Raskolnikov läksi suoraan siihen taloon kanavan varrella, jossa Sonja
asui. Hän etsi käsiinsä porttivahdin ja sai häneltä tiedoksi räätäli
Kapernaumovin asunnon. Löydettyään pihan kulmauksesta jyrkät rappuset ja
ehdittyään toiseen kerrokseen, tuli hän käytävään joka johti pitkin
talon pihanpuoleista sivua. Hänen harhaillessaan ympäri pimeässä
avattiin äkisti ovi aivan hänen vieressään. Hän tarttui heti kiinni
siihen.
-- Kuka se on? kysyi hätääntynyt nais-ääni.
-- Minä se olen ... minä etsin teitä, vastasi Raskolnikov ja astui
pieneen eteiseen. Täällä oli kynttilänjalassa palava kynttilä.
-- Tekö se olette? virkkoi Sonja.
Raskolnikov vältti katsomasta häneen ja meni hänen huoneeseensa.
Minuttia myöhemmin astui Sonja sisään kynttilä kädessä ja asettui hänen
eteensä; hän oli äärettömästi säikähtynyt ja huolestunut Raskolnikovin
odottamattoman tulon johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat äkkiä
punaisiksi ja hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän tunsi itsensä
heikoksi, häpesi ja kuitenkin tunsi hän iloa. Raskolnikov kääntyi ja
istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän silmäili nopeasti
huonetta. Se oli suuri, mutta hyvin matala; vasemmalla näkyi sulettu
ovi, joka johti Kapernaumovin asuntoon, ja vastakkaisella sivulla näkyi
myöskin ovi, mutta se oli kiinni naulattu. Sonjan huone oli ladon
näköinen, se oli säännöttömän neliön muotoinen ja näytti tämän tähden
hyvin kurjalta. Toinen nurkka oli hyvin terävä toinen perin tylsä.
Seinä, jossa oli kolme akkunaa kanavaan päin, näytti jakavan huoneen
viistoon. Terävä nurkka oli niukan valaistuksen tähden niin pimeä ettei
voinut nähdä, mihin se päättyi. Ainoastaan muutamia huonekaluja oli
tässä suuressa huoneessa. Oikealla sänky, jonka vieressä oli yksi tuoli;
samalla seinällä, aivan vierashuoneeseen vievän oven vieressä oli kehno
pöytä, peitteenä sininen liina ja siinä vieressä kaksi nojatuolia.
Vastakkaisella seinällä yksinkertainen piironki, siinä kaikki.
Kellertävät, likaiset, vaalistuneet seinäpaperit olivat tahraiset
nurkissa; talvella täytyi täällä olla hikistä ja vetoista. Köyhyys
irvisti kaikkialta; sängyn edessä ei ollut verhoja.
Sonja katsoi vaieten vieraaseensa, joka niin huomaavasti tarkasteli
hänen huonettaan. Hän alkoi vavista pelosta, ikäänkuin seisoisi tuomarin
tahi kohtalonsa johtomiehen edessä.
-- Minä tulen myöhään... Kello on varmaankin jo yksitoista -- sanoi hän
viimein katsomatta häneen.
-- Niin, se löi juuri yksitoista, vastasi Sonja.
-- Minä tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Raskolnikov synkästi,
-- ja kuitenkin olen minä täällä nyt ensi kerran... Luultavasti en
koskaan enää näe teitä...
-- Pitääkö teidän ... matkustaa?
-- Sitä en tiedä ... sen saa huomispäivä näyttää... Siis te ette
huomenna ole Katerina Ivanovnan luona? sanoi hän vapisevalla äänellä.
-- Minä en tiedä... Olen tullut tänne sanoakseni teille jotakin ...
mutta sitä se ei nyt koske... Hän avasi silmänsä, katsoi ystävällisesti
häneen ja huomasi istuvansa, vaikkakin Sonja vielä seisoi hänen
edessänsä.
-- Miksi te seisotte? Istukaa! sanoi hän muuttuneella ja hellällä
äänellä.
Hän istuutui. Rodja katsoi häneen ystävällisesti ja myötätuntoisesti.
-- Tehän olette niin laiha! Sormenne ovat aivan läpinäkyvät, aivan kuin
kuolleen.
Raskolnikov tarttui tytön käteen. Sonja hymyili.
-- Sellainen minä olen aina ollut, vastasi hän.
-- Kotonakin ollessanne?
-- Niin.
-- No niin ... luonnollisesti, sanoi hän lyhyesti. Hänen
kasvonpiirteensä ja äänensä olivat taasen muuttuneet. Hän katsoi
uudelleen ympärilleen.
-- Te vuokrasitte siis tämän huoneen Kapernaumovilta?
-- Niin.
-- Asuuko hän tuolla oven takana?
-- Kyllä ... hänellä on myöskin tällainen huone.
-- Asuvatko he kaikki yhdessä huoneessa?...
-- Kyllä, joka ainoa.
-- Minä pelkäisin yöllä teidän huoneessanne, sanoi hän synkästi.
-- Väki, jonka luona asun, on hyvin ystävällistä ja miellyttävää,
vastasi Sonja, joka ei vielä ollut saavuttanut mielenmalttiaan, --kaikki
huonekalut, kaikki ... kaikki, mitä täällä on, on heidän. He ovat hyvin
kilttejä, lapset tulevat usein minun luokseni...
-- Hänhän änkyttää?
-- Niin, hän sekä änkyttää että ontuu. Ja myöskin hänen vaimonsa ...
mutta hän ei kuitenkaan juuri änkytä ... se on, niinkuin hän ei osaisi
sanoa kaikkea ... hän on hyvin kiltti; hän palveli ennen, heillä on
seitsemän lasta ... ainoastaan vanhin änkyttää, ne toiset ovat kai
myöskin sairaaloisia, mutta he eivät änkytä... Mutta kuinka te sen
tiedätte? lisäsi hän ihmetellen.
-- Isänne on kertonut kaikesta minulle ... samoin, että te menitte pois
kuuden ajoissa ja tulitte takaisin kello yhdeksältä ... ja kuinka
Katarina Ivanovna oli polvillaan teidän sänkynne edessä.
Sonja hämmästyi.
-- Melkeimpä luulin nähneeni hänet tänään, kuiskasi hän epäilevänä.
-- Kenen?
-- Isän. Minä kävin kadulla aivan tässä vieressä kymmenen aikana ja
silloin oli niinkuin hän olisi mennyt minun edelläni. Aivan kuin se
olisi ollut hän. Olin menossa Katarina Ivanovnan luokse...
-- Olitteko te ulkona kävelemässä?
-- Olin, kuiskasi Sonja taasen hämmästyen ja katseli maahan.
-- Löikö Katarina Ivanovna teitä asuessanne vielä isänne luona?
-- Oh ei ... mitä te ajattelette, ei, ei!
Sonja katsoi hyvin huolestuneena häneen.
-- Te silloin pidätte hänestä?
-- Kenestä, Katarina Ivanovnastako? ... niin varmasti, sanoi hän
hitaasti ja valittaen, pistäen kätensä ristiin, hän on aivan kuin
lapsi ... hän on kadottanut järkensä ... hän on kadottanut järkensä ...
surusta ja hän oli niin viisas, niin jaloluonteinen ... niin hyvä. Te
ette sitä tiedä, te ette voi sitä tietää ... oi!
Sonja sanoi kaiken tämän niinkuin epätoivossa. Hän kärsi, oli syvästi
liikutettu ja väänsi käsiään. Hänen kalpeat poskensa punastuivat
uudelleen ja hänen kasvonsa kuvasivat syvää surua. Voitiin nähdä
hänestä, että tuskaa tuottavaa jännettä hänen sisimmässään oli
kosketettu; että oli jotakin, jota hän mielellään olisi tahtonut sanoa,
säilyttää, puhua. Rajaton osaaottavaisuus voitiin lukea hänen
piirteistään.
-- Olisiko hän lyönyt minua? Mitä te ajattelettekaan! Herra Jumala ...
hänkö löi minua!... Ja jospa hän vielä olisi lyönytkin minua, mitä se
olisi tehnyt! Mitä se voisi vahingoittaa? Te ette tiedä mitään, ette
kerrassaan mitään! Hän on niin onneton, voi, niin onneton ... ja niin
sairas... Hän etsii totuutta ... hän on niin puhdas... Hänen
vakaumuksensa on, että totuus vallitsee kaikkea ja hän vaatii jokaiselta
oikeutta... Hän ei ymmärrä, että ihmiset eivät aina voi olla
oikeudenmukaisia ja siksi on hän aina vihanen ... kuni lapsi, aivan kuin
lapsi. Hän on oikeuden mukainen ja vaatii totuutta muiltakin.
-- Mihin ajattelee hän nyt ryhtyä?
Sonja katsoi kysyvästi häneen.
-- Hänhän on teille haitaksi lapsineen. Tehän olette ennenkin saaneet
pitää hänestä huolta; vieläpä kuolevakin kerjäsi teiltä. Mutta kuinka se
nyt käy päinsä?
-- Minä en tiedä, sanoi Sonja alakuloisena.
-- Voitteko te asua hänen luonansa?
-- Minä en tiedä, he ovat vuokransa velkaa sinne; ja emäntä lienee
sanonut tänään, että heidän täytyy ehdottomasti muuttaa. Katerina
Ivanovna itse sanoo, ettei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauvemmaksi
sinne.
-- Millä oikeudella tekeytyy hän niin mahtavaksi? Hän luottaa ehkä
teihin?
-- Oi ei... Te ette saa puhua niin!... Me tulimme aivan hyvin
toimeen, sanoi Sonja vähän kiivastuneena... Hän näytti aivan linnulta,
joka suuttuu. -- Mutta hänen pitäisi tehdä?... Sanokaa minulle se?
Kuinka hänen pitää käyttäytyä? kysyi hän innokkaasti. Jospa
tietäisitte miten hän on itkenyt tänään! Hän alkaa todellakin tulla
heikkomieliseksi, ettekö tekin ole sitä huomannut? Se on aivan varma;
ensiksi on hän levoton, ettei muka kaikki kävisi säännöllisesti
meidän muistojuhlassamme ... niin hän vääntää käsiänsä, yskii verta ja
itkee. Sitten alkaa hän äkisti juosta ja syöksee päänsä seinään
huumauksessa ... sitten hän taasen tyyntyy; hän luottaa alati teihin,
sanoo että te tulette auttamaan häntä. Hän tahtoo lainata vähän rahaa ja
matkustaa minun kanssani kotiseudulleen. Siellä tahtoo hän avata
kasvatuskoulun nuoria hurskaita naisia varten; minun tulisi pitää heitä
silmällä ja niin alkaisi uusi ja ihana elämä. Hän syleilee, suutelee ja
lohduttaa minua... Ja luottaa lujasti mielikuvituksiinsa! Ja välillä hän
pesee, tekee puhdasta, paikkaa ja parsii herkeämättä. Heikoilla
voimillaan kantoi hän itse pesuastian huoneeseen, hengästyi ja kaatui
sänkyyn ponnistuksesta. Aamusella kävimme me myymälöissä ostaaksemme
Polenkalle ja Lydialle kengät, sillä heillä ei ole mitään jalassa,
mutta meillä ei ollut riittävästi rahaa, puuttui paljon. Hän etsi parin
hyvin kauniita jalkineita; hänellä on aistia, tietäkääs... Sitten alkoi
hän itkeä myymälässä kauppiaan läsnäollessa, siksi ettei rahat
riittäneet ... tämä oli surullista katsella.
-- No, silloinhan on joka tapauksessa selvää, että teidän ... täytyi
viettää sellaista elämää, sanoi Raskolnikov katkerasti.
-- Ja ettekö tekin tunne myötätuntoisuutta häntä kohtaan? Eikö koske
teihin, kuulla puhuttavan hänestä? lisäsi Sonja kiihkeästi, -- tehän
annoitte hänelle viimeiset rahanne, ennenkuin tiesittekään mitään. Oi,
Jumalani, jos te silloin olisitte tietänyt kaikki! Kuinka useasti minä
olen hänen tähtensä itkenyt, viimeksi edellisellä viikolla! Niin,
minä!... Ainoastaan viikkoa ennen hänen miehensä kuolemaa, olin minä
kovasydäminen! Ja enkö minä ole ollut usein, hyvin usein siellä!...
Minun on täytynyt ajatella sitä koko päivä, se tuntuu minusta niin
pahalta.
Sonja väänsi käsiänsä tätä puhuissaan.
-- Te olette siis kovasydäminen.
-- Niin, sitä minä olen! Sillä kerralla kun tulin heidän luoksensa,
jatkoi hän itkien, -- pyysi autuas isäni minun lukemaan jotakin. Minun
pääni on niin kipeä, sanoi hän, lue ... tuolla on kirja. Hän oli saanut
lainata erään sellasen Andrei Semjononytshiltä, Lebesjatnikovilta, joka
myöskin asuu siellä ja jolla aina on hauskoja kirjoja kotonaan. Silloin
sanoin minä: ei, minun on nyt mentävä. Minulla ei ollut halua lukea
ääneen sillä minä olin mennyt sinne ainoastaan näyttääkseni Katerina
Ivanovnalle muutamia kauluksia ja kalvosimia, jotka Lisavjeta oli
minulle hankkinut ... ne olivat hyvin halpoja ja aivan uutta muotia.
Katerina Ivanovna piti niistä hyvin paljon, asetti ne yllensä ja katseli
peiliin eikä voinut erota niistä: lahjota ne minulle, Sonja, minä
pyydän, sanoi hän. Minä rukoilen sinua, sanoi hän! Mutta koskapa hän
niitä tarvitsi? Se oli vain muisto menneiltä, onnellisilta päiviltä! Hän
katseli peiliin ja oli niin ihastunut niihin, vaikkakaan hänellä ei
pitkään aikaan, vuosikausiin ollut ollut vaatteita, jotka olisivat
sopineet niiden yhteyteen. Hän ei koskaan pyydä mitään keneltäkään, ei,
keneltäkään, -- hän on niin ylpeä ja antaa ennemmin pois viimeiset, mitä
hän omistaa, mutta sillä kerralla pyysi hän minulta niitä, niin paljon
piti hän niistä. Minä en tahtonut kernaasti antaa niitä. Mitä sinä
niillä tekisit, Katerina Ivanovna? sanoin minä. Se oli liiaksi. Hän
katsoi minuun surullisesti. Hänestä tuntui pahalta, että minä häneltä
jotakin voisin kieltää. Oi, oli todellakin vaikeata katsoa häntä! Ei
kauluksen tähden, mutta sen tähden, että minulla oli sydäntä kieltää
häneltä; sen huomasin minä hänestä! Ja minä tahdoin tehdä kaikki taasen
hyväksi, ottaa sanani takaisin... Oi niin ... mutta ... tämä kaikkihan
on teistä yhdentekevää!...
-- Te tunsitte siis Lisavjetan, pukuompelijan!
-- Niin!... tekö myöskin? kysyi hän vähän ihmeissään.
-- Katerina Ivanovnassa on keuhkotauti, vaikea keuhkotauti, hän kuolee
pian, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua, vastaamatta
tehtyyn kysymykseen.
-- Oi, ei, ei, ei!... ja Sonja tarttui hänen molempiin käsiinsä,
ikäänkuin rukoillen häntä, ettei tämä saisi tapahtua.
-- Hänellehän olisi parempi, että hän saisi kuolla!
-- Ei, se ei olisi parempi, ei yhtään parempi! jatkoi hän hätäisesti.
-- Ja lapset? Mihin ne joutuisivat, jollette te kauvemmin huolehtisi
heistä?
-- Oi, minä en tiedä! huudahti hän toivottomana tarttuen päähänsä.
Näkyi, että tämä ajatus usein oli johtunut hänen mieleensä ja nyt
uudelleen heräsi hänessä.
-- Mutta jos te nyt Kateriina Ivanovnan eläessä tulisitte sairaaksi ja
olisitte pakotettu menemään sairaalaan ... kuinka silloin kävisi? jatkoi
hän armahtamatta.
-- Oi, mitä te sanotte, mitä te puhutte! Se ei tapahdu, se ei voi
tapahtua! ja Sonjan kasvot vääristyivät ankarasta tuskasta.
-- Miksi jotakin sellaista voisi tapahtua? jatkoi Raskolnikov
itsepäisesti.
-- Oletteko te jollain tavalla varustettu sairautta vastaan? Mihin he
sitten ryhtyisivät? Kaikki joutuisivat kadulle! Äidin täytyisi kerjätä
ja yskiä, juoksennella raivoten ympäri ja lyödä päänsä seiniin kuten
tänään -- lasten itkeä. Niin makaa hän siinä, poliisi tulee ja vie hänet
sairashuoneeseen ... kuolee ... ja lapset...
-- Oi, ei! Jumala ei sitä salli! kuului Sonjan kidutetusta rinnasta. Hän
vaikeni hämmästyen omia sanojaan ja tarttui rukoilevasti Rodjan käsiin,
ikäänkuin kaikki riippuisi hänestä.
Raskolnikov nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Kului minuutti. Sonja
oli surun murtama.
-- Ja ... säästäähän te ette voi?... Hädän päiväksi, kysyi hän pysähtyen
hänen eteensä.
-- En! nyyhkytti Sonja.
-- Luonnollisesti ette! Oletteko jo koettanut? kysyi hän melkein
pilkaten.
-- Niin, minä olen koettanut!
-- Eikö se ole onnistunut?
-- Ei, luonnollisesti, tarpeetonta kysyäkään!
Hän alkoi taasen kävellä. Uudelleen tuli hiljaisuus.
-- Ja teillä ei ole tointa joka päiväksi?
Sonja kävi yhä alakuloisemmaksi ja puna nousi hänen otsalleen.
-- Ei! kuiskasi hän toivottomana.
-- Poletshkalle käy kaiketi samalla tavalla, sanoi hän nopeasti.
-- Ei, ei! Niin ei saa käydä, ei! huusi Sonja kovasti ja vimmatusti,
ikäänkuin olisi saanut puukon piston. -- Jumalani, Jumalani! Jotakin
niin hirmuista sinä et saada lähettää!...
-- Hän antaa sen kuitenkin muutamille tapahtua!
-- Ei, ei! Jumala on häntä suojeleva! Jumalani! toisti hän melkein
mielettömänä.
-- On mahdollista, ettei olekkaan Jumalaa! vastasi Raskolnikov ja
vahingon iloisena alkoi hän nauraa ja katsoa tyttöön.
Sonjan kasvot muuttuivat äkisti ... ne vääristyivät kuten halvauksesta.
Hän heitti häneen kuvaamattoman, rukoilevan katseen, näytti kuin olisi
hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan suustaan ja alkoi
nyyhkyttää ja itkeä.
-- Te sanotte Katerina Ivanovnan kadottavan järkensä. Tehän itse sen
kadotatte, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.
Kului noin viisi minuuttia. Hän käveli vaieten edestakaisin katsomatta
tyttöön. Viimein meni hän Sonjan luokse; hänen silmänsä hehkuivat. Hän
laski kätensä tytön hartioille ja katsoi hänen itkettyneisiin
kasvoihinsa. Hänen silmäyksensä oli kyyneleetön, palava ja terävä. Hänen
huulensa vapisivat... Äkkiä kumartui hän, lankesi polvilleen ... ja
suuteli hänen jalkaansa. Sonja vetäytyi äkkiä, kuten mielipuoli
taaksepäin. Hän näytti todellakin järkensä kadottaneelta.
-- Mitä te teette, mitä te teette?... Ja minun tähteni? mutisi hän
kalpeana, ja hirveä hätä ahdisti hänen sydäntään.
Rodja nousi.
-- Ei sinun tähtesi?... Kaikkein koko ihmissuvun kärsimysten edestä olen
minä polvistunut, sanoi hän mennen ikkunan luokse. -- Kuulkaa, jatkoi
hän hetken hiljaisuuden kuluttua mennen takaisin hänen luoksensa. --
Minä sanoin äskettäin eräälle parjaajalle, ettei hän ollut sinun
pikkusormesi arvoinen ... ja että minä olen hankkinut sisarelleni
kunnian saada istua sinun vieressäsi.
-- Oi, oletteko te saattanut sen sanoa? Ja hänen läsnäollessaan!
huudahti Sonja hätäisesti. -- Kunnia ... istua minun vieressäni! Minähän
olen ... kunniaton!... Ja mitä te olette sitten sanonutkaan?
-- En kunniattoman elämäsi enkä synteisi tähden vaan suuren rakkautesi
tähden sanoin minä sen sinusta. Että sinä olet suuri synnintekijä, on
varma, lisäsi hän, korottaen äänensä -- mutta sinä olet suuri
synnintekijä juuri sentähden, että olet uhrannut, antanut itsesi, ilman
hyötyä, ilman hyötyä, ilman tarkoitusperää. Ja eikö se ole synti, eikö
ole synti tuomita itsensä elämään tässä liassa, jota sinä vihaat,
kuitenkin itse tietäen, että, jos avaat silmäsi, ei sinua kukaan auta,
ei kukaan tämän tähden ylistä! Niin sano minulle siis, huusi hän melkein
raivostuneena, kuinka voi sellainen häpeä ja halpamaisuus yhtyä mitä
pyhimpiin, jalompiin tunteisiin! Olisi ehkä paljon, paljon
yksinkertaisempaa, tuhatta kertaa hyödyllisempää heittäytyä suinpäin
veteen ... niin olisi kaikki ohitse!
-- Ja mitä tulisi heistä silloin? kysyi Sonja pelästyneenä, samalla
tuskaisesti tarkastellen häntä. Raskolnikovin ehdotus ei näyttänyt häntä
kummastuttavan. Raskolnikov tarkasteli häntä kummallisen näköisenä.
Hän luki kaiken tytön silmistä. Tämä oli siis todellakin ennen ajatellut
sitä. Ehkä oli hän jo usein huumauksessa tuuminut sitä, miten voisi
tehdä yhdellä kertaa lopun kaikesta viheliäisyydestä, ja tehnyt sen niin
vakavassa tarkoituksessa, ettei vähäkään nyt hämmästynyt hänen
ehdotuksestaan. Tyttö ei ollut edes pannut huomiota hänen lausuntonsa
ankaruuteen. Mutta hän ymmärsi täydellisesti, millaisen hirveän
surullisen ajatuksen tytön kunniattoman ja häpeällisen elämän täytyi
hänessä itsessään herättää.. Mikä siis oli syynä, ettei hän aina tähän
asti ollut tehnyt loppua siitä? Nyt vasta ymmärsi Rodja, millainen
merkitys näillä pienillä isättömillä ja tällä kurjuudella, puoleksi
yhtyen Katerina Ivanovnaan, oli hänelle. Mutta hän ymmärsi myöskin,
ettei Sonja luonteensa ja henkisen kehittymisensä tähden voisi sitä
kestää. Hän tuskin käsitti, miten tämä oli voinut kestää näin kauvan
tulematta hulluksi tahi heittäytymättä jokeen. Hän käsitti, että Sonjan
yhteiskunnallinen asema oli poikkeus, mutta onnettomuudeksi ei mikään
yksistään oleva. Mikä se oli, joka kiinnitti hänet elämään? Eihän
ainakaan irstaisuus itsessään? Ei! Ei hitustakaan siitä ollut
tunkeutunut hänen sydämmeensä, sen hän näki ... siitä oli hän
vakuutettu...
Kolme tietä on hänen edessään, ajatteli hän; -- joko heittäytyä jokeen,
joutua hulluinhuoneeseen tahi ... tahi ... myöskin heittäytyy hän
todellisen haureuden käsiin, joka huumaa järjen ja kivettää sydämmen.
Viimeinen ajatus näytti hänestä painavimmalta. Mutta hän oli epäilijä,
hän oli nuori ja ehdoton eikä voinut ehkäistä ajatusta, että
lopputuloksena todellakin tulisi olemaan viimeksimainittu.
-- Onko siis todellakin totta? huudahti hän lämpimästi.
-- Pitääkö tämän olennon, joka tähän asti on säilyttänyt sielunsa
puhtaana ja tahraamattomana, täydellisesti itsetietoisena laskeutua
tähän inhottavaan, haisevaan hautaan? Onko tämä laskeutuminen ehkä jo
alkanut ja vetää häntä yhä ainoastaan siksi, kunnes kunnia hänestä ei
enään näytä niin arvokkaalta? Ei, ei, se ei saa tapahtua! huusi hän
niinkuin Sonja ennen; -- ei, vedestä suojelee häntä sellaisen kuoleman
syntisyys ja huoli toisista ... ja jollei hän vielä ole yhtynyt,
niin ... mutta kuka on varma, että hän todellakin on aivan viisas? Onko
hänellä järkensä käyttö jälellä? Voiko puhua ja laverrella kuten hän
ollessaan normaalitilassa? Voidaanko istua halkeaman reunalla,
löyhkäävän haudan partaalla, valmiina minä silmänräpäyksenä hyvänsä
syöksymään siihen ja kuitenkin lykätä syrjään varottava käsi,
huomaamatta vaaraa, jota hänelle osoitetaan? Odottaako hän jotakin
ihmettä? Aivan varmasti! Eikö tämä kaikki ole merkkinä hulluuteen?
Hän viipyi mielellään tässä ajatuksessa. Se miellytti häntä enemmän kuin
kaikki muut. Hän piti Sonjaa tarkasti silmällä.
-- Rukoiletko sinä joka päivä Jumalaa Sonja? kysyi hän.
Sonja vaikeni; Rodja seisoi hänen edessään ja odotti vastausta.
-- Mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi ollut Jumalaa?
kuiskasi hän reippaasti ja varmasti, kiinnitti säteilevät silmäyksensä
häneen, painaen tulisesti häneen kättänsä.
-- Siinä se nyt on! ajatteli hän.
-- Ja mitä Jumala sinulle siitä antaa? kysyi hän edelleen.
Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikäänkuin ei voisi antaa vastausta. Hänen
laiha rintansa nousi ja laski liikkeestä.
-- Vaietkaa! Älkää kysykö! Te ette ole sen arvoinen! huudahti hän,
katsoen samalla ankarasti ja vihaisesti häneen.
-- Se on totta, aivan totta, mumisi hän jäykästi itseksensä.
-- Hän tekee kaikki minun tähteni! kuiskasi tyttö luoden katseensa
maahan.
-- Tämä on siis hänen keinonsa! Siinä on aneille selitys, sanoi hän
itseksensä ja tarkasteli häntä innokkaasti, uteliaasti.
Uudella, omituisella, melkein pelonalaisella tunteella silmäili hän
noita kalpeita, kapeita, säännöttömiä kasvoja, niiden helliä, sinisiä
silmiä, jotka voivat säteillä niin tulisesti, sellaisella syvällisellä,
tarmokkaalla loistolla, katseli tuota pientä vartaloa, joka vielä vapisi
vihasta ja vastenmielisyydestä, ja kaikki näytti hänestä vielä
ihmeellisemmältä ja mahdottomammalta. -- Hän on höperö, kärsii
uskonnollista hulluutta! uudisti hän itseksensä.
Piirongin päällä oli kirja. Joka kerta kuin hän oli mennyt siitä ohitse
oli hän huomannut sen. Nyt otti hän sen katsoen sitä lähemmin. Se oli
uudentestamentin venäjänkielinen käännös. Kirja oli vanha ja kulunut.
-- Mistä sinä olet sen täällä saanut? huudahti hän.
-- -. Minä olen sen saanut lahjaksi, vastasi Sonja katsomatta häneen.
-- Keneltä?
-- Lisavjetalta! Minä pyysin sen häneltä.
-- Lisavjetalta? Ihmeellistä! ajatteli Raskolnikov.
Vähitellen alkoi kaikki Sonjan luona tuntua hänestä niin ihmeelliseltä
ja kummalliselta. Hän vei kirjaa lähemmäksi kynttilää ja alkoi selailla
sitä.
-- Missä on kertomus Latsaruksesta? kysyi hän äkkiä. Sonja katseli
itsepäisesti permantoon, eikä vastannut.
Hän oli puoleksi kääntynyt hänestä.
-- Latsaruksen herättämisestä! Hae se minulle, Sonja! Sonja katsoi
häneen sivulta.
-- Ei siellä! ... neljännessä evankeliumissa... sanoi hän kiivaasti ja
katsoi synkästi, liikkumatta häneen.
-- Etsi se ja lue minulle, sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, laskien
pään käsiinsä, kuullakseen.
-- Kolmen viikon kuluttua tahi niille main on hän seitsemän virstan
päässä täältä, hulluinhuoneessa. Ehkä minäkin olen silloin siellä,
jollen ole aivan toisella seudulla, mutisi hän itseksensä.
Sonja meni vastenmielisesti pöydän ääreen ja otti kirjan.
-- Ettekö sitte ennen ole sitä lukeneet? kysyi hän katsoen arasti
häneen. Hänen äänensä oli ankara ja totinen.
-- Kauvan sitten ... käydessäni koulua. Lue!
-- Ettekö sitte koskaan ole kuullut sitä kirkossa?
-- Minä ... en käy kirkossa! Käytkö sinä usein siellä?
-- En, en, kuiskasi Sonja.
Raskolnikov hymyili.
-- Minä voin sen ymmärtää ... sinä et mene sinne kai huomennakaan isäsi
hautajaisiin?
-- Kyllä!... Edellisellä viikolla olin minä siellä myöskin ... minä
annoin heidän lukea sielumessun.
-- Kenen puolesta?
-- Lisavjetan ... hän on lyöty kuoliaaksi kirveellä.
Raskolnikovin hermot ärtyivät yhä enemmän ja enemmän, hänen päätänsä
huimasi.
-- Olitko sinä hyvä ystävä Lisavjetan kanssa?
-- Kyllä ... hän oli oikeudentuntonen ... hän tuli välistä tänne ...
mutta harvoin. Me luimme yhdessä ... ja puhuimme... Hän on näkevä
Jumalan.
Raamatunsanat kaikuivat ihmeellisesti. Taasen uutuus: hänellä oli ollut
salaisia yhtymiä Lisavjetan kanssa ja molemmat olivat he hassuja.
Voi tapahtua, että itse tulee puolihulluksi, se tarttuu! ajatteli hän.
-- Lue! huusi hän äkisti, itsepäisesti ja vihaisesti.
Sonja viivytteli. Hänen sydämmensä löi kiivaasti. Hän ei uskaltanut
lukea Raskolnikoville. Tämä katsoi sydämen tuskalla tuota mielipuolta
raukkaa.
-- Miksi pitää minun lukea? Tehän ette kumminkaan usko sitä? huomautti
hän, hiljaa melkein hengittämättä.
-- Lue! Minä tahdon! Sinä olet myöskin lukenut Lisavjetalle!
Sonja avasi kirjan ja alkoi etsiä kertomusta. Hänen kätensä vapisivat,
ääni petti hänet. Kaksi kertaa alkoi hän, mutta ei voinut päästä kahta
tavua edemmäksi.
-- Ja täällä makasi eräs mies sairaana, nimeltä Latsarus Bethaniasta...
pakotti hän viimein jännittäen, mutta äkkiä kirahti hänen äänensä kuten
liian kireäksi kierretty jänne katkeissaan ja hän alkoi huohottaa; hänen
rintansa vetäytyi kokoon.
Raskolnikov käsitti osittain, miksei Sonja voinut lukea hänelle ja mitä
paremmin hän sen käsitti sitä ankarammin hän vaati sitä. Hän ymmärsi,
miten vaikealta tytöstä tuntui niin vain lahjoittaa ja paljastaa koko
sisäinen elämänsä. Hän ymmärsi, että nämä tunteet olivat salaisuus hänen
nuoruutensa päiviltä, siitä ajasta, jolloin hän vielä eli perheessään,
onnettoman isän, huolista hulluksi tulleen äitipuolen ja
nälkiintyneitten lapsien luona, keskellä valitusta ja parkua. Mutta
samalla kertaa tunsi hän myöskin varmasti, että vaikkakin hän pelkäsi ja
oli peloissaan, oli se hänelle tuskainen kiusaus lukea -- juuri hänelle
nyt -- mitä tapahtuisikin. Hän näki sen Sonjan silmistä, ymmärsi sen
hänen liikutetusta mielentilastaan. Hän rohkaisi itsensä, ehkäisi
kiukkuun takertumisen, joka aluksi oli häntä estänyt ja jatkoi lukemalla
Johanneksen evankeliumin yhdettätoista lukua. -- Ja monta juutalaisista
oli tullut Martan ja Marian luokse lohduttaakseen heitä. Kun nyt Martta
kuuli, että Jesus tuli, meni hän häntä vastaan, mutta Maria jäi istumaan
kotiin. Silloin sanoi Martta Jeesukselle: Herra, jos sinä olisit ollut,
ei veljeni olisi kuollut; mutta minä tiedän, mitä sinä Jumalalta pyydät
sen hän sinulle antaa.
Tässä pysähtyi hän taasen, hän aavisti että hänen äänensä taas alkaisi
vavista ja estäisi hänen lukemasta... -- Jeesus sanoi hänelle: Sinun
veljesi on nouseva ylös. Martta sanoi hänelle: Minä tiedän, että hän on
nouseva ylös ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä. Sanoi Jeesus hänelle:
minä olen ylösnousemus ja elämä; jokainen, joka uskoo minuun on elävä,
vaikka hän olisikin kuollut. Ja jokainen, joka elää ja uskoo ei pidä
kuoleman ijankaikkisesti. Uskotkos sen? Hän sanoi hänelle: (vetäen
tuskallisesti henkeänsä, sanoi Sonja hitaasti, kuuluvasti ja selvästi
niinkuin olisi hän tehnyt avonaisen uskontunnustuksen). -- Niin, herra,
minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan poika, jonka maailmaan
tuleman piti.
Hän pysähtyi, nosti katseensa häneen, mutta hallitsi pian itsensä ja
jatkoi lukemista. Raskolnikov istui liikkumatta ja kuunteli. Hän luki
32:seen säkeeseen.
-- Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli ja näki hänet, lankesi hän
hänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle: Herra, jos sinä olisit ollut täällä,
ei veljeni olisi kuollut. Kun Jeesus näki hänen itkevän ja juutalaiset,
jotka olivat tulleet itkemään hänen kanssaan, katkeroittui hän ja
murehti itseksensä. Ja sanoi: Mihin te hänet asetitte? He sanoivat
hänelle: Herra, tule ja katso. Ja Jeesus itki. Silloin sanoivat
juutalaiset: Katso kuinka rakas hän hänelle oli. Mutta muutamat heistä
sanoivat: Eikö tämä, joka avasi sokeiden silmät, olisi voinut niin
tehdä, ettei tämä olisi kuollut?
Raskolnikov kohotti silmiään ja tuijotti tyttöön levottomasti. Kyllä,
aivan oikein! Koko hänen ruumiinsa värisi kuin kuumeessa. Sitä oli
Raskolnikov odottanutkin. Tyttö lähestyi sitä paikkaa, jossa kuvataan
raamatun suurinta ja kuulumattominta ihmettä ja voitonriemun tunne
valtasi hänet. Hänen äänensä sointui kuin metalli, riemu ja ilo
terästivät sen ja tekivät sen voimakkaaksi ja vakavaksi. Rivit yhtyivät,
hänen silmänsä pimenivät, mutta hän osasi ulkoa luettavansa. Viimesen
säkeen kohdalla: "Eikö hän, joka avasi sokean silmät, taida", aleni
hänen äänensä ikäänkuin toistaakseen epäuskoisten ja sokeitten
juutalaisten epäilyksiä, ilkeyttä ja solvauksia, näitten, jotka heti sen
jälkeen lankesivat maahan kuin salaman iskusta ja -- uskoivat... Ja
Raskolnikov, hänhän oli myös sokea ja epäuskoinen; hänkin kyllä kohta
saisi kuulla sen, hänkin kyllä kohta uskoisi. Niin, niin, nyt, heti...
ajatteli Sonja ja hän värisi ilosessa odotuksessa.
"Silloin katkeroitui Jeesus jälleen itseensä ja tuli haudalle. Ja siellä
oli pallo ja kivi asetettu sen päälle. Sanoi Jeesus: ottakaa kivi pois!
Sanoi hänelle Marta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, hän löyhkää jo,
sillä hän on ollut kuolleena neljä vuorokautta". -- Sonja pani suurta
painoa sanalle _neljä_.
-- Jeesus sanoi hänelle: enkö sanonut sinulle, että jos sinä uskoisit,
saisit nähdä Jumalan ihanuuden? Silloin ottivat he sen kammion suulta
kiven, jonne kuollut oli asetettu. Ja Jeesus nosti silmänsä ja sanoi:
Isä, minä kiitän sinua, että olet kuullut minua. Kuitenkin tiedän minä,
että sinä aina kuulet minua, mutta kansan tähden, joka tässä ympärillä
seisoo, sanon minä sen, jotta se uskoa mahtaisi, että sinä minut
lähettänyt olet. Ja kun hän sen sanonut oli, huudahti hän korkealla
äänellä: Latsarus, tule ulos! _Ja hän, joka kuollut oli, tuli ulos_...
(Sonja luki sen juhlallisella ja terävällä äänellä, vavisten ja
väristen, ikäänkuin nähden kaiken sen tapahtuvan silmäinsä edessä.)
-- Ja Latsarus tuli ulos, käsistään ja jaloistaan käärittynä
hautaliinaan ja hänen kasvonsa olivat peitetyt hikiliinalla. Jeesus
sanoi heille: Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä.
-- _Silloin uskoivat monet juutalaiset häneen, jotka tulleet olivat
Marian luo ja näkivät minkä Jeesus teki_.
Sonja ei lukenut enää eikä voinutkaan enää lukea enempää. Hän sulki
kirjan ja nousi.
-- Siinä kaikki, mitä kerrotaan ... Latsaruksen herättämisestä, kuiskasi
hän hiljasella ja katkonaisella äänellä. Hän seisoi liikkumattomana,
puoleksi kääntyneenä Raskolnikovista, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut
tarkastella häntä. Kuumeentapanen väristys ei laannut. Vääristyneessä
kynttilänjalassa oleva kynttilänpätkä oli sammumaisillaan ja valaisi
häilyvällä liekillään murhaajaa ja porttoa, jotka niin omituisella
tavalla olivat yhtyneet lukemaan raamattua. Kului viisi minuuttia ehkä
enemmänkin.
-- Minä olen tullut ilmottamaan sinulle jotakin tärkeätä, sanoi
Raskolnikov nopeasti ja otsa rypyssä kohosi hän mennen suoraan Sonjan
luo. Hänen katseensa oli tavattoman vakava ja hurja päättäväisyys loisti
niistä. Sonja avasi vaijeten silmänsä ja katseli häntä.
-- Minä olen tänään jättänyt omaiseni, sanoi Raskolnikov, -- ... äitini
ja sisareni. Minä en enää mene heidän luokseen. Minä olen katkaissut
kaikki välillämme olleet siteet.
-- Mutta miksi? kysyi Sonja aivan kuin suunniltaan. Kohtaus
Raskolnikovin äidin ja sisaren kera oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen,
vaikkei hän sitä ollut ajatellutkaan. Tiedon heidän väliensä
murtumisesta vastaanotti hän pelästymyksellä.
-- Nyt minulla on vain sinut yksinään, lisäsi Raskolnikov.
-- Meitä ajetaan takaa... Siksi olen tullut luoksesi. Me olemme molemmat
kirotut ja siksi täytyy meidän myös vetää yhtä nuottaa! Hänen silmänsä
salamoivat "kuin hullun", ajatteli Sonja itsekseen.
-- Minne me sitten menemme? kysyi hän surullisesti vetäytyen
vastentahtosesti taaksepäin.
-- Miten minä sen voisin tietää? Minä tiedän vain, että meillä on sama
tie, siinä kaikki, minkä tiedän -- en mitään muuta ... meillä on sama
päämäärä!
Sonja katseli häntä ymmärtämättä häntä ollenkaan. Hän ymmärsi kuitenkin,
että Raskolnikov oli äärettömän onneton.
-- Kukaan toisista ei ymmärtäisi sinua, jos puhuisit heidän kanssaan,
jatkoi Raskolnikov, --mutta minä olen ymmärtänyt sinut. Sinä olet
välttämätön minulle, sen tähden olen tullut luoksesi.
-- Minä en ymmärrä sinua! kuiskasi Sonja.
-- Myöhemmin ymmärrät minut. Etkö ole tehnyt samaa, mitä minäkin? Myös
sinä olet mennyt aitauksen yli ... sinulla on ollut rohkeutta mennä
niiden yli. Sinä olet merkinnyt itsesi. Sinä olet turmellut erään
elämän ... omasi (saman tekevää). Sinä olisit voinut elää siveellistä
ja järkevää elämää ja nyt sinun täytyy maleksia paheen kurjimmissa
onkaloissa. Mutta sinä et voi kestää sitä! Jos sinä olet yksinäsi,
menetät lopuksi kaiken järkesi kuten minäkin. Sinä olet jo hyvällä
tiellä, joten meidän siis täytyy seurata samaa tietä. Tule siis!
-- Miksi? Miksi? sanoi Sonja, joka tunsi lausuttujen sanojen koskeneen
häneen omituisesti ja liikuttavasti.
-- Miksi? Siksi, ettet voi tällä lailla jatkaa --juuri siksi. Lopuksi
täytyy kuitenkin vakavasti ja avoimesti oppia tuomitsemaan asemansa eikä
vain lapsellisesti itkemään ja huutamaan Jumalalle, ettei hän antaisi
sen mennä niin pitkälle. Miten kävisi, jos sinut huomenna vietäisiin
sairalaan? Hän, äitipuolesi, on menettänyt järkensä. Hänellä on
keuhkotauti, kuolee pian ... ja lapset? Poletshka ... hänkin turmeltuu.
Etkö ole usein kadunkulmissa tavannut lapsia, joiden äidit ovat
lähettäneet heidät kerjäämään? Minä olen saanut tietooni, miten ja
millasissa olosuhteissa nämä äidit elävät. On paikkoja, missä lapset
eivät enää ole mitään lapsia. Seitsenvuotisina ovat ne jo varkaita.
Mutta lapset ovat -- Kristuksen kalleus! "Heidän on taivaan valtakunta".
Hän sanoi, että niitä olisi kunnioitettava ja rakastettava. Ne ovat
tuleva sukupolvi.
-- Mutta mitä ... mitä voimme me tehdä sille... Sonja puhkesi
hysteriseen itkuun ja väänteli käsiään.
-- Mitä on tehtävä? Täytyy murtaa maahan kaikki; kerta kaikkiaan. Täytyy
ottaa ristinsä kannettavakseen. Miten! Sinä et sitä ymmärrä! Tulet sen
kohta ymmärtämään... Vapaus ja valta; valta ensi sijassa!... Näiden
kaikkien vapisevien nautojen, koko tuon kurjan narrijoukon yli! Se on
päämäärä! Muista se! Sen annan sinulle tienviitaksi! Ehkä puhun kanssasi
nyt viimesen kerran. Ellen palaja huomenna, saat tietää kaikki; mistä
nämä sanat. Ja kerran edempänä, vuosien kuluttua, aikojen vieriessä,
voit ehkä ymmärtää sen. Mutta jos minä palajan huomenna, sanon sinulle,
kuka on surmannut Lisavjetan! Jää hyvästi!
Sonja vavahti kauhuissaan. -- Tiedättekö te sitten, kuka hänet on
tappanut? kysyi hän tuijottaen kauhuissaan Raskolnikoviin.
-- Kyllä, minä tiedän sen ja sanon sen sinulle ... ainoastaan sinulle!
Sinut olen valinnut. Minä en tule luoksesi pyytämään sinulta anteeksi --
ei, aivan yksinkertasesti sanoakseni sen sinulle. Jo kauvan sitten
valitsin sinut, jo silloin, kun isäsi puhui sinusta, kun Lisavjeta vielä
eli, ajattelin sitä. Hyvästi! Älä anna minulle kättäsi. Huomenna!
Hän läksi. Sonja katseli hänen jälkeensä kuin hullun jälkeen. Itse oli
hän suunniltaan. Hän tunsi sen. Hänen päätään huimasi. "Jumalani, miten
voi hän tietää, kuka on surmannut Lisavjetan? Mitä merkitsivät nämä
sanat? Miten kaikki tämä olikaan pelottavaa, kamalaa!" Mutta _sitä
ajatusta_ ei hän voinut sulattaa mitenkään! "Ja kyllä hän mahtaa olla
tavattoman onneton... Äitinsä ja sisarensa on hän hyljännyt; miksi?
Mistä syystä?... Mitä tuuminee hän tehdä? Mitä olikaan hän puhellut
hänelle itselleen? Hänhän oli suudellut hänen jalkojaan ja sanonut ...
(niin, selvästi hän sanoi) ettei hän enää voisi elää ilman Sonjaa... Oi,
Jumala!"
Sonja vietti koko yön kuumeen houreissa. Toisinaan hän hypähti
vuoteeltaan, itki, väänteli käsiään, sitten vaipui hän taasen takasin
kuumemoisiin unelmiin Poletshkasta, Katerina Ivanovnasta, Lisavjetasta,
evankeliumin lukemisesta, Raskolnikovista, jolla oli kalpeat piirteet ja
palavat silmät ... miten tämä oli suudellut hänen jalkaansa; ja taas hän
itki. Oi, Jumala!
Oikealla oven takana, joka erotti Sonjan huoneen Gertrud Rösslichin
asunnosta, oli välillä oleva huone, joka jo pitkän aikaa oli ollut
käyttämättömänä ja jonka rouva Rösslich aikoi tarjota vuokralle. Kanavan
puoleisiin ikkunoihin oli asetettu lippuja, joissa oli luettava:
"Vuokrattavana". Sonja luuli huoneen olevan asumattoman. Mutta kuitenkin
seisoi siellä koko sen ajan minkä Sonja ja Raskolnikov puhuivat, muuan
henkilö kuunnellen oven takana. Se oli Svidrigailov. Raskolnikovin
mentyä seisoi Svidrigailov hetken aikaa ajatuksissaan, sitten hiipi hän
varpaillaan omaan huoneeseensa, nouti tuolin ja asetti sen äänettömästi
aivan sen oven ääreen, joka johti Sonjan kamariin. Keskustelu oli
tuntunut hänestä sangen mieltäkiinnittävältä ja tärkeältä ja miellytti
häntä niin suuresti, että hän nouti tuolin, jottei tarvitsisi sen
uudistuessa, kuten esim. huomenna, seistä kokonaista tuntia kuten
tänään. Hän tahtoi niin mukavaa kuin mahdollista voidakseen paremmin
nauttia siitä mieltymystä, mitä hän siinä tunsi.