavahti niin kiivaasti, että Porfyrius selvästi voi havaita

sen.

-- Pelkkää valetta! huudahti hän. -- Minä en todellakaan tunne Teidän

tarkotustanne, mutta minä tiedän, että Te valehtelette. Hetki sitten

sanoitte jotakin vallan toista, minä en erehdy... Te valehtelette!

-- Valehtelenko minä? sanoi Porfyrius jatkaen taistelua ja teeskennellen

yhä kiihtyvänsä, mutta säilyttäen tuon tyytyväisen ja pilkallisen ilmeen

huolimatta siitä, mitä tuo Rodion Romanovitsh Raskolnikov saattoi

ajatella hänestä. -- Vai niin, minä valehtelen?

-- Miten käyttäysin Teitä kohtaan ennen, minä, tutkintatuomari,

enkö sanonut Teille, mitä Teidän oli tehtävä ja enkö antanut Teille

kaikkia kortteja nähtäväksenne puolustustanne varten? Enkö täydelleen

kehittänyt kysymyksen psykologista kulkua: sairautta, kuumetta,

mielikuvia, häiriintynyttä mielentilaanne, välinpitämättömyyttä,

polisivartiokonttoria j.n.e. Vai miten? Hi, hi, hi! Kaikki nämä

psykologiset apuneuvot, nämä paot ja havainnot eivät tosin merkitse

suuria puolustuksessa ja voidaan niitä katsella kahdelta puolelta;

sairaus, kuumehoureet, unikuvat, kaikki tuo on sangen hyvää ... mutta

mistä se johtuu, että sairauden aikana aina esiintyvät samat mielikuvat,

eikä koskaan toisia? Kyllä kai joitakin toisiakin voisi esiintyä, vai

miten? Hi, hi, hi!

Raskolnikov katseli häntä ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

-- Sanalla sanoen, sanoi hän päättävästi ja selvästi, nousten ja samalla

työntäen Porfyriuksen luotaan, -- sanalla sanoen, _minä tahdon tietää

selitättekö minut ehdottomasti vapaaksi kaikesta epäluulosta, vai

ettekö?_ Sanokaa se, Porfyrius Petrovitsh, sanokaa se minulle ilman

sarvia ja hampaita ... ja heti.

-- Voi, mikä vaiva Teistä on, Te olette oikea kiusanhenki! huudahti

Porfyrius suuresti hyvillään, viekas ja huoleton ilme kasvoillaan.

--Miksi tahdotte tietää sitä? Miksi tahdotte tietää niin paljoa? Eihän

kukaan ole tehnyt Teille mitään? Te olette aivan kuin lapsi, Teillä on

kova halu leikkiä tulen kanssa. Miksi olette niin levoton? Miksi

tahdotte niin mielellänne tietää tämän, mistä syystä...

-- Minä toistan, etten enää kauvemmin voi sietää tätä menettelyä!

huudahti Raskolnikov suuttuneena, etten enää voi kauvemmin kestää tätä.

-- Mitä? Mitä ette voi kestää? Epätietoisuutta? keskeytti hänet

Porfyrius.

-- Älkää pilkatko minua! Minä en siedä sitä!... Minä sanon sen Teille,

etten voi sietää sitä ... minä en siedä sitä! Kuuletteko, kuuletteko!

huudahti hän iskien taas nyrkkinsä pöytään.

-- Ei, mutta rauhottukaa toki, rauhottukaa! Sivullisethan voivat kuulla

kaikki! Minä pyydän Teitä vakavasti olemaan varovainen, minä en laske

leikkiä! sanoi Porfyrius kuiskaten. Mutta nyt ei hänen kasvoissaan ollut

pienintäkään jälkeä edellisestä naisellisesta, hyväntahtosesta ilmeestä.

Päinvastoin, nyt hän käski ankarasti ja silmäkulmiaan rypistäen, aivan

kuin paljastaen kerrassaan kaiken salaperäisyyden ja kaksimielisyyden.

Mutta sitä kesti vain hetken ajan. Ymmälle joutunut Raskolnikov totteli

hänen käskyään puhua hiljemmin, vaikkakin hän oli raivoissaan.

-- Minä en anna kauvemmin kiusata itseäni, kuiskasi hän...

Liikutuksestaan ja vihastaan huolimatta huomasi hän ettei hän voinut

olla noudattamatta käskyä, ja se katkeroitti häntä vielä enemmän...

--Vangitkaa minut, kuulustakaa minua, mutta noudattakaa oikeusmuotoja,

älkääkä leikkikö kanssani! Älkää...

-- Älkää Te pitäkö huolta oikeusmuodoista, keskeytti hänet Porfyrius

pilkallisesti, ja nyt tuntui siltä kuin olisi hän ollut ilonen

voidessaan leikkiä Raskolnikovin kanssa. -- Minä olen tällä kerralla

vain kutsunut Teidät luokseni kaikessa luottamuksessa, kuomaseni,

kaikessa ystävyydessä...

-- Minä en kaipaa Teidän ystävyyttänne, sille annan palttua! Kuuletteko!

Nyt otan lakkini ja lähden. Entä nyt? Mitä nyt sanotte, jos aijotte

vangita minut?

Hän otti lakkinsa mennen ovea kohti.

-- Mutta yllätys!... Ettekö tahdo nähdä yllätystä? sanoi Porfyrius

nauraa virnistellen, tarttuen häntä käteen ja pidättäen häntä. Hän alkoi

taas ruveta poikamaiseksi ja tämä saattoi Raskolnikovin suunniltaan.

-- Mitä yllätystä? Mistä Te puhutte? kysyi hän, jääden seisomaan

liikkumattomana.

-- Yllätys on tuolla luonani, tuolla oven takana. (Hän osotti sormellaan

suljettua ovea lautaseinässä). -- Minä olen vanginnut sen, jottei se

juoksisi tiehensä.

-- Mitä se on? Miksi? Mitä... Raskolnikov kiiruhti oven luo avatakseen

sen, mutta se oli suljettu.

-- Se on suljettu ja tässä on avain!

Hän näytti hänelle todellakin avainta, jonka hän otti taskustaan.

-- Taas valetta! raivosi Raskolnikov, joka ei enää kauvemmin voinut

hillitä itseään, -- sinä valehtelet, kirottu narri! Ja hän syöksyi

väistyvän, mutta pelottoman Porfyriuksen kimppuun.

-- Nyt ymmärrän kaikki, kaikki, huudahti hän syöksyen hänen kimppuunsa,

-- sinä valehtelet ja kiemurtelet kanssani niin, että minä paljastaisin

itseni...

-- Pötyä, paljastaa itseänne ette voi enää, kuomaseni, Rodion

Romanovitsh. Tehän olette vallan suunniltanne. Älkää toki huutako niin

kovaa, taikka kutsun väkeäni.

-- Sinä valehtelet, siitä ei ole minulle mitään vaaraa. Kutsu sinä vain

pyövelejäsi. Sinä tiedät minun olevan sairaan, sinä tahdot kiihdyttää

minua, tehdä minut raivoisaksi, jotta minä paljastaisin itseni ... Se

oli tarkotukseni! Ei! ... Tuo todisteita! Nyt minä käsitän kaikki!

Sinulla ei ole todisteita, vain muutamia köyhiä, arvottomia väitteitä,

sametovisia epäluuloja! Sinä tunsit luonteeni ja siksi aijoit ensin

saattaa minut suunniltani antaaksesi minulle sitten armoniskun

mustatakkinesi ja juryn jäseninesi. Sinä odotat heitä? Eikö totta? Miksi

odotat? Tuo ne tänne!

-- Mistä juryn jäsenistä Te puhutte, kuoma kulta! Mitä päähänpistoja

tuolla ihmisellä onkaan? Teidän tarkottamallanne tavalla ei suinkaan

tavata käydä muodollisesti asiaan käsiksi. Ettehän Te tunne ollenkaan

asian valmistusta, rakas ystävä... Muodollisuudet esiintyvät kyllä,

odottakaa vain... murisi Porfyrius kuunnellen oven luona.

Todellakin tuntui siltä kuin olisi sivuhuoneista voinut erottaa jotakin

melua.

-- No niin, nyt he tulevat! huudahti Raskolnikov. -- Sinä olet

lähettänyt heitä noutamaan!... Hän odottaa heitä?... Vai niin, siihenkö

sinä olet laskusi perustanut... Tuo tänne kaikki, juryn jäsenet,

todistajat, kaikki, ketkä tahdot ... päästä sisään, minä olen valmis!

Mutta tällä hetkellä tapahtui omituinen tapaus, jotakin niin

odottamatonta, että sekä Raskolnikov että Porfyrius olivat

valmistumattomia siihen.